Kun kauppaan lähdettiin.

Kävin tässä menneellä viikolla kaupassa. Ihan kuten muutama tuhat muutakin ihmistä, ei siinä mitään ihmeellistä. Mutta jotta se olisi mun kauppareissu, se ei voi olla yksinkertaista.

Mulla ei ollut täällä ketään joka olisi voinut mua jelppiä auton kanssa kauppaan. Tiesin että joudun ostamaan sen verran paljon ruokaa, meille ihmisille ja sitten karvatassuille, että en niitä bussilla kotiin saisi tuotua.

Pyysin Hevilettiä lähtemään mun mukaani, auttamaan kassien kantamisessa bussipysäkille kaupasta ja bussista kotiin. Ihmeekseni suostui, helposti. Heviletti oli ostanut itselleen just uudet maiharit, sellaset oikeen perinteiset hevimaiharit. Totesi kyllä, että tuskin ehtii valmiiksi 10minuutissa, kun bussi lähtee. Oli vielä pukematta vaatteet päälle ja maiharien sitomiseen menee aikaa. Mä sanoin lähteväni joka tapauksessa, seuraava bussi lähtee vasta tunnin päästä.

Hyppelin itse edeltä bussipysäkille. Nään Heviletinkin tulevan jonkin ajan päästä. Mä istuin jo bussissa, tuli seuraavalta pysäkiltä, ei samalta mun kanssa. Lompsottelee mun viereen istumaan. Totean että sait sitten nauhat kiinni kengistä? Heviletti toteaa, ei tarvinnut nähdä vaivaa. Hä?? Kissamme Toffo, joka luulee olevansa jyrsijä, oli käynyt järsimässä nauhat poikki kengistä. Joten Heviletti raahusti epämukavasti maiharit jalassa nauhat aukinaisina. Mutta tuli kuitenkin ihan hymyssä suin.

Kaupassa ostelimme kaikkea mahdollista puuttuvaa, ja sitä oli paljon. Kun pääsimme kassalle ja pakkasimme tavarat, oli kasseja 4 painavaa. Eli juu, ei siis saada niitä pysäkille. Mulle tuli kaksi yhtä painavaa kuin Heviletille. Eh.

Sitten soitto Siilitukalle joka oli taksivuorossa autonsa kanssa. Mikä tilanne? Onko kiirettä? No ei ollut, ihan kuollutta kaupungilla, ei tarvinnut kukaan taksia. Siilitukka kysyi missä olemme, tulen hakemaan ja samalla ajaa kotiin tauolle. Näin näppärästi pääsimme kotiin kasseinemme kotiovelle saakka. Ihanat poikani, jälleen äidin apuna.

Mulla oli vielä paluu keskustaan, ostoksille, jouluostoksille. Mulla on matkakortti bussiin, 40 matkaa ja Heviletillä on 30 päivän nuorisokortti. Heviletti ystävällisesti tarjoutui antamaan oman korttinsa mun käyttöön, kun ei ite ollut lähdössä matkaan enää. Mä lähdin sitten Heviletin kortilla, säästin itseltäni näin matkan omalta kortilta. Ihmettelin kyllä miksi bussikuski vilkaisi mua silleen oudosti, mutta ei sanonut mitään. Tyytyväisenä kävin ostoksilla ja palasin myöhemmin kotiin taas bussilla. Sen bussin kuski sitten pysäytti mut, ja kysyi; " Onko kukaan aikaisemmin kysynyt sulta että näytät naiselta, et mieheltä?" Olinko hiukan hämilläni?
Siis hä? " No kun tää kortti kertoo sun olevan mies, ei nainen, niin ja alle 25-vuotias.  Nää 30 päivän kortit on henkilökohtaisia ja nyt vaikuttaa siltä, että olet muuttunut mieheksi ja nuorentunut jonnin verran..."

Voihan Pee!!  ÖÖöö...Eeee...siis juu, on tainnut vaihtua mun ja pojan kortit, anteeksi vaan. Kuski antoi mun mennä, mä niin nolona.

Hyvää joulun aikaa kaikille!

Iloa ja naurua.

Paljon on tapahtunut. Pääasiassa mukavaa. Kurjuus on pötkinyt nurkan taa ja murjottaa siellä. En huoli sitä seuralaiseksi.

Tuli tuossa nuo veronpalautukset, ei niillä etelänlämpöön pötkitty, mutta mukavaa saatiin kuitenkin aikaiseksi.
Lähdin Heviletin ja äidin kanssa viimein tutustumaan uuteen sushi-ravintolaan. Mua on paikka houkuttanut siitä saakka kun se lokakuussa avattiin. Seuralaista paikkaan vaan on ollut hankala saada, harva tykkää raa`asta kalasta. Heviletti on onneksi kokeilunhaluinen nuori mies ja innolla mukana. Silläkin oli rahapäivä, joten kerrankin oli varaa mennä sinne.

Paikka oli tyhjillään, vain me kolme jotka olimme päättäneet menettää suhsi-neitsyytemme. Äitin tosin ei syö ollenkaan raakaa kalaa. Hiukan hymyilytti siinä tilatessa, että mitähän se äiti meinaa tilata. Onneksi todellakin olimme paikan ainoat asiakkaat, oli ystävällisellä myyjällä aikaa palvella ekakertalaisia. Neuvoi mitä kannattaa ottaa. Meillä Heviletin kanssakin oli omat erityisvaateet. Ei ankeriasta eikä rapua. Niitä oli tietty joka annoksessa. Tarjoilija räätälöi mulle ja Heviletille oman erityisen annoksen. Sitten äidille oma erityinen annos, ilman kalaa. Onneksi siellä oli kasvisvaihtoehto.

Sitten kun saimme syötyä, oli maha edelleen nälkäinen. Vaihdettiin paikkaa ja ostettiin lisää syötävää että saatiin vatsat täyteen. Pääteltiin että sushissa on syy siihen, että Japanilaiset on yleensä hoikkia. Ei nuo ruuat lihota kun ei niistä saa edes vatsaansa täyteen.

Jatkettiin sitten vielä shoppailua. Kierreltiin pitkin Willaa. Kävin apteekissa ja Heviletti sillä aikaa Prismassa ostoksilla. Ostikin isommat ostokset, olis kiva ollut saada bonukset, oli vielä tuplabonuspäivä. Mä vaadin Hevilettiä tulemaan mun kanssa sitten infoon hakemaan ne bonukset mun kortille. Ei niitä saanut hukkaan heittää. Ystävällinen info-täti sitten laittoi bonukset mun kortille. Jonka jälkeen älysi kysyä, että haluaisiko poika itselleen oman kortin? No haluaa..

Sitten seuraavaksi S-pankin puolelle aukaisemaan Heviletille omaa tiliä. Avattiin tili ja tajuttiin siinä, että ne bonukset olisi kannattanut sitten kuitenkin siirtää sinne Heviletin omalle tilille. Myöhäistä. Lopulta se kassatäti ojentaa jo nolon näköisenä 15% alennuskuponkia. Niin.....eeh. Olisi pitnyt tehdä kaikki toisinpäin. Ensin aukaista Heviletin oma tili, mennä sillä alennuskupongilla ostoksille ja bonukset pojalle itselleen. Kaikki siis nurinpäin. Onneksi omaamme kumpikin hyvän tilannehuumorintajun, joten vain nauroimme.

Tuli lopulta vielä kiire bussille. 3minuuttia aikaa ehtiä pysäkille. Mun lyijynraskailla jaloilla. Ei tuu onnistuu. Ylitettiin kuitenkin katu ja lähettiin lompsimaan. Nähtiin kun bussi lähti pysäkiltä. Mutta ajateltiin että tänne meidän suuntaan lähtevä bussi lähtee aina vikana. Meillä olisi vielä mahdollisuus ehtiä jos mennään lujaa asemalle. Päästiin aseman kulmalle ja bussia ajaa ohi...bussi 1, bussi 2, bussi 3 jne...jatketaan kävelyä ja sieltä tulee meidän bussi nro 6. Ei olla lähelläkään pysäkkiä. Mä alan huitomaan ja toivon siellä olevan tutun kuskin, ne ottaa mut kyllä kyytiin. Onhan siellä, bussi pysähtyy keskelle katua ja nappaa meidät kyytiin. Huudahdan kuskille "Pelastava enkelini"! Ehdittiin!

RM oli täällä taas pitkän viikonlopun. Torstaista sunnuntaihin. Vietetty mukavia hetkiä. Yhtenö iltana pelailtiin korttia Heviletin ja Siilitukan kanssa. Se oli hauskaa. Yritän tutustuttaa noita miehiä edelleen toisiinsa. RM on luonteeltaan ehkä liiankin ujo. Se ei osaa oikein lähestyä ihmisiä. Menee helposti hiljaiseksi ja tarkkailee vain tilannetta. Joten joudun luomaan tuollaisia tilanteita missä voi olla vapautuneesti oma itsensä. Ilman että pitää yrittää keksiä puhumista ilmasta.

Ollaan RM:n kanssa alistuttu siihenkin että on melkein aina tavatessa rapakeli päällä. Pitää siis sen mukaan harrastella aikuisten jumppaa. Tällä kertaa saimme ylimääräiset naurut.

Olin viisaasti järjestänyt punaisen pikkupyyhkeen sohvannurkkaan, josta sen saa helposti käsiinsä kun ollaan valmiita. Ei aina lakanoita pesuun. Kun olimme onnellisen tyydyttyneitä, käännähdin vauhdilla sohvannurkkaan ja hamuilin pyyhettä. Nappasin siitä kiinni roisilla otteella ja olin viskaamassa sitä jalkoväliini. Pyyhe päästikin huumaavan huudon," Kurnaauuuuuh!" Voihan vietävä, kissa olikin käynyt nukkumaan sen pyyhkeen päälle. Puolitunnottomat käteni evät erottaneet oliko se kissanturkki vai froteepyyhe. Meinasin siis viskata kissan jalkoväliini.

RM pohti ääneen, että siksikö mulla on kaikki eläimet punasävyisiä, niitä ennenkin käytetty pyyhkeen sijasta?

Saatiin erinomaisen hyvät naurut. Ollut siis erittäin hyvä pariviikkoinen. Täynnä mukavia asioita. Olen erittäin tyytyväinen elämääni. Selätin pelottavan marraskuunkin, ekaa kertaa diagnoosin jälkeen selvisin ilman pahenemisvaihetta. Halleluja sille! Ei yhtään sairaspoissaoloapäivää koko marraskuussa. Olen tyytyväinen tilanteeseeni. Jatkukoon se tällaisena. Kiitos.

Stop bibbaloille.

Nyt on tämän vuoden bibbalot bibbaloitu. Työporukan pikkujoulut oli perjantaina, ja ne sai olla viimeiset. Nyt on liikaa juhlittu. Alkaa jaksaminen tulla tappiin. Kivaa on joka kerta ollut, eikä mikään kaduta, järkikin ollut päässä.

RM tuli tänne jo torstaina, armas haki mut töistä ja siitä menimme suoraan neurologille. Mua jännitti, sillä ekaa kertaa mukana mulla oli joku, eikä kuka tahansa, vaan oma kumppani.
Mun tuttu neuro vastaanotti RM:n lämmöllä mukaan ja kiitteli että häneltä löytyy kiinnostusta myös tähän osaa minua. Juuri mitään ei RM vastaanotolla jutellut, yritti vain ymmärtää mistä puhutaan. Mä suomensin asioita sitten kotimatkalla.

Nyt päädyttiin laittamaan Kelaan B-lausunto lääkkeen vaihtoa varten. Olen nyt piikittänyt n.5-vuotta. Keväällä tulee kuudes vuosi täyteen. Aluksi tuikin nahan alle interferonia 3-vuotta. Se ei ollut hyvä juttu. Sain pahoja rytmihäiriöitä. Kovan taistelun jälkeen sain sen lääkkeen itseltäni pois. Samalla valitus neurologista, puhelinkonsultaatio sairaalan johdon kanssa, neurologin ja lääkkeen vaihto. Kannatti, vaikka rupemama veikin kaikki voimat. Nyt hoitoni on laadukasta ja hoitovirheitä ei tarvitse pelätä.

Nyt on Kela hyväksynyt ensinmäisen pillerimuotoisen MS-lääkkeen erityiskorvattavuuden piiriin. Gilenyan. Helpottaisi kun nappaisi vain aamulla muiden lääkkeiden mukana MäSä lääkkeen. Ei tarvitsisi enää piikittää joka aamu. Vatsa on jo kuin perunapelto. Käsivarsiin tai reisiin en pistele, sattuu liikaa. Käytössä siis vain vatsa ja pakarat. Pakarat kestää vielä piikitystä, vatsan alueella suurin osa jo kovettumien peitossa. Muita sivareita en ole onneksi saanut tästä lääkkeestä.

Neuro totesi tilanteen pysyneen samana kuin aiemminkin. Eli pahimmat oireet on fatiikki, siis normaalia väsymystä voimakkaampi uupumus. Fatiikki ei lähde pois edes levolla ja iskee kuin salamana kimppuun. Ei varoittele vaan vie jalat ja aivot aina kerralla. Väsymys on melkein koskettavissa, sitä ei voi peitellä, eikä esittää pirteää. Kun kellotapuli tuntuu olevan täynnä liisterimäistä kaurapuuroa.

Toinen on nämä jatkuvat tuntopuutokset käsissä ja hienomotoriikan heikentyminen sen myötä. Pärjään, olen kasvattanut pidemmät pinnat, jottei hermot mene jokaisen pudotetun tavaran kohdalla.

Värinätunnon puutokset alaraajoissa, eli tarkoittaa sitä, että syvätunto on puutteellinen. En siis hämärässä liikkuessa aisti maata jalkojeni alla. Toisaalta, ei siihen tarvita edes hämärää. En aina tunnista sitä missä asennossa jalkani ovat. Jos istun koneella, en tunne jalkaani ja on pakko liikuttaa sitä, jotta tunnen missä asennossa se on. Tämä on siis eri asia kuin puutuminen.

Ja vielä tuo lihasfatiikki. Eli en jaksa puuhastella mitään kuin vähän aikaan kerrallaan. Esim. kotityöt vaiheittain. Kävelymatka on n. 1-1.5km. Se on vähän. Mutta voin kävell pidempäänkin jos huilin välillä, nojaten vaikka aitaan, tai puuhun tai istahdan kannon päälle metsässä.
Uutena neuro huomasi oikean jalan heikentymisen, sen hermotus on aika lailla pielessä. Se toimii kuin puolella teholla. Aistii kaikki liikkeet hitaasti, lihakset eivät ehdi reagoida kaikkiin liikkeisiin. Ja silloin horjahtelen.

EDSS asteikolla taisi tulla 3. Mikä on sama kuin ennenkin, vaikka oikea jalka onkin huonontunut. Mutta ei niin paljon että asteikolla vielä näkyisi. Kela tuijottaa tuota asteikkoa tehdessään päätöksiä. Mulla on vammaistuki menossa vanhaksi ja pitää saada myös sitä varten uusi lausunto, jotta saan siihen jatkoa. Menee siis kaksi kärpästä samalla iskulla, lääkkeenvaihto ja vammaistuki.

Nyt on aika väsynyt olo. RM lähti hetki sitten kotiin, mutta tullakseen takaisin jo torstaina, ei siis montaa päivää tällä kertaa. Ollaan edistytty, eron hetki ei enää revi sisuskaluja riekaleiksi. Vaan tää on vaan osa meidän suhdetta. Erot ja erossa oleminen. Se on vain elämää ja pakko kestää ja jaksaa.

Tää oli nyt aika tylsä kirjoitus, sen verran väsyttää ettei jaksanut keksiä mitään hauskoja sanakäänteitä. Ihan vaan perustekstiä. Hatun nosto sille ken jaksoi lukea tähän saakka.
Teen testin, jos jaksoit lukea, klikkaa jokin alla olevista vaihtoehdoista.

Piti vaan levätä.

Siis piti.

Mutta sisko etsi itselleen seuraa viihteelle. Ei onnistunut kavereistaan löytämään, joko töissä tai kiinni pienen lapsen kanssa. Mä armollisesti tarjouduin lähtemään mukaan. Meillä ikäeroa on 16-vuotta. Mutta ikiteininä kun olen päättänyt pysyä, se ei juurikaan näy. Joten iso-sisko kelpasi seuraksi.

Päätettiin sitten lähteä pienellä budjetilla, kummallakaan varaa mihinkään isoon. Mä menin bussilla keskustaan, sisko pyörällä. Oli mukana sidukkaa ja mulla mango-likööriä. Etittiin mukava  paikka mihin saadaan pyllyt asetettua ja pohjia juomaan. Kamala, ihan ku oisin joku pahimman luokan alkkis? En oo. Mutta nyt on osunut sellanen jakso elämään, että olen irrottanut liian sitovista kahleista, viimein siihen on mahdollisuus. Ei suuria kotivelvotteita, olen vapaa liikkumaan.

Mutta siis haettiin mäkkäristä pepun alustat ja istuttiin kivetykselle istumaan ja turisemaan. Mietittiin seuraavaa liikettä, mihin mennä. Vaihtoehtoja oli useita, ja päädyttiin ehkä siihen paikkaan mihin vähiten sovelluttiin ikämme puolesta. Se oli 18-20 paikka. Ei meidän ikäisten. Mutta siellä oli halvat drinksut, joten nappailtiin siellä muutamia  paukkuja.

Sitten tanssijalkaa vipatti, musiikkia maestro! No, kysyin taksikuski-pojaltani että mikä olis se meidän paikka minne mennä? Vastaus tuli kuin tykin suusta, Hopis. Se tietää kyllä minkälaista porukkaa kuljettelee paikasta toiseen taksilla. Luotimme sanaan ja se kannatti. Hopiksessa soi tanssimusiikki, meidän makuun. Se oli ennen humppapaikka, ei enää. Nyt se on nuorten ja aikuisten paikka, aikuisten disco ehkä eniten.

Mulla oli lähtiessä jalat tuusana, mutta ne virkisty sitä mukaa kun hiprakka nousi. Selvisin ilman apuja korkeilla koroilla ja tanssien. Meillä oli meinaan mukavaa. Eka kerta kun ollaan siskon kanssa kaksin humpalla. Ei taida jäädä vikaksi kerraksi.

Taksikuski-poika oli kanssa humpalla. Toisessa paikassa kylläkin. Mutta oltiin sovittu että tullaan samalla taksilla kotiin, sama matka kun on. Uskokaa tai älkää, mä jouduin melkein anomaan lisäaikaa, se halus aikasemmin kotiin ku mä! No, mutta taivuin ja menin taksijonoon siskon kanssa ja siinä oli Siilitukka kaverinsa kanssa. Mä en ollut ihan selvä, eikä siskokaan. Juteltiin muiden taksijonossa olijoiden kanssa, ja mä en välttis niin äitimäisesti, vaan silleen kun ihminen on viihteellä.

Kuulin kun se Siilitukan kaveri sanoi Siilitukalle "Taitaa olla sun elämäsi tähtihetkiä?" Tarkoittaen tietenkin taksin jonotusta sekopäisen äidin kanssa.

Oli ihan älyttömän hauska ilta. Meinasin yöllä soittaa kännipuhelun RM:lle, mutta sisko onneksi sai mut luopumaan ajatuksesta. Laittelin vaan aamulla viestiä että kaikki hyvin ja soittelin sit iltapäivällä kun humalatila muuttui krapulaksi. Joo, olin aamulla vielä huppelissa kun käytin piskin pihalla. Hig. Krapula esiintynyt tänään janontunteena ja pienenä vapinana. Otsatukkaa särki aavistuksen aamulla. Burana auttoi.

Ens viikonloppuna on työpaikan pikkujoulut, ja sitten en bibbaloi enää. Nyt on liikaa jo tullut bibbaloitua, ihan liikaa. Onneksi RM saapuu mun luokse jo torstaina, ja tulee mukaan mun puolivuotis-neurologi-tsekkaukselle. Ekaa kertaa ikinä mulla on siellä mukana kumppani. Mua jännittää. Koskapa se tarkoittaa sitä, että se mies haluaa seisoa mun rinnalla, tässäkin asiassa.

Nyt menen sohvan pohjalle, jossa koko päivän olen viettänyt. Huomenna ehkä siivoan, tai sitten en.

Ylpeilee.

Niille tiedoksi, jotka eivät tiedä. Olen kasvattanut mun pojat lähes yksin aikuisiksi saakka. Tosin yhdessä isommassa kriisissä Siilitukka muutti isälleen asumaan ja sieltä sitten omilleen, eli tähän mun alakertaan.
Mutta tuolloinkin osallistuin voimakkaasti ja aktiivisesti Siilitukan kasvatukseen. Juurikaan toisinpäin se ei onnistunut, siis että olisin saanut poikien isältä tukea. Ei, ihan yksin istunut miljoona palaveria. Koittanut sopeutua yhteiskunnan asettamiin kasvatusnormeihin ja johdattaa poikia läpi lapsuuden polkujen, nuoruuden kivikoiden ja varhaisaikuisuuden vastuiden kanssa.

Joskus tuntui siltä, että haluan vain paeta. Tai olla vain hetken kuollut, poissa. Palata takaisin kun pahimmat ajat on ohi. Se ei ollut mahdollista. Niin monet kerrat itkin itseni väsymyksestä, ahdistuksesta ja pelosta itseni uneen. Päivän olin töissä toisten lasten kanssa, vastaanottamassa potkuja, sylkemistä, repimistä, uhkailua ja nimittelyä. Kotiin tullessa vastassa oli kaksi uhmailevaa nuorta poikaa joilla rankoista elämänkokemuksista arpia ja haavoja sisin täynnä. Toki he oireilivat. Osa oireista mun huonojen päätöksien tai ihmissuhteiden takia. Tai ainakin siitä yhdestä, narsistista.

Vastaanotin kotona huudot, tappelut, uhkaukset. Olin kuin erotuomari pillin kanssa monta vuotta. Pelkäsin aina uutta aamua, mitä se toisi tullessaan, selviäisinkö taas siitäkin päivästä järjissäni ja hengissä? Odotin vain iltaa, jolloin laskeutuu hiljaisuus, rauha ja lepo. Paitsi jos yöllä Heviletti sattui näkemään kauhu-unia. Silloin ei nukuttu, vaan rauhoteltiin poikaa. Kun poika rauhottui, mun uni oli tiessään ja valvoin aamuun odottaen seuraavaa päivää.

Mutta se mistä ylpeilen on se, että Heviletti palaa takaisin koulunpenkille. Lopetti opinnot kesken, lorvaili kotosalla tovin. Hakeutui työpajalle ja sitä kautta elämään kiinni. Nyt on hyväksytty takaisin opiskelemaan. Voi ihanuus, se käyttää luojan suomia aivojaan! Olen niin ylpeä, sillä pojalla, Heviletillä on sisua ja selkärankaa! Mun poika!(sydänhymiöitä).

Siilitukkakin lopetti opinnot aikoinaan kesken. Hakeutui hänkin jo ennen Hevilettiä samaiselle työpajalle. Tuo työpaja nosti hänetkin siivilleen. Kiittelen työpajaa siitä, että nostanut mun kaksi poikaa jaloilleen. Ensin Siilitukan ja nyt Heviletin. Mutta otan kunnian myös itselleni. En ole missään vaiheessa heittänyt hanskoja naulaan. Olen jaksanut kaiken shitinkin keskellä olla poikien tukena. Omien vaikeuksienikin kanssa seissyt niiden rinnalla. En ole kääntänyt selkääni, vaikka voimat onkin ollut monesti loppu.
Siiltukkakin oli päättävinen, halusi taksikuskiksi. Sille ammatinvalintapsykolgi oli sanonut, että paniikkihäiriön kanssa sitä työtä et pysty tekemään. Siilitukan halu oli vastustusta voimakkaampi. taisteli itselleen kurssipaikan, hankki itse raha-avustukset, ja meni ja teki sen minkä halusi. Nyt ajellaan oman isän firmassa renkinä. Närhenmunat, sanoi poika, kun sanoi psykologi että ei muka siihen kykene! (sydänhymiöitä)

Heviletti palaa joulukuun alussa opintojen pariin, ja heinäkuussa käväsee suorittamassa intin ja palaa takaisin taas suorittamaan opinnot loppuun. Ihan ite teki päätökset ja hoiti asiat. Mun poika.

Niin, siis olen sanomattoman ylpeä mun pojista. Ne on mun elämän valo.

Hippalointia laivalla.

Sitä se oli, hippalointia. Teki terää!

Päästiin näppärästi autolla ihan Turkuun saakka josta RM meidät kyytiin haki ja hänen luokseen hetkeksi ennen laivaan menoa. Tehtiin isolla porukalla pitsaa ja nappailtiin hiukan lonkeroa ennen laivan lähtöä.
Mukana oli siis mun kaksi poikaa, Heviletti ja Siilitukka. RM ja hänen tyttö ja tytön kaveri. Mukaan ei lähtenyt RM:n poika. Se kriiseilee kun täytti 18. Haluaa päättää kaikesta nyt itse. Mutta mukaan tuli edesmenneen ystäväni isä, eli RM:n lasten Pappa. Oli siinä bilejengi kasassa.

Meillä oli kaksi 4-hengen hyttiä. Piti sitten vielä päättää missä kukakin nukkuu. Mä kyllä arvasin että kahden kauniin tytön seura kiinnostaa mun poikia, ja oikeassa olin. Me aikuiset nukuttiin omassamme.

Ihan ekana käytiin shoppaamassa. Laivallahan ei saa juoda omia Tax-freestä ostettuja juomia, se kuulutettiin monta kertaa, joten toki noudatimme sitä ohjetta. Noot. Istuimme sitten isolla porukalla nuorten hytissä, nappailtiin muutamia. Huomattiin että kello oli jo puoli yksi, ja vauhdilla eteenpäin. Suunnaksi ravintola, mutta siellä soi "Ukki-musiikki" kuten Heviletti totesi. Suunta jonnekin muualle, eli discoon. RM olisi jäänyt ehkä siihen humppapaikkaan, mutta mulla vipatti tanssijalkaa enemmän. Tosin yhtään tanssiakselta en ottanut, mutta tempaava musiikki riitti. Oli jo riittävä haaste pysytellä pystyssä keikkuvalla laivalla huonon tasapainon kanssa ja jotta haaste olisi täydellinen, oli korkkarit jalassa. Ei todellakaan ihan matalat. Tässä oli pakko turvautua RM:n käsivarteen, muuten olisin ollut ketsallani.

Oltiin oltu jo kaksi viikkoa erossa, ihon ikäväkin oli aika kova. Päätettiin poistua nuorten joukosta ja mennä hyttiin. Päästiin perille ja kas, siellä se Pappa jo nukkui. Ei me sinne voida mennä! Minne sitten? Ööö...nuoret jäi diskoon, sinne takas. Mietittiin keneltä kehataan pyytää niiden hytin avainta lainaksi. Mä päätin että vanhimmalta, eli mun siilitukalta. Se ehkä osaa suhtautua parhaiten, ehkä.

Paineltiin diskoon takas. Mä nappasin siilitukan sivuun ja kysyin että saisimmeko hänen hytin avaimen?
"Hä? Miksi, miks te ette mee omaan nukkumaan?" - No kun Pappa on siellä jo....
Tähän siilitukka...."Äiti!, Ei!"  Mä nyökyttelen naureskellen. Lopulta se kaivaa avaimen ja katsoo kelloaan. "Valomerkki tulee puoli neljä, teillä on 45min aikaa." Fiksu poika, ihan äitiinsä tullut. Hih.

Ehittiin alta pois ja omalle puolelle nukkumaan.

Kaikkea kait tapahtui nuortenkin välillä. Mun Siilitukka ja ja se tyttökaveri vaihtoivat aika mukavan intiimisti puhelinnumeroita satamassa. Heviletti ja RM:n tyttökin tuli juttuun hyvin. Kaikki neljä nuorta taisivat löytää uuden ystävän. Siilitukka ja se tyttö, ehkä jotain muutakin orastavaa? Turku ja Hyvinkää liittää ihmisiä yhteen?

Tänään olin töissä umpiväsyneenä. Ihan pihalla. Hukkasin jopa ison luurangon. Piti pitää tuntia lihaksista ja luista oppilaille. Pidin, mutta ilman luurankoa. Tiedä kenen kaapissa se on nyt kolisemassa, se luuranko.
Oli haasteellinen päivä muutenkin kun olin yksin, ilman opea. Ope oli koulutuksessa, joten mä opeilin. Sain kyllä onneksi sittedn yhdet kädet avukseni luokkaan, siitä kiitos pomolle, joka huomasi mun olevan lähes aivoton väsymyksestä. Mutta sinnillä päivä vedettiin.

Nyt koitetaan jaksaa tämä viikko ja ensi viikonlopuksi mulla on suunnitteilla vain ja ainoastaan lepoa.

Turinaa.

Tuolla kommenttiboksissa käyty hiukan keskustelua vaihdevuosista ja ongelmista ja ratkaisuista.
Itse vaihdevuosia en pelkää, ne tulee ajallaan, kun on tullakseen. Ollaan hanat auki ja burana-purkilla.
Se mikä tässä tympii, on se, että ei tunnu löytyvän mulle helpottavaa hoitoa. Hormoonikierukka ei käy, ne menee karkuun suoraan kohtuun kun kerran tuuppasee. Ja sinne meni reilu satanen. Kalliiksi tulee tuuppasut.
Sairaalaan kaavintaan joka tuuppasun jälkeen, ei onnistu.

E-pillereitä jotka tasoittaisivat kiertoa ja vuotoa, ei mun ikäsille enää mielellään tarjota, syöpäriskin kohoamisen vuoksi. Tosin, kun tulokset tulevat, teen siirtoni. Eli jos kokeet antavat viitteen vaihdevuosien esiasteesta, tilaan ajan suositellulle yksityiselle gynelle. Kiitti K sulle vinkistä. Uskon jotain helpotusta tilanteeseeni olevan.
Vaihdevuodet on osa elämää, joten sen kun tulevat, ja saan jotain helpotusta tilanteeseeni.

Lapsia en enää aio tehdä. Piuhatkin jo suljettu liki 5-vuotta sitten. Mun ja RM:n kaikki lapset on nyt täysi-ikäisiä. Emmekä missään nimessä aio aloittaa kasvatusurakkaa alusta. Ei ole minkäänlainen vaihtoehto, ei enää lapsia. Toki ja onneksi mun sterilisointi tehokkaasti estää tämän. Huoletonta aikuisten kanssakäymistä, ilman pelkoa maan täyttämisestä. Tehköön nuoremmat sen puolestamme. Mikäs, on meillä yhteensä 4 nuorta, joilta voimme jälkikasvua jossain vaiheessa odotella. Mummina oleminen voisi olla aika mukavaa.

Siskolla kun on se ihana pieni Terapeutti. Mun rakas siskonpoika, olen saanut harjoitella leikkisästi miltä tuntuisi olla mummi. Aika mukavaa. Saan hellitellä, halia ja suukotella. Kuitenkin ilman kasvatusvastuuta. Voi aina luovuttaa ihanan ja rakkaan paketin takas äitinsä hoiviin. Mun oman rakkaan Terapeutin. On meinaan aika täysivaltaista terapiaa kun Terapeutin näkee. Mä sulan. Se hymy, se valloittavuus, se eloisuus ja ilo minkä se paketti mukanaan tuo. Silloin väistyy kaikki murheet. No hups. Siirryttiin vauhdikkaasti aiheesta toiseen. Vaihdevuosista mummiuteen. No, onhan toi aika luontainen elmänkulku?

Tulevana vkl olemme lähdössä ns. perheristeilylle. Mä ja RM ja meidän nuoret aikuiset. Luvassa hurjaa menoa, pelottavia tanssiaskelia lattialla. Nuorille myötähäpeää mahdollisen humalatilan yllättäessä meidät vanhemmat. Eka kerta kun nuoret tapaavat toisensa lapsuuden aikojen jälkeen. Hiukan jännittää. Valitsimme turvallisen maaperän, ei kenenkään maalla. Ollaan kirjaimellisesti poissa maasta, veden varassa. Eikä kukaan pääse karkuun.

Musta tuntuu vahvasti siltä, että RM:n kanssa olemme nyt turvallisilla ja vakailla vesillä (ihan pakko käyttää tätäkin aasinsiltaa edellisestä kappaleesta) ja pidämme kiinni samasta ruorista. Suunta on merikartasta katsottu ja matka menee kuin vene vesillä.

RM hakeutui myös ehdotuksestani psykoterapiaan. Käsittelemään eron aiheuttamia syviä verestäviä haavojaan. Mulla on voimakas tunne siitä, että olen rakastettu ja mulla on lupa rakasta. Merkitsee meinaan aikalailla että Mies on valmis terapiaan, ja meidän yhteisen hyvän eteen. Voiko tuota miestä olla rakastamatta?

Kuin sikaa teurastaisi.

Juuh, ei mitenkään mieltäylentävä olotila.

Mulle tulee ikää, tai ainakin oireita joita tulee naisille ikääntyessä. Mutta ei normaalisti 43-vuoden iässä vielä, sanos lääkäri.
Olen siis edistyksellinen? Onhan noi mun lapsetkin olleet atomiajan lapsia, oppivat konttaamaan ja kävelemään huomattavasti normaalia aikaisemmin. Vanhemmalla pojalla oli ekat mustapäät ennen kuin täytti 1-vuotta. Joten ei siis ihme että mulla on jo alkavia vaihdevuosioireita? Atomiajan lapsien äidillä.

Ei ole kivaa kun koko elämä on pelkkää rättikemua. 15 päivää elämää, tosin siellä väleissäkin tihuttelua, ei siis väleissäkään normaalia. Sitten hana auki täysille, mitkään suojat ei riitä ja kivut ihan kiitettävät. Tätä sitten sen 7 päivää. Niin, ja mun ja RM:n tapaamisrytmi tuntuu osuvan  juuri niihin 7 päivään kun ollaan hanat auki. Voihan tana ja ttu.

Kävin lääkärin kanssa asiaa purkamassa. Otetaan nyt kokeita, papaa ja hormonikokeita. Ne sitten antaa viitteen siitä, onko kyse vaihdevuosien alkuasteesta. Lisääntyneestä vuodosta, tihentyneestä ja lyhentyneestä kierrosta. Voihan kikkare, siis puhunko ihan oikeasti vaihdevuosista, siis minä? Ei tuu kesää.

Pitää vissiin alkaa pitämään päällään vain punaisia housuja, vaihtaa lakanat punaisiksi, tapetitkin voisi tehdä sellasiksi punatäplällisiksi. Katos kun rapatessa roiskuu, kuin sikaa tapettaessa.

Hyvää päivää vaan.

To Do nro 8.

Nyt mittari täyttyi. Pääsin suorittamaan TO DO-listan nro 8.
Oli taas pitkä piinaviikko töissä. Oli perjantai ja mulla väsy päällä. Kotiin teki mieli, oma kultakin on taas täällä. RM kuitenkin oli mun isän luona mun työpäivän ajan ja olin itse luvannut mennä äidille laittamaan uuden modeemin kiinni. Jouduin kuluttamaan aikaa Willassa Willailemalla. Willailu nyt oli ihan mukavaa, näin pari tuttuakin. Ostin sukkia ja puseron. Sitten pitikin lähteä äidille lompsimaan.

Huomasin kuitenkin että onkin vessahätä ja äidille sen verran pidempi kävelymatka, että päätin poiketa ennen kävelyyn lähtöä vessaan. Vessaan oli jonoa ja päätin jäädä vessan ulkopuolelle odottamaan että jompikumpi luukuista vapautuu. Siihen ryntää takaani nainen kovalla vauhdilla, avaa vessan oven ja sattumalta juuri sillä hetkellä vapautuu myös toinen vessoista. Nainen ryysii kovalla vauhdilla kohti ovea. Meinaan työntä jalkani eteen ja kampata naisen. Väsymys painaa, selkää särkee, rakko ratkeaa ja joku kehtaa ryysiä mun ohi!
Napautan naiselle, että olin tässä ulkopuolella jonossa kun sisällä on kumpikin vessa käytössä. Hän tokaisee mulle kiukkuisen töykeästi "Mitä sitten täällä ulkopuolella seisoskelet? Mene vessaan siitä!" No minähän menen ja nopeaan, jotain urputtelen naiselle ja hän urputtaa takaisin. "Minä ainakin haluan vessaan"

Käyn vessassa, liruttelen ihan rauhassa, hitaasti nautiskellen, kierosti hymyillen. Toinen vessan luukku pysyy varattuna, siitäkin hyvilläni. Odota nainen, odota. Nainenkin jäi ulkopuolelle odottamaan, ihan kuten minäkin, ei tullut ahtaaseen vessaan odottamaan luukkujen vapautumista. Pesen kätenikin vielä yhtä hitaan nautinnollisesti, ihan kiirehtimättä. Kieroutunut väsynyt mieleni nauttii ja hymyilee kieroa hymyään.

Lopulta olen valmis, menen vessasta ulos leveästi hymyillen ja sanon naiselle "Oikein hyvää perjantaita sinullekin." Hän vastaa, juu kiitos. Jatkan matkaa kieroutuneen hyvillä mielin. En tällä kertaa vain alistunut, hymyillyt ja niellyt. Mä hymyilin ja annoin takas. Hah!

Eli TO DO-lista ja nro 8. Ole itsekäs ja sano EI!



1. Auta täysin tuntematonta pyytettömästi.
2. Sano joka päivä vähintään 2 kiitosta. (viikon ajan)
3. Naura sydämestäsi vedet silmissä. 18.10.12
4. Anna itsellesi kerran päivässä anteeksi. (koko elämäni ajan.)
5. Ota joka päivä kuva jostain tärkeästä, kauniista, merkityksellisestä. (yhden viikon ajan)
6. Anna anteeksi ja unohda.
7. Pyri tuottamaan iloa toisille ihmisille.
8. Ole itsekäs ja sano EI.   2.11.12
9. Ole epäitsekäs ja sano KYLLÄ.
10. Ole yksi kokonainen päivä valehtelematta, edes valkoista valhetta. (tämä on vaikeampaa kuin voisi kuvitella)

Onnen sirpaleita.

Kiitos kommenttiboksin palautteista.

Kyllä, kirjoitan kipeistäkin asioista, en kaunistellen vaan niiden omilla nimillä. Se tekee kipeää ja puhdistaa samalla. Hyvää terapiaa ja aivojen tuuletusta.

Olen kiitollinen että on lukijoita joita mun elämä kiinnostaa. Otatte osaa siihen lukaisemalla blogia, jättämällä merkin käynnistänne joko kommentilla tai klikkauksella. Se kannustaa kirjoittamaan lisää.

Olin viime viikon töistä poissa, kunnon flunssa kaatoi mut lepäämään. Taisin olla levon tarpeessa kaikin tavoin muutenkin. Harmitti tosin siksi, että mun läheisin työkaverini, ystäväni, luottoihmiseni oli viimeistä viikkoa töissä samassa paikassa. Kun syysloman jälkeen palaan töihin, ei häntä enää ole siellä. En tiedä ketään toista töissä, kehen voisin luottaa yhtä paljon. Ketään kelle voisin kesken työpäivänkin mennä purkamaan asioita, pelkäämättä niiden leviämistä koko taloon. Olen kuitenkin iloinen, että työkaverini otti rohkean päätöksen ja lähti lentoon. Työpaikkamme on kohtuullisen raskas tällä hetkellä ja monen työ on vaakalaudalla koulun alasajon edistyessä. Myös minun. Nyt en jaksa ottaa siitä paineita, elän ja teen työtä yhden päivän kerrallaan.

Nyt olen syyslomalla ja tämän viikon alussa kävimme RM:n kanssa kaksin Tallinnassa. Menimme auton kanssa laivalla ylitse, yövyimme yhden yön tallinnassa ja seuraavana päivänä takas. Oli hyvä saada olla kaksin, ei kenenkään maaperällä, ei kummankaan kotona. Yhdessä reissussa. Vaikkain flunssa edelleen päällä, ei vieläkään ole kokonaan ohi. Pian kaksi viikkoa flunssasteltu.

Tallinnassa tuli esille toinen puoli RM:stä. Luulin tuntevani hänet jo kiireestä kantapäähän, näiden kaikkien yhteisten vuosien jälkeen, mutta ei. Onneksi ei. Hänen kanssaan mulla on turvallinen olo. Mun ei tarvitse hallita kaikkia asioita, hän ottaa oman osansa kantaakseen. Mä sain olla ihan oma höperö itseni, ja hän luotsaa mua eteenpäin.
 RM on edelleen hyvin väsynyt. Työ on aivan kamalan rankkaa, se otti Tallinnassa veronsa. Vaikka ilta ei pitänyt sisällään alkoholilla leikkimistä, lukuunottamatta saunajuomia, oli RM lopen uupunut. Kävimme illalla ensin hotellihuoneessa saunomassa, sitten menimme syömään eritäin hyvät pitsat, ja takaisin hotellille. Oli tarkoitus viettää yhdessä romanttista iltaa. Lopputuloksena mulla mitä kamalin pääsärky ja RM nukahti vaatteet päällä sängyn päälle. Olemme eläneet niin tiivistä yhdessäoloa, että jaksaminen lopahti. Mutta ei tuo haittaa, tärkeintä oli yhdessä vietetty aika ja rakkaus ja lämpö.

Takaisin tullessa naurulla ei ollut rajaa. Kaksi väsynyttä uupunutta matkaajaa. To DO-listan kohta 3 täyttyy koko ajan uudelleen ja uudelleen. Nauru, tuo ihana elämän eliksiiri.

Kun palasimme Tallinnasta, olimme yhden yön mun luona ja sitten ajelimme loppuviikoksi Turkuun RM:n luokse. Pääsin yhdeksi päiväksi istumaan rekan kyytiin ja sain kokea paikan päällä työn mitä rakkaani tekee. Ei hymyilytä, ei. Se on rankkaa. Vaikka mä vain istuin mukana koko päivän, olin aivan naatti kun pääsimme illalla kotiin. Mä neuloin, facebookkasin ja juttelin niitä näitä pitkin pitkää päivää. Otimme Tampereella hytissä unet, tai siis piti ottaa, mutta naurulla ei taas ollut rajaa. Kuinka rakastan kun saan nauraa rakkaani kanssa. Mutta ikävä kyllä tuo päiväunettomuus otti veronsa illalla. RM on tottunut nukkumaan päikkärit kun rekkaa tyhjennetään ja lastataan. Nyt mä sekotin rytmin. Illalla ei ollut taas romantiikasta tai vällyjen heiluttelusta tietoakaan. Mulla alkoi rakoilla kärsivällisyys. Aamulla olin turhautunut ja kiukkuinen. Eikä sitä voinut olla huomaamatta. Mua taas ahdisti ja en laskenut toista lähelle. Lopulta kyllä pyysin, että pidä musta kiinni. Siinä onneksi yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen. Mun turhautuminenkin laski alas ja alkava päänsärkykin tiessään. Olen hyvin aktiivinen ja viriili, koen helposti torjumisen tunteen jos en ole tyydytetty niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Olen oppinut nyt olemaan rehellinen ja avoin. En pitele mykkäkoulua, tai vihoittele. Kerron mikä ahdistaa. Onneksi sekin asia lopulta järjestyi ja sain paremman mielen.

RM: sain myös tilaamaan itselleen ajan lääkäriin. Mielestäni hän on lievästi masentunut, eikä saa nukuttua juurikaan. Siksi on koko ajan väsynyt, aamusta iltaan ja illasta aamuun. Lääkäri määräsi RM:n viikon sairauslomalle, unta parantavaa lääkettä ja lepoa. Hyvä, nyt rakkaani saa levätä ja kasata itseään.

Olen myös lähentynyt RM:n nuorten kanssa. Silllä aikaa kun hän kävi lääkärissä, mä jäin nuorten kanssa kaksin. Kun kumpikin on jo lähes aikuisia, mä halusin ottaa härkää sarvista ja kävin juttusille nuorten kanssa.
Huomasin kuinka lämpöisesti he ottivat mut vastaan, sain kummankin avautumaan mulle, olemaan läsnä siinä hetkessä. Juteltiin heidän tuntemuksistaan tästä tilanteesta. Olihan heidän äitinsä mun rakkain ystäväni, ja nyt seurustelen heidän isänsä kanssa. Tytär sanoi jotain joka sulatti mun sydämen " Äiti olisi onnellinen että sä olet meidän isän kanssa, sä olet ystävä ja kiltti ja rakastat meidän isää". (19v, tyttö)
Menin suht sanattomaksi. Kiitin nuoria siitä että ottivat mut vastaan. Kerroin että en ole tulossa äidin paikalle, en leikkimään äitiä, en viemään isää heiltä pois. Tulen olemaan osa perhettä, mutta enemmän yhdistävänä tekijänä heidän ja isänsä välillä kuin etäännyttävänä. Sai myös pojan avatumaan, poika on hiukan kovempi luu. RM oli hämmästynyt siitä, että olen onnistunut kaivautumaan hänen lapsiensa sisään niin helposti ja nopeasti. Poika (17v.) jutteli mulle jopa ongelmistaan, opiskeluiden suhteen, päihteiden käytöstä ja sen lopettamisesta. Siitä mitä tapahtuu kun hän täyttää 18 kahden viikon päästä. Kuinka suurin vastuu on sen jälkeen hänellä itsellään. Sekin häntä ahdistaa. Lupasin tarvittaessa olla käytettävissä, jos niin haluaa. Kuten myös tyttärenkin käytettävissä. Tunsin suurta mielihyvää saadessani siltoja rakennettua.

Mulla on onnellinen olo. Mulla on hyvä elämä edessä. Ihania nuoria nyt neljä kappaletta. Omat ja RM:n nuoret.

Kun vain RM saa palasensa kasaan, on edessä onnellinen tulevaisuus. Onnea on jo nyt, mutta kun tämä pääsee täyteen kukkaan, en voi muuta toivoa. Olen taas onnellisen tähden alla.

To Do nro 3.

Edellinen teksti ilmeisesti oli liian rankkaa. Kukaan ei uskaltanut klikata vaihtoehtoja, tai jättää kommenttia.
Se oli mun elämää, ja jos sitä oli rankkaa lukea, sitä oli vielä rankempaa elää. Mutta siitäkin selvinneenä, vaikka anteeksianto jäikin toteutumatta.

Mutta kohta 3. Naura vedet silmissä.

Se toteutui eilen. Lähdin aamulla jo liikenteeseen (kyllä, vaikka saikulla olenkin). Oli Willan (kauppakeskus) toisen osan avajaiset. Pakkohan se oli nähdä. Avajaiset jatkuvat edelleen tänään ja vielä lauantainakin. Tänään en ole sinne menossa, tänään on siivouspäivä. Heviletin huoneen kimppuun. Saan kerrankin puunata sen huoneen puhtaaksi kun mä olen kotona ja se töissä.

Mutta siis se nauru, se tuli taas kahden väsyneen shoppaajan huulilta. Olin äidin kanssa liikenteessä, olin puolikuntoinen, huonosti nukkunut ja syönyt. Väsynyt. Ei paljoa tarvittu kun nauru kirposi huulilta. Kuinka mukavaa on nauraa aivan kaikelle mutta ei kuitenkaan yhtään millekään. Niin että vesi silmistä tirsuu. Musta tuntuu että nauran liian vähän nykyisin, siihen on tultava muutos. Naurulle enemmän tilaa!



1. Auta täysin tuntematonta pyytettömästi.
2. Sano joka päivä vähintään 2 kiitosta. (viikon ajan)
3. Naura sydämestäsi vedet silmissä. 18.10.12
4. Anna itsellesi kerran päivässä anteeksi. (koko elämäni ajan.)
5. Ota joka päivä kuva jostain tärkeästä, kauniista, merkityksellisestä. (yhden viikon ajan)
6. Anna anteeksi ja unohda.
7. Pyri tuottamaan iloa toisille ihmisille.
8. Ole itsekäs ja sano EI.
9. Ole epäitsekäs ja sano KYLLÄ.
10. Ole yksi kokonainen päivä valehtelematta, edes valkoista valhetta. (tämä on vaikeampaa kuin voisi kuvitella)

Hapsut vinoon!

Olin laittanut itselleni TO DO-listan tavoitteeksi "anna anteeksi ja unohda". Mulla oli siihen yksi asia valmiina.

Mä niin haluaisin ainakin unohtaa, ehkä vielä enemmän antaa anteeksi. Menneisyyden iso peikko on vaivana ollut 12-vuotta. (tämä 12-vuoden sykli tuntuu toistuvan).

12-vuotta sitten olin kihloissa mielestäni ihanan miehen kanssa ja asuimme yhdessä. Meillä oli iso uusioperhe. Mies ja hänen 3 lastaan, mä ja mun 2 pientä poikaa. (kaikki saman katon alla, sillä mies ei antanut lapsia erossa äidille)  Mies oli mua 12-vuotta vanhempi. Hyvin maskuliininen, auktoritäärinen, voimakas ja määrätietoinen, komeakin. Niihin hänessä rakastuin ja niihin samoihin piirteisiin suhteemme kaatui. Hän ei ollut kykenevä käsittelemään asioita, koska oli oikeassa. Iski nyrkkiä pöytään sanoen "Meillä ei olisi ongelmia jos tekisit niinkuin sanon!". Niin, eihän hänellä...mutta mulla sitäkin enemmän.

Silloin 12-vuotta sitten olin nuori tyttönen, en niin vahva kuin nyt. Yritin parhaani miellyttää, ja ottaa ohjeita. Lopulta eräänä yönä (uudenvuodenyö) mun silmät aukenivat, näin yön pimeinä tunteina kaiken sen tuskan mitä minä ja lapseni olimme saaneet kokea.  Mies saapui jälleen kotiin ryyppyreissulta, sammui eteiseen ja pissasi sammuneena lattialle housut jalassa. Niin, kuningas alkoholi oli siinä miehessä vahvasti läsnä. Oli yksi kesä minkä hän oli selvinpäin (1,5kk). Musta tuntui että pystyin hengittämään, nauttimaan, olemaan pelkäämättä. Jossain vaiheessa kesää tuli pientä riitaa. Mies sanoi "Ei sitten auttanut vaikka en juonut, huonommin vain on mennyt". Minä siihen piipitin "Mulla on ollut helpompi olo..." Samaan aikaan kuulin kuinka oluttölkki sanoi "Tsif". En sano ettenkö olisi itsekin silloin tällöin ottanut alkoholia, mutta vähäsessä määrin.Olinhan se minä joka kuitenkin huolehti pienimmistä. Mutta lopulta lopetin alkoholin itse kokonaan. Se oli tietyllä tavalla virhe, koska miehen alkoholinkäyttä tuli näkyvämmäksi, eikä voinut enää sanoa mulle"Otathan sä itsekin"

Oli monia muitakin asioita mitkä menivät vinoon hänen kanssaan. Hukkasin itseni ja kykyni olla äiti ja kasvattaa pieniä alle kouluikäisiä lapsiani. Tein niinkuin käskettiin, vaikka näin että lapseni kärsivät. Poikani eivät saaneet koskaan poistua omasta huoneestaan kuin vessaan ja syömään. Mun kanssa ei olohuoneessa saanut katsella telkkaria. Pojille hankittiin siis telkkari omaan huoneeseen ja mä menin sinne katselemaan lastenohjelmia heidän kanssaan. Nuorempi pojista oli helpompi tapaus ja pääsi josku saunan jälkeen istumaan miehen syliin. Vanhempi, ei miellyttänyt miestä ollenkaan. Kerran näin kuinka hän avokämmenellä löi poikaani poskelle. Menin heti väliin, hän kuitenkin kielsi asian, vaikka punaiset jäljet poskilla olivatkin näkyvät. Lopulta nuorempi pojista alkoi pissaamaan purkkeihin omassa huoneessa, kun ei uskaltanut aina tulla ulos huoneesta. Vanhemmasta pojasta tuli yökastelija.

En osannut lajitella pyykkiä oikein, en ripustaa niitä kuivumaan oikein, en vaihtaa lakanoita oikein. Lopulta hän kielsikin mua vaihtamasta lakanoita lapsilleen, hän tekee sen itse. Suunnitteli myös toisen jääkaapin hankkimista, toisessa olisi ollut heidän ruuat ja toisessa mun ja poikien. Tervettä? Sekä runsaasti pienempiä outoja asioita, ne ei ole edes kirjoittamisen arvoisia. Paitsi yksi se on ihan pakko kirjoittaa, oli sen verran hmmm...huvittava.  Hänellä oli tapana iltaisin kammalla harjata mattojen hapsut suoraan. Kun kaikki lapset oli nukkumassa, hän haki kamman ja aloitti harjaamisurakan.  Matto oli eteisessä vessan lähellä. Kun yöllä menin vessaan, potkaisin maton hapsut vinoon. Se oli oma pieni kostoni kaikesta. Potkaista maton hapsut vinoon.

Voitte vain kuvitella millaista seksi on tuollaisen ihmisen kanssa? Alisteista. Siitä en sen enempää haluakaan avautua. Mutta voitte ehkä kuvitella millaisen työn tein päästäkseni pois hänen luotaan? Siihen tarvittiin tukea monelta taholta. Mutta mä pääsin! Tosin vakaalla päätöksellä siitä, että yksinään mies ei saa asua saman katon alla ennenkuin lapseni ovat aikuisia. Päätös piti. Kukaan mies ei päässyt läpi mun sydämen, en laskenut. Pojat olivat kaiken edellä. Lähdin vaikka mulla ei ollut mitään muuta kuin henkilökohtaiset tavarani (olin myynyt tai lahjoittanut pois kaikki huonekaluni, lukuunottamatta peilipöytääni) ja poikien huoneen kaikki tavarat. Sängyn hän olisi antanut mukaan, en halunnut sitä. Liikaa muistoja. Mulla ei ollut edes lamppuja kattoon, ei mattoja lattialle, ei sohvapöytää. Sohvapöytänä toimi muuttolaatikko jossa oli päällä pöytäliina. Kirjahyllyn virkaa toimitti alkuun muuttolaatikkopino. Mutta viis niistä, se oli materiaa. Me saimme olla taas yhdessä, mä ja pojat. Ilman pelkoa, rauhassa.

 Ihan täysin yksin en kuitenkaan ollut tätä 12-vuotta. Oli mulla kesäkolli, se sama kuin tänä kesänäkin.
(KK oli mulla ennen tätä narsistista miestä ja sitten heti uudelleen sen jälkeen) Koskaan ei kuitenkaan saanut humalassa saapua luokseni jos lapset olivat kotona. Tätä hän kunnioitti. Oli mulla ajansaatossa myös RM, hänkin sillöin tällöin sinkkuna ollessaan vieraili luonani, senkin sallin. Pidin siis kuitenkin huolta itsestäni, mutta ennenkaikkea lapsistani. Oli mulla muutamia muitakin lyhyitä juttuja, ei mitään vakavaa mistä en olisi päässyt irti halutessani ja nopeasti. Kuullostaa kylmältä, ei ollut, se oli keino selvitä.  Poikiani ei enää kukaan ulkopuolinen loukkaisi. Eikä loukannutkaan. Jollei lasketa huomioon yhtä opettajaa....mutta se onkin sitten jo eri tarina.

Tämän kaiken olin ajatellut antavani anteeksi tuolle miehelle ja itselleni. Näin tuon miehen tänään kaupassa. Emme ole siis nähneet kertaakaan useampaan vuoteen. Mutta nyt menin juttusille. Tunsin lievän inhon nousevan sisimmästäni ja tajusin, en kykene antamaan anteeksi. Se siitä, TO DO-listan anteeksiantokohtaan keksittävä muuta.

12-vuoden sykliin mahtuu siis ystäväni kuolema, (RM:n vaimo,  siis kyllä, seurustelen parhaan ystäväni leskimiehen kanssa. Tämäkin tarina odottaa vielä kertomistaan)
Ero narsistisesta miehestä ja viimeinen tapaaminen kesäkollin kanssa. (Ennen tätä kesää).

Tulipas vuodatus. Yöks, ja oksennus.

Mutta hei, me ollaan nykyisin ehjä ja onnellinen perhe. Olen onnistunut kasaamaan perheemme takaisin yhteen. En ehkä ehjäksi, sillä jäljet ja sielun arvet on mussa ja pojissa. Mutta elämme silti, nauttien elämästä.

Niin, ja RM tietää tämän kaiken.

To do.

Katsoin äsken koskettavan elokuvan. Siinä kaksi syöpäsairasta miestä tekivät yhteisen "TO DO"-listan. Heillä oli rahaa ja aikaa ja voimia. Joten lista oli suhteellisen suureellinen. Näe Tiibetin vuoret, käy Taj Mahalilla, kulje Niiliä" jne. Oli siellä myös ihan arkisiakin asioita, joita emme tule arjessa koskaan ajatelleeksi.
Mietin, että pitäisikö mun laatia itselleni TO DO-lista? Ei siksi että olisin kuolemassa, vaan siksi että näkisin eläväni?

Oma elämäni tuntuu kovin vaatimattomalta, pienissä rahoissa pyörien. Mutta tiedän, että elämäni on rikasta. Olen syntynyt onnellisen tähtien alla.

Yritän nyt tuottaa alkuun kymmenkohtaisen TO DO-listan. En aseta aikarajaa, vaan ohjatkoon se mua eteenpäin ja näkemään enemmän hyvää elämässäni. Kun yksi kohta on täytetty, käyn sen yliviivaamassa ja kertomassa mitä tapahtui/tein. Nuo missä on viikon ajan, päätän kun on sellainen hetki, että tunnen niihin tarvetta.

TO DO:

1. Auta täysin tuntematonta pyytettömästi.
2. Sano joka päivä vähintään 2 kiitosta. (viikon ajan)
3. Naura sydämestäsi vedet silmissä.
4. Anna itsellesi kerran päivässä anteeksi. (koko elämäni ajan.)
5. Ota joka päivä kuva jostain tärkeästä, kauniista, merkityksellisestä. (yhden viikon ajan)
6. Anna anteeksi ja unohda.
7. Pyri tuottamaan iloa toisille ihmisille.
8. Ole itsekäs ja sano EI.
9. Ole epäitsekäs ja sano KYLLÄ.
10. Ole yksi kokonainen päivä valehtelematta, edes valkoista valhetta. (tämä on vaikeampaa kuin voisi kuvitella)


Tässä lähdetään eteenpäin ja tekemään. Vain kymmenen kohtaa, mutta uskonpa että ei niin helppo kuin voisi kuvitella. Ihmismieli on kummallinen, se haluaa ja uskoo olevansa hyvä. Mutta kuinka "hyviä" loppujen lopuksi olemme? Nyt matka jännittää ja se kuinka rehellinen voin olla itselleni TO DO-listaa suorittaessani.
Yritän avata listaa ja sen edistymistä tänne.

aatshiih.

Voihan räkä.

Mä luulin että töissä loppuviikon ylimääräinen rasite sai mut niin totaalisen väsyneeksi. Mutta ei (onneksi tai sitten ei) ehkä kuitenkaan. Pe-la välisenä yönä alkoikin kurkkukipu, lauantai-aamuna nousi hitaasti ensin lämpö ja kiihtyvällä vauhdilla kuumeeksi saakka.

Ja taas nousee esille typerä MäSä, Se ei tykkää yhtään kun kehossa on jossain kohtaa tulehdusta. Vei multa eilen jalat alta, kävely oli horjuvaa ja huojuvaa. Käsistä lähti tunto ja väsymys kaatava. Se kaatoikin mut sänkyyn koko päiväksi. Jossain välissä sain kuitenkin aikaiseksi tehtyä heviltille ruuan ja pestyä koneellisen pyykkiä. Naapuri ulkoilutti koiran, omat jalat ei kantaneet. En jaksanut edes jutella puhelimessa RM:n kanssa kuin pienen hetken. Silmät plumpsuivat kiinni koko puhelun ajan. Sain muistaakseni osakseni rakkautta ja sympatiaa.

Eilinen on siis pelkkää usvaa. Tänään aamusta parempi olo. Kuume tiessään, tilalla tai edelleen jäljellä raastava kurkkukipu. Tänään olisi ollut Forever-kutsut iltapäivällä. Taitavat jäädä välistä,  turha mennä muita tartuttamaan.

Suunnittelin nyt hiukan parempana hetkenä meneväni suihkuun ja ehkä saan tehtyä kotonakin jotain. Jos kuume lähtee nousuun, huomenna menenkin lääkäriin, en töihin. Tauti on taitettava. Tosin flunssa taittoi kamelin selän. Kameli kerää kyttyränsä ja koitaa hoitaa itsensä kuntoon. Syyslomaan viikko aikaa ja koko viikko olisi tarkoitus viettää yhdessä oman kullan kainalossa.

Hiukan väsynyttä kirjoittamista, ei jaksa väkisin nyt mitään vääntää. Se on moro!

Kiitos!

Sivusto kerännyt 12 lukijaa ja yli 900 vierailua. Kiitän ja kumarran.

Tämän blogin perusidea on mun omien ajatuksien jäsentäminen. Ymmärrän itseäni kun avaudun kirjallisesti, saan sanat paperille. Ne on ikäänkuin ulkoistettu minusta ja näin voin käsitellä kipeitäkin asioita irrallaan itsestäni. Kirjoittaminen on siis terapiaa.

Arvostan kovasti jokaista kävijää. Jos et halua jättää kommenttia, klikkaa kommenttilootan vaihtoehdoista jotakin. Kommentin jättäminen kuitenkin kannustaa jokaista bloggaajaa kirjoittamaan lisää ja ehkä useamminkin. Tämä uusi blogi on nyt enemmän mun elämää, kipuineen ja iloineen. Edellinen tuli tiensä päähän. Koen saaneeni uuden elämän ja sen mukaan muuttui blogikin.
Blogin lukijaksikin on helppo liittyä oikealla olevasta napista, katsotaan saanko lukijamäärän kasvatettua vaikka kahteenkymmeneen?

Olkaa rohkeita, ottakaa osaa elämääni jättämällä kommentti jos se tuntuu luontevalta.

Nyt olen täysin uuvuksissa päättyneestä työviikosta, tämä päivä oli piste I:n päälle ja naulasi yhden naulan tulevaan arkkuuni. Jos tämä sama peli jatkuu, mitä tänään töissä oli, mun suunta toisille maisemille voi alkaa.
En  nyt hötky enkä hytise, katsotaan.

Nyt menen nukkumaan, kaipaan UNTA!

Iloakin!

Tänään ollut yksi mukavimmista päivistä pitkiin aikoihin. Lähes kaikki mikä voi mennä pieleen, onkin onnistunut. Kerrankin elämä toimii paremmin kuin junan vessa.

Työpäivä sujui ilman suurempia kolhuja. Yksikään oppilas ei tänään ole lyönyt tai purrut tai ollut muuten liian hankala. Vain normaalia kuolan valumista ja rään syömistä. Tai lattialla makoilua ja lelujen heittelyä, siis ihan normaalia. Oli hyvä fiilis lähteä kotiin, tai ei kotiin vaan tutustumaan paikalliseen uuteen kuntoklubiin.

Uusi paikka on suunnattu vain naisille. Palvelut hyvät, siellä on rentoutushuone, tavallinen sauna, infrasauna, hyvä valikoima ryhmäliikuntaa, spinningiä, ja laadukas kuntosalipuoli. Miellyttävä ympäristö kaikkinensa. Sain tutustumislahjaksi ilmaisen koeviikon, ennenkuin päätän sitoudunko siihen kokonaan. Hyvää tekisi ja kovasti houkuttelisi. MäSä vain arveluttaa, antaako se mun liikkua niin paljon kuin haluaisin? No, syysloman jälkeen menen tutustumaan viikoksi paikkaan ja päätän sen jälkeen.

Kun pääsin kotiin, saapui sisko pienen miehen kanssa kylään. Sain nauttia pienen Terapeutin tapsuttelusta ja kikattelusta. Terpautti intoutui leikkimään koiran ja kissojen kanssa ja oli muutenkin valloittava ihana itsensä. Niin, ja tietenkin oli ihana jutella siskonkin kanssa.

Sitten oli RM:n iltasoiton aika. Mukava rupatteluhetki ja ihanaa vapauttavaa naurua. Juteltiin ehkä hetki henkeviäkin, kunnes ilmoitin että, "anteeksi, istun samalla paskalla". Ehheh. No, se oli keskustelun erikoisin hetki. RM:llä on aavistuksen verran totuttelemista mun tapaani elää. Olla villi ja vapaa ja estoton. Mutta ihan hyvin tuo opiskelu sujuu.

Illan kaikkein paras osuus oli mun ihana pitkätukkateinipoika ja sen kanssa käyty tunnin keskustelu keittiössä.
Juteltiin hänellä olevasta kananrinnasta (rustottunut luutuma rinnan kohdalla), ja siitä miten hän on oppinut elämään sen kanssa. Oli vapautunut poika ja mun sydän rakasti poikaani suuresti juuri sillä hetkellä. Lopulta vaivuimme keskustelemaan hänen lapsuudestaan. Sain maailman parhaan palkan, kiitos. Heviletti kertoi kuinka se on kuunnellut työpajalla muiden nuorten kertomuksia lapsuudestaan. Hän on ollut silmät pyöreinä ja ihmeissään että minkälaisia oloja muilla on ollut. Kertoi mulle, että hänen lapsuudessa oli kaikki aika hyvin. Äiti ei ollut juoppo, oli kotona kuten hänen mielestään äidin kuuluukin olla. Olen aina ollut tukena, vaikka olisinkin ollut vihainen.Olen antanut pienistä rahoistani aina heille kokemuksia.  Muisteli rantareissujamme, jousiammuntaa, ilmakivääriammuntaa. Kävimme  niissä yhdessä kummankin pojan kanssa. Yritin aina keksiä jotain mukavaa pientä minkä rahapussi salli. Pienet rahat on olleet aina meidän kompastuskivemme, mutta olemme selviytyneet aina. Pojat ovat aina saaneet jotai pientä kun rahat sen sallivat.

Pojat ovat siis oppineet nauttimaan elämän pienistä onnista, ei tarvita isoja tekoja onneen. Se on yksi parhaimmista taidoista mitä voi olla eväänä onnelliseen elämään. Tuntui hyvältä.

Heviletillä tuntui myös olevan suhteellisen selkeät visiot tulevaisuudestaan. Nyt pajalla, sitten töitä sitten ensi kesänä intti. Intin jälkeen keskeneräiset opinnot loppuun ja siitä työelämään. Jossain välissä tapahtuu myös se omilleen muutto.

Sydämeni pakahtuu ylpeydestä. Mulla on niin upeat nuoret. Ne on kamppailleet tuskaisan tien yh-äidin kanssa, vähävaraisina, välillä pelkkää näkkileipää ja puuroa syöden. Olemme perheenä oppineet nauttimaan pienistä iloista. Koin onnistumisen iloa. Olen ollut äitinä ihan ok.

Sydämessä on ikävä.

Kituuttava kolmiviikkoinen takana. Mukaan mahtui kriisinpoikanen joka ylitettiin, kuten edellisestä tekstistä kävikin ilmi.

Nyt vietetty RM kanssa pitkä viikonloppu. Ollut ihania, mukavia hetkiä. Tunnerikasta ja surullistakin.
Kun välimatkaa on paljon ja näkee vain muutaman viikon välein, ikävä kasvaa jopa liian suureksi. Se kasvaa sellaiseksi että on hankala olla ja hengittää. Kun saa rakkaansa käsien ulottuville, ei halua irroittaa vaan pitää kiinni ja pitää kiinni vielä lisää.

Olimme onneksi päässeet kriisinpoikasen ylitse jo puhelimitse, joten se ei ollut haittana. Haittana on RM:n kipeä ero. Näen ja tunnen, kuinka simpukka napsahtelee kiinni ja taas aukeaa. Mulla on hyvin voimakas kuudes aisti, intuitio. Haluaisin sammuttaa sen, olla huomioimatta sitä. Yritänkin. Mutta se pentele nostaa päätää ja aistin RM:n mielenliikkeet ja kehonkielen liian hyvin. Analysoin ja mietin. Nielin tunnetta ja onnistuinkin siinä. Olen luontoihmisiä, kuten ennenkin olen maininnut. Aurinko paistoi lauantaiaamuna upeasti. Pohdintaa päähän, minne mennään? Viesti liikkeelle ja pian saimmekin suunnitelman aikaiseksi toisen pariskunnan kanssa.

Lähdimme Lemmenlaaksoon, Järvenpäähän. Upea luonnonpuisto/suojelualue. Siellä oli kaikki hyvin. Oli mukavaa, rentoa, hauskaa. Näin kuinka RM:n sydän oli auki ja hymy nousi silmiin saakka. Olin onnellinen toisen onnesta. Lompsimme pitkin metsää, liukkaita pitkospuita, kuvailin maisemia, aistin luontoa. Elin.

Illalla päädyimme vielä kylään ja siellä vietimme muutaman tunnin ja pelailimme Kiinan shakkia isommalla porukalla. RM kävi siis ekaa kertaa äidilläni kylässä. Toki hekin tunteneet kauan, mutta nyt kävimme siellä kylässä parina.

Illalla laskeuduimme taas mun kotiin, onnellisina ihanasta päivästä. Sitten jokin taas muuttui, tunsin kuinka simpukka sulkeutui ja suojamuuri napsahti toisella päälle. Kaivauduin peiton alle viereen ja tunsin toisen olevan kaukana. Mitä tapahtui? Putosin kärryiltä. Kaikki oli ollut koko ajan niin hyvin. Mitä tapahtui?

Aikani vain makoilin kainalossa, hiljaa, puhumatta. Lopulta tunsin polttavat kyyneleet silmissä. Ne valuivat noroina RM:n rinnan päälle. Siinä vaiheessa oli hämmennyksen vuoro toisella. Ei hän ollut tajunnut, että olin jo aistinut mielentilan muuttumisen, kehonkielen puuttumisen. Kävimme puhumaan asiasta. Auoimme taas tunnelukkoja. Ja taas, lopulta itkimme kumpikin. Olemme kumpikin kulkeneet tahoillamme rankan tien. Niiden teiden arvet ovat meissä olemassa, näkyvissä, tunnettavissa. Ne ei poistu käskettäessä, ne poistuu vain eläessä.

Olemme eri vaiheessa suhdetta. Mä olisin jo paljon pidemmällä, RM koittaa vielä kerätä itseään kasaan eron jäljiltä. Mitä syvemmälle hän putoaa muhun, sitä enemmän pelkää menetystä ja sulkeutuu. Mä taas haluan saada lisää, enemmän. Mutta toinen ei kykene vielä avaamaan itseään kokonaan. Olemme hankalassa tilanteessa. Juttelimme ainakin kolmisen tuntia. Pääsimme jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja kävimme lopulta nukkumaan.

Hän nukahti pian. Mä en. Valvoin koko yön, aina aamuun saakka. Mä pohdin ja mietin kuinka pitkälle olen valmis menemään, odottamaan, tukemaan? Aina välillä käännyin nukkuvan RM puoleen, kosketin poskea, silitin olkapäätä, kuuntelin nukkuvan raskasta hegitystä. Nousin ylös, istuin keittiössä pää painuksissa. Kävin vessassa, palasin sänkyyn. Pyörin ja aloitin taas kaiken alusta. Aamulla nousin, puin päälleni ja lähdin koiran kanssa jo hyvin aikaisin aamulenkille. Tein pitkän lenkin hiljaisella tienoolla. Kasasin ajatuksia, koitin rauhoittaa itseäni. Lopulta palasin kotiin. Rakas nukkui edelleen.

Istahdin tietokoneen ääreen, surffailin ja katselin uutisia. Takaani kuului heräämisen ääniä. Nielin kyyneleitä, yritin olla reipas. Välttelin katsekontaktia, en mennyt viereen, vaan aloitin älyttömän rätin kanssa riehumisen. Pilkoin tomaatintaimet parvekkeelta pieneksi silpuksi, RM seuraa kaukaa touhujani. Seuraavaksi ryntään siivoamaan keittiötä. Silloin tunnen kädet ympärilläni, RM pysäyttää mut, ottaa tiukkaan otteeseen, kysyy mikä hätänä? Halaan, ja tunnen taas suolaiset kyyneleet, irrotan otteeni ja lähden pois. Toinen seuraa perässä, kysyy mikä hätänä? Vastaan tylysti, en halua puhua, anna olla. En halua puhua, ennenkuin saan itseni kasaan. Valvottu yö rasittaa päätäni, ja en ihan hallitse tunteitani. Väsyttää ja pää on ylikuormittunut.

RM kysyy vielä uudelleen, vaatii jo saada tietää. Pakenen pois tilanteesta. Palaan kuitenkin takaisin olohuoneeseen, käyn sängylle. "Parasta mitä nyt voit tehdä, on tulla tänne, pitää musta kiinni". Hän tulee, kietoo kätensä ympärilleni ja kysyy vielä kerran...pyöritän vain päätäni silmät täynnä suolaisia kyyneleitä.

Lopulta, mun on pakko avata sydämeni. Vuodatin sen tyhjäksi. Ihan tyhjäksi, kaikki pahimmatkin skenaariot mitkä yöllä valtasivat mut pimeinä ja pitkinä tunteina. Kerron ne ja kun ne valuvat suustani ulos, kuulen huokauksia, kädet puristuvat ympärilleni tiukemmin, "Ei rakas mitään hätää". Kädet kietoutuvat vieläkin tiukemmin ympärilleni. Huokaan että en jaksa olla aina vahva. Olen sitä joutunut olemaan aina, en enää jaksa. Haluan että hän näkee myös mun heikon puolen. En ole aina vahva. Pyydän nostamaan mut ylös, olen ollut tähän mennessä se suhteen liima. Nyt tarvitsen itselleni varmuutta ja tukea. Pelkään niin pirukseen toisen menettämistä. Tarvitsen jonkin vakuuden. Nyt mä olen siinä tilanteessa, tilanteessa missä mun sydän hajoaa palasiksi, Rakkaus on vallannut sen ja heikentänyt mun muurini. Muuria ei enää ole. Olen haavoittuvainen.

Vakuutta ei voi antaa. Ei ole vakuusmaksua. On vain luottamus ja rakkaus. Rakkaus on todennettu ja läsnäolevaksi. Se on yhtä vahva kummallakin. Ei huolta. Luottamus? Siinä on puutteita. Kumpikin eronneita, haavoittuneita. Jättämisen pelko on olemassa. Se taitaa olla se suurin ongelma. Sitä pohdimme aamulla, käsittelimme mun pelot, hänen pelot. Lopulta olimme täydellisen väsyneitä. Itku kuitenkin loppui. Totesimme meillä kaiken olevan hyvin. Meidän on pakko lopettaa jatkuva pelkääminen, pohtiminen, Alettava elää. Osittain se jo onnistuu, osittain takkuaa. Pelot olisi syytä saada hallintaan ja alkaa nauttimaan siitä, mitä meillä on. Mietimme miksi rakkaus sattuu?

Kävimme vielä isän luona kahvilla. Palasimme kotiin. RM pakkaa tavaransa, pyytää lyhyitä hyvästejä. Tunteemme on jo niin ylikuorittuneita, että enempään emme kykenekään. Yritämme tehdä eron hetkestä siedettävän. Tähän on vain pakko tottua. Naurahdammekin, vaihdamme suudelmat ja tiukat halaukset. Saattelen rakkaani hissiin ja lähetän vielä lentosuukon perään ja palaan yksin sohvalle. Käyn makuulle ja nukahdan.

Nyt olisi edessä kahden viikon ero. Tuemme toisiamme tässä taas myötä ja vastamäessä, vaikka pappi ei aamenta olekaan sanonut.

Yhdessä eteenpäin.

Se on uusi huomen, eilisen maatamöyrivän jälkeen. Toki, eihän se alavire ollut vaan eilen, vaan oli kesänyt jo sen pari viikkoa.

Soitin illalla RM:lle. Oli vielä pakko palata aikaisemmin käytyyn keskusteluun. Olimme kumpikin nukkuneet (valvoneet) yön yli. Kumpikin tahoillaan pohtinut asioita. Kumpikin joutunut tahoillaan miettimään omaa osuttaan. Pääsimme yhteisymmärrykseen ja asetuimme samalle linjalle ja samalle viivalle ja nenä samaan suuntaan. Suunta on jälleen yhteinen, sekä opimme myös uutta toisistamme. Nyt opittu laitetaan muistiin, ja seuraavalla kerralla tämä sama asia ei enää ole ongelma. Kuinka huokaankaan helpotuksesta.
Mä opin sen, että kun hän on yliväsynyt, hän menee kuoreensa ja ulospäin ei saa annettua mitään. Mä taas en kestä epätietoisuutta ja käyn kimppuun kuin yleinen syyttäjä. Hyvä yhdistelmä? Tuppisuu ja kuulustelija?
RM on siis tehnyt nyt kolme viikkoa 60-70h työviikkoa, väsymys on siis täysin ymmärrettyä. Voi elämä, pitäskö lopettaa stressaaminen ja jatkaa elämistä?

Mitä hassua tapahtuikaan viime yönä? Kesäkolli, jolle olin laittanut sen viestin eilen aamuna. Se soitti mulle yöllä kahden aikaan. Oli palannut menoltaan kotiin ja pyysi mut luokseen. Siis keskellä yötä? No arvaatteko meninkö? Ei, käänsin kylkeä ja jatkoin unia RM ajatuksissa.

Siis huokaiskaa, ja jatketaan matkaa.

Suuret kiitokset kaikille kanssalukijoille, sekä niille jotka kommentin jätti tai täällä oikeassa elämässä mua lähestyivät. Tukenne on tärkeä. Halaus teille kaikille! Nyt lasken päiviä ensi viikonloppuun, silloin saan laskeutua armaan käsivarsille ja lämpöiseen ja pehmoiseen oloon.

Rumia sanoja.

Miten tämä näin keikahti?
Nyt vuorossa suolaa, kirpaisee haavoissa, sattuu poskilla kyynelinä.

On ollut erikoinen kaksiviikkoinen erossa kullasta. Yhtäkkiä kaikki tuntuu muuttuneen. Ei enää iltaisin hunajaa tihkuvia face-viestejä. Ei ikävän ilmaisemista, ei suunnitelmaa seuraavasta tapaamisesta, vain tyhjiä puhelinsoittoja, jotka ei pidä sisällään mitään. On varattu yhteinen Tallinna-loma joka olisi kolmen viikon päästä. Olen sen ottanut puheeksi useampaan kertaan, saamatta vastakaikua. Olen puhunut seuraavasta tapaamisesta, saamatta mitään oikeaa vastausta.

Olen äärimmäisen ahdistunut. Olen tämän saman jo kerran RM:n kanssa käynyt läpi. Se olis se toka yritys useampi vuosi sitten. Silloinkin se lähti liikkeelle näin, se suhteen lopahtaminen. Nyt tunnusmerkit täyttyvät ja näyttäytyvät taas. Sydän puristuu kippuraan, sattuu niin penteleesti.

Eilen sain asian puhelimessa otettua esille. Toin julki oman ahdistukseni, että mulla ei ole hyvä olla. Olen kuullut häneltä vain "väsyttää, syksy masentaa, kesä oli rankka, välimatka ahdistaa, epätietoisuus masentaa jne"... Kah, mutta tässä suhteessa on kaksi, myös mä. Mullakin on se sama välimatka, epätietoisuus tulevasta ahdistaa muakin, syksy masentaa ja väsyttää...jne. Miksi vain hänen murheensä nousee esille? Miksi vain mun pitää tukea ja ymmärtää? Meitä on tässä kaksi, tässä suhteessa. Mä en koe saavani nyt yhtään mitään, vain tyhjiä sanoja. Mulla on sama tuska.
Hän kertoo olevansa niin väsynyt, että ei jaksa tavata mua, edes niin, että mä menisin sinne. Sanoin eilen, että nyt sitten tasan tarkkaan lepäät tulevan viikonlopun, et tee mitään. Pohtia saat, mihin olet valmis, ja mikä suunta otetaan. Siinä se. Me ei saada parisuhdetta toimimaan jollei sille ole sama suunta ja tavoite, eikä se myöskään toimi jollemme saa olla yhdessä, edes parin viikon välein.

RM on sitä mieltä että alkuvauhti oli huima. No olihan se, nopeasti laitettiin asuntopaperit liikkeelle, hän jopa kihlauksenkin mainitsi. Mä stoppuuttelin renkaiden kohdalla. RM halusi saada jonkinlaisen "vakuuden" siitä että olen tosissani, ja se oli se asuntopapereiden laitto. Tä tahdin on määrittänyt RM, en minä. Musta on ihan turha narista jos ite on pistänyt tallan pohjaan. Nyt sitten vastapainona on käsijarru päällä ja hän on käpertynyt itseensä. Sellainen tekee kenet tahansa epävarmaksi. Mä olen epävarma. Epävarmuus oli se asia, jonka kanssa en voi elää.

Sain eilen puhelimessa lopulta, useamman tyhjän selityksen jälkeen jonkinlaisen totuuden esille. Osa selityksistä oli ihan ymmärrettäviä, ja niihin vain hän voi löytää vastauksen itsestään. Niissä en voi auttaa.

Illalla nukkumaan mennessä maistelin suolaisia kyyneliä suupielissä, ne valuivat noroina tyynylle. Aamulla herätessä tuntui että ne kyyneleet olisivat valuneet koko yön, sillä ne olivat herätessäni silmissä.

Ensi viikonloppuna RM saa luvan saapua tänne, vaikka pää kainalossa. En sitä hänelle sanonut, mutta jos vielä keksii syyn siirtää tapaamista, se saa olla tässä. Mä en ala roikkumaan, mä en ala metsästämään. Mut pitää haluta ilman metsästysrituaaleja.

Nyt tekisi mieli tehdä jotain älytöntä, ja teinkin jo. Laitoin kesäkollille aamulla tekstarin, olisin mennyt sinne illalla. Onneksi sillä on menoja. Olisin voinut tässä mielialassa tehdä typeryyksiä. Tai tuskinpa, ei sydän olisi sallinut.

Mitäs nyt? Paskaaks sitä jos koossa pysyy?

kaunis maailma.

Työviikko vierähti kiireisissä merkeissä. Työviikkoon sisältyi myös EA-kurssin päivitys. On ajantasalla oleva EA1 kortti taas kolmisen vuotta. Pidän tärkeänä päivittää EA taitoja säännöllisesti. Varsinkin kun työ tarjoaa sen ilmaiseksi, kurssi suoritetaan illalla omalla ajalla. Oli hyvin hauska vetäjä, se nelituntinen vierähti nopeaan ja naurun merkeissä, vaikka aihe olikin vakava.

Erään aamuna oli äärimmäisen kaunis aamu. Aurinko paistoi, yöllä oli ollut pakkasta, maa oli huurteessa. Usva leijaili kaiken kauneuden yllä. Kuljen aamuisin edelleen oppilaiden koulukuljetuksen kyydissä. Ajamme aina sellaista reittiä, jossa kuljemme osittaisen maaseudun läpi. Peltoja, metsää, vanhoja maalaisrakennuksia. Sen aakeuden keskellä on aina parhaat usvat. Voihkin ja ähkin bussin kyydissä, nappasin kuvia liikkuvan bussin kyydistä, innoissaani kuin pikkutyttö uudesta pyörästä. Lopulta bussikuski pysäytti bussin ja sanoi "Tiivi, mene ulos sen kameran kanssa!". Ja niin kokonainen bussi pysäytettiin, oppilaat katselivat pellonpientareella pomppivaa avustajaa ihmetyksen vallassa. Oujee, ja mä olin intoa täynnä! Ihana, kaunis maailma!

Sain myös töissä tilauksen ylä-asteen valinnaisen kuvataidekurssin valokuvausosion pitoon. Menen tällä viikolla torstaina puhumaan ja antamaan vinkkejä vinkkelistä "kuvakulmat, valo ja varjo". Olen vetänyt näitä 2h pikakursseja ennenkin. Nyt on porukka vaihtunut joten voin vetästä samalla sabluunalla kuin edellisetkin. Pääsen siis vähällä vaivalla. Teen tämän siis vain hyvästä sydämestä, erillistä korvausta en saa. Pääsen toki luistamaan liikuntatunnista, se ei ole suosikkini. Mieluummin menen kuvailemaan ja kuvauksesta puhumaan.

On pitkästä aikaa viikonloppu ilman kullan kainaloa. On ollut alavirettä ilmassa. Myös MäSä nostattaut päätään. Jalat huterat, fatiikki (voimakas väsyminen) nostanut päätään. Kävin lauantaina kaupassa, pääsin autolla, takaisin bussilla. Kaupassa jaksoin juuri ja juuri kävellä ja ajatella. Ajatteleminen otti ehkä eniten koville. Pää oli kuin täynnä liisteröitynyttä kaurapuuroa. Onneksi oli lista. Ilman listaa olisi jäänyt puolet ostamatta. Nyt jäi vain 2 tavaraa kaupan hyllyyn joiden olisi pitänyt eksyä mun kotihyllyyn. Kaupan jälkeen raahauduin bussipysäkille jonne meinasin nukahtaa. (Oikeasti, en vaan leikisti). Lopulta pääsin kotiin. Kaaduin sänkyyn vaatteet päällä ja sanoin teinilleni, tyhjää kassit. Nukuin pari tuntia ja sain itseni revittyä ylös sängystä. Olin saanut ex-anopiltani sieniä ja omenoita. Ne oli pakko valmistaa väsymyksestä huolimata. Taioin meille herkullisen sienipiiraan. Tänään aion tehdä omenoista kaurapaistosta.

Ikävä, sen tunnen sydänalassani voimakkaana. Tänä vkl emme ole kullan kanssa tavanneet. Ei pysty eikä kykene tapaamaan joka viikonloppu, vaikka haluaisikin. Pientä mustasukkaisuuttakin on ollut sydämessäni. Musasukkaisuuden tunne on mulle hyvin outo. En ole mustasukkaista tyyppiä, eikä mulla edes ole syytä olla mustis. Jostain syystä olen silti. Erikoinen havainto itsestäni. Kaikki on hyvin ja luottamus kunnossa, miksi siis?

Meille tuli ensimmäinen asuntotarjouskin. Juuri sieltä, minne emme halua. Joten sen tyrmäämme. Odottelemme seuraavaa.

Tänään lähden katsomaan äidin kanssa "Puhdistuksen". Kirjan luin aikoinaan, enkä siitä mitään tajunnut. Nyt on nähtävä se elokuvana. Jos vaikka se lukemani avautuisi mulle. Sen jälkeen tulemme meille, syömään sienipiirasta. Joukkoon liittyy myös sisko pienen ihanuuden kanssa. Mun rakkaan siskonpoikani tulee kylään. Mä niin sitä pientä 1,3kk ikäistä vauhtipakkausta rakastan!

Keilausta

Viikonloppu vietetty lähinnä miesten parissa. Omien poikien ja kullan kanssa sujui lauantai sutjakkaasti.
Käytiin keilaamassa, ja olin varannut meille hohtokeilaus ajan, 19-20. Innokkaina ryntäämme paikalle, ilmoittautumaan että paikalla ollaan. Keilahallin mies pyörittelee silmiään päässä, että siis nyt? No niin, nyt?
Ootettiin teitä kyllä jo tunti sitten...No eiiii. Ku siis aika oli nyt, siis 19-20, eihän kun olitte varannut sen 18-19. (tässä vaiheessa Kullanmuru ja poikani kaivavat kännyköitään esille, olin heille lähettänyt tekstarit siitä varatusta ajasta, yhtä hiljaa miehet laittavat kännykkänsä takaisin taskuihinsa). Minä jatkan vääntöä. Lopulta keilahallin mies sanoo, että he ottaa nyt syyt niskoilleen ja tarjoavat meille ilmaisen radan kahdeksalta. No siitä olin enemmän kuin tyytyväinen ja sovittiin niin.

Päätettiin miesten kanssa mennä sitten yhdelle jonnekin. Pojat sai valita paikan. Mentiin johonkin nuorisomestaan, joka oli siihen aikaan tyhjillään. Lukuunottamatta yhtä päihtynyttä mieshenkilöä jolla oli outo viehtymys nuoremman poikani tukkaan joka on pitkälle selkään saakka pitkä. Tämä mies tuli ihan mun pojan viereen, hellästi heilautti kädellään poikani hevilettiä ilmaan ja hymyili. Mä katoin monttu levällään, kuten muutkin. Katoin poikaani silmiin ja purskahdin nauruun. Samoin poikani. Siihen saapui baarimikko joka ohjasi tämän hiustenheiluttajamiehen ulos. Jäimme sinne ja joimme yhdet odotellessamme meidän uutta aikaa sinne keilahallille.

Baarisssa päätin katsoa minkä ajan oikein olin sopinut sinne keilahallille. Olin sen kalenteriin kirjannut ylös. Tässä vaiheessa näin miesten ilmeet. No jopas, heh. Se aika oli kuin olikin sovittu 18-19. Eli olin itse väärässä. Miehet sanoivat, että huomasivat mun erheen jo siellä keilahallilla. Ei viitsitty sanoa mitään kun mä olin niin varma asiastani. Eikä varsinkaan sen jälkeen kun olin saanut meille aikaiseksi ilmaisen peliajan.
Näin se köyhä pärjää.....

Pelaaminen oli hauskaa, tosin näillä pitkillä rakennekynsillä se ei ollut helppoa. Siitä huolimatta onnistuin voittamaan miehet. Hyvä naisvoima! Pelin jälkeen tiemme erkaantuivat. Heviletti lähti kaverilleen ja siilitukka kotiin nukkumaan. Seuraavana päivänä oli edessä taksivuoro. Me jatkettiin pelin jälkeen vielä matkaa yhdelle. Eipä mekään kauaan oltu, kun oli tiedossa ilta ihan kaksin kotona, kerrankin. Paikalla vain me kaksi.

Oltiin päivällä käyty katsomassa yhdessä ne talot, mihin meillä on asuntohakemukset vetämässä. Ulkoapäin kun katsoimme asuntoja, huomasimme iloksemme toiveemme olevan samanlaisia. Nyt ei voida kuin odottaa minkä asunnon saamme. Kävimme myös netissä läpi kaikki asunnot jotka on tarjolla ja laitoimme haun päälle vielä yhteen. Tosin, sitä emme mielellämme vastaanottaisi, mutta jos emme muuta saa, sekin kelpaa.

Joka kerta kun tapaamme, tunne syvenee.

mennään eikä meinata

Pitkä kaksiviikkoinen takana. Luokan ope ollut sairaana ja olen häärinyt luokassa yksin. Pärjäsin, vaikka välillä oli pakko myöntää, että ottaa koville. Olen siinä määrin kunnianhimoinen, että en salli opetuksen tason laskea vaan pidän saman suunnan mikä on opettajan kanssa yhdessä sovittu. Joten kahtia jakaantuminen on ottanut voimille. Olla opettaja ja avustaja samaan aikaan. Nyt se kaksiviikkoinen on takana ja maanantaina myös opettaja on taas paikalla. Voin taas palata omaan rooliini ja luokan tasapaino taas palaa. Voin huokaista. Onneksi viereinen luokka on meidän yhteistyöluokka ja sen luokan open kanssa olemme osan suunnitelleet yhdessä ja toteuttaneet yhdessä. Kiitokseksi avusta vein punkkupullon perjantain kunniaksi. Tiiän, ei olis tarvinnut mutta vein silti. Olin kiitollinen kaikesta avusta.

Täällä on niin pikainen meno, että mun päätä huimaa. Siis täällä kotona. Kun päätimme kullan kanssa hankkiutua saman katon alle mahdollisimman pian, puhuin asiasta tolle teinille mikä vielä notkuu mun nurkissa. Teini ei suostunut asiasta edes keskustelemaan. Mutta tunnen teinini, se ajatuksen siemen jäi sinne aivoihin elämään. Eilen illalla teini sitten saapui mun luokse juttelemaan keittiöön. On suunnitellut omilleen muuttoa ja kyseli multa mitä kaikkea se pitää sisällään, se itsekseen asuminen. Käytiin läpi sitten arkea, kuluja, kustannuksia jne. Meni teini himpun hiljaiseksi, että aika kallista. Mahdollisesti muuttaa kanssamme ainakin toistaiseksi, tai riippuen siitä kuinka nopasti saamme sen asunnon. Kahteen eri asuntoon olemme laittaneet haun. Kumpikin osa-omistustaloja. Toinen olisi ilmeisesti se heti vapaa, vaikka ei sieltä vielä ole mitään kuulunut. Toinen valmistuu vasta ensi kesänä.

Nyt olemme taiteilleet viikon erossa. Tänään kuitenkin saan kullan tänne mun viereeni. En malta odottaa.
Aikalailla sen kullankin kaipuu tänne on. On ollut koko päivän tien päällä rekan kanssa, menee kääntymään kotiin ja ajelee sitten vielä illalla luokseni. Vasta myöhään illalla, ehkä yhdentoista korvilla on arvioitu saapumisaika. Huomenna mennäänkin sitten hohtokeilaamaan. Yritän tutustuttaa kultaa ja mun poikia toisiinsa kevyesti mukavan puuhan parissa, sillain rennosti.

Nyt ajattelin vielä siivoskella, aikaa on.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Matkailu avartaa.

Tulipa käyty Turkkusessa. Ihana reissu kullan luokse. Näin teinitkin pitkästä aikaa. Viimeksi näimme nuorten kanssa silloin kun olivat lapsia. Siis aivan liian kauan sitten. Sain tyttäreltä lämpöisen vastaanoton, ja pojalta hiukan varautuneemman. Mutta se olikin odotettavissa.

Vietettiin aikuisten kesken laatuaikaa. Kävimme syömässä ja sen jälkeen elokuvissa. Katsoimme "Tie pohjoiseen", ja voin suositella lämmöllä. Erittän upeat roolisuoritukset Veskulta ja Samulilta. Nauraa sai ja jossain välissä kyyneleenkin tirauttaa. Elokuvan päätteeksi kävimme vielä yhdellä ja lopulta kohti kullan kotia.

Seuraavana päivänä oli vuorossa kyläily kullan ystäväperheen luona, mut tavallaan vietiin näytille. Sieltä saimme vihreää valoa, sovin porukkaan hyvin ja viihdyin oikein hyvin.

Nopeaan meni aika ja oli jo sunnuntai ja kotiinlähdön aika. Hyppäsin Turusa junaan ja matkasin Pasilaan. Pasilassa oli junanvaihto ja siitä sitten kohti kotia. Näin lopulta tulevan junan jossa luki Tampere ja Riihimäki. Siis oikea suunta. Hyppy junaan ja matkaan. Hups, tuli hassu tunne, jokin ei nyt ollut kohdillaan. Missä on lipun leimauslaite? Kysyin takanani olevalta naiselta että onko tämä pika vai lähijuna. No pikajunahan se perskele oli! Siis olen totaalisen väärässä junassa, tosin suunta oikea, mutta se ei pysähtyisi Hyvinkäällä.

Tämä mulle sattunut kerran aiemmin, 21-vuotta sitten kun odotin esikoispoikaani. Silloin menin paniikkiin, nyt pystyin vain nauramaan. Ihan hysteerisesti. Junassa oli mennessäni vakavia ja totisia ihmisiä. Nauru alkoi tarttumaan tai ainakin hyhmyt ilmaantuivat ihmisten kasvoille. Olinpa tollo! 

Pohdiskelin mielessäni, että tämä pysähtyy takana olevan naisen mukaan Tikkurilassa. Pomppaan siellä pois junasta ja jään odottelemaan Tikkurilaan sitä junaa joka kulkee tämän junan jäljessä ja samaa raidetta. Hyppään sitten siihen junaan. Pohdin tätä ääneen ja sain hyväksyviä katseita ja kehuja siitä, kuinka lunkisti otin asian. Totesin että ei oo eka kerta, tuskin vikakaan! Hymyily levisi junanvaunussa. Lopulta juna pysähtyi Tikkurilaan, pomppasin penkiltä ja sanoin heipat ja toivotin kaikille hyvää matkaa. Junaan jäi nyt hiukan vähemmän totisia matkustajia.

Mua itteäni hihitytti edelleen, olin aivan hysterian partaalla. Olin tosi väsynyt, ja se lisäsi hysteriaa ja hihitystä. Asemalaiturilla sain kummastelevia katseita, niistä viis! Kun lopulta hyppäsin oikeaan junaan, oli jo pakko kaivaa kännykkä esille ja surffata facessa. Mun hihitys siten selittyi muka sillä, että näin kännykästä jotain hauskaa. hehheeh. Ei mua saa väsyneenä laittaa matkaan yksin!

Mutta ihan vakavaakin asiaa. Nyt on laitettu aso-asuntoon hakemus. Nyt sitten odotellaan yhteisen asunnon ilmaantumista. Kyllä, kultamurunen olisi valmis muuttamaan luokseni. Olen aika onnellinen ja käytin jopa R-sanaa viikonloppuna. Sitä sanaa en käytä kevyin perustein. Nyt se on sanottu.

pusuja ja poliiseja.

Aamusella istuessani koulukuljetuksen bussissa näimme keltaliivisiä ihmisiä erään koulun lipeillä suojateiden kohdalla. Aikamme katselimme mistä oikein on kyse. Nuoret keltaliiviset hyppäsivät aina välillä tielle, juoksivat pysähtyneen auton luokse ja ojensivat jotain. Päästyämme lähemmäks näimme mistä oli kyse.
Oli jonkinmoinen liikennetempaus. Aina kun autoilija pysähtyi suojatien kohdalle, ampaisi nuori liivityyppi auton luokse ja ojensi neekerinpusun, anteeksi, sanaa neekeri ei saa käyttää enää tässä kohtaa. On vaan juurtunut syvälle. Siis ojensi makean syötävän pusun kuljettajalle.

Mekin pysähdyimme siihen linja-auton kanssa, emme kuitenkaan saanet pusua. Mielestäni olisi pitänyt kuskille tulla pusu antamaan. Pohdin jo hetken että käynkä mä meidän bussikuskin bussaamassa. En sit viittinyt.

Jonkin matkan päässä näin keskellä tietä lisää liivityyppejä. Nämä olikin sitten poliiseja. pohdin ääneen että jakaako nekin pusuja? Mä voisin yhden vastaanottaa. Tylsää, niillä olikin puhallusvälineet.

Nyt alkaa miniloma suhta rankan viikon päätteeksi. Luokan opettaja on rankassa flunssassa ja olen viikon taiteillut luokassa oppilaiden kanssa. Olen selviytynyt ja mukavaakin on ollut ja kiirettä. Mutta päivät mennyt nopeaan. Tänään hyppään junaaan ja matkaan kullan kainaloon Turkkuseen. Palaan vasta sunnuntaina. Vietämme siis pidennetyn viikonlopun. Ihanaa, olemme sen ansainneet, ehdottomasti.

Nyt toivottelen hyvää viikonloppua kaikille!

Kun tervehdin...

itseäni.

Olin 3-vuotta sitten liki 20 kg painavampi. Mun lyhyessä varressa se on todella paljon liikaa. Nytkin vielä on hiukan liikaa, ei enää paljoa. Ihan langanlaihaksi en halua, sillä silloin olen vain roikkuvaa löysää nahkaa. Nahkaa jonka voisi erkkateipillä vaatteiden alle jemmata. Pienen mukavan pyöreyden ja pehmeyden haluan säilyttää. Ihan jo miestäni ilahduttaakseen, hän kun ei langanlaihoista niin piittaa. Mutta haluan päästä ns. normaalipainoon ja siihen on matkaa enää 3kg. Eli ei paljoa se. Eipähän enää lääkärit pääse huomauttelemaan painostani. Sitä ihan riittämiin olen saanut kuulla. Tuo normaalipainokin on laaja käsite, sen sisälle mahtuu hoikka ja sellainen jolla vielä pehmeyttä. Mä jään sinne missä vielä sitä pehmeyttä.

Painohallinta kyllä tehosi, se normalisoi mun verensokerit ja uhka lääkityksestä poistui. Yleinen jaksaminenkin parani, sekä oma itsetunto. Enemmän sain kun luulin. Onnistuin painonhallinnassa ilman mitään ihmeellisiä kikkakolmosia, ihan vain syömisiäni muuttamalla. Pienensin ruoka-annokset, lisäsin hedelmiä ja kasviksia, jätin valkoisen leivän ja karkit pois. No, karkkia tulee edelleen syötyä, joskus.

Jos lähden ravintolaan syömään, otan ihan mitä haluan, en siis ole rajoittanut elämääni liikaa. Nautin herkkuja silloin tällöin. Kun herkkuja syö harvoin, se ei painoa nosta. Se mitä joka päivä suusta alas ahmit, on se mikä määrittää painonnousun tai laskun. Sen opin tällä taipaleella. Liikuntaa en juurikaan MäSän takia ole voinut lisätä, joten se painonhallinta on keskittynyt syömisen hallintaan. Liikkuminen tosin on nyt mukavempaa kuin aiemmin, ei niin raskasta.

Mutta miten tämä liittyy itsensä tervehtimiseen? No sillä tavalla... Kuljin vauhdilla luokasta ulos ja sisään, oli miljuuna hommaa hoidettavana ja taisin kirjaimellisesti mennä tukka putkella. Ihmisiä tuli ja meni ohi ja tuli vastaan. Moikkailin minkä kerkesin. Sitten yhdessä mutkassa sanoin vastaantulevalle, "Moi"...odottelin vastausta.  Ei tullut, näin vain hömistyneen ihmisen jolla suu auki. Se olin minä, luokan ulkopuolella olevassa peilissä. Sitten tervehdin uudelleen. Tervehdin uutta minää. Se ei näyttänyt pahalta. Sillä oli suht normaali vartalo, vähän maggaraa vartalolla (hiukan liikaa vielä), uudet hiukset, hienot kynnet ja tiukat farkut. Se olin uusi minä. Uuden elämän kynnyksellä. Siis terve uusi minä, tervetuloa tähän elämään!

Syys saapui.

Se saapui tänäkin vuonna, se syys.
Olin eilen illalla/yöllä kesäkollin kanssa harjoittelemassa hämärä/yökuvausta. Olimme suunnitelleet reissua 4.6 saakka. Koskaan ei tiemme kohdanneet sillä tavalla. Olimme kuitenkin sen jo suunnitelleet ja se oli syytä toteuttaa. Eilen illalla sää ja aikataulut kohtasivat ja tiemme yöhön kävi.

Aloittelimme järkkäreidemme tutkimisen valoisan aikaan, harjoittelimme niiden eri toimintoja, kiersimme etsimässä sopivaa kuvauspaikkaa minne jäädä. Muutaman rannan jälkeen päädyimme lopulta tuttuun paikkaan ja kiipesimme kallion laelle. Ilta alkoi hämärtymään ja kuvaaminen pääsi vauhdilla käyntiin. Mulla oli sievä punainen LED-taskulamppu ja KK:lla otsalamppu. Mä pyrskähdin useampaan kertaan riemukkaaseen nauruun, sillä homma ei ollut kovin vakuuttavan näköistä. Mulla lamppu suussa ja toisella otsassa. Kamerat eivät kuvanneet, tai ne yli/alivalottuivat, tärähtivät tai jokin säätö aina pielessä. Yössä kuului vuoroon huutoja, ei tuu mitään! Tää ei kuvaa! Pelkkää mustaa näkyy, tää ei tarkenna! Jne...Mutta opimme kuitenkin jotain kameran käytöstä. Esim. että kannattaa lukea oman kameran käyttö-ohjeet...

Hirvikärpäset hyökkäsivät kimppuun, sain kaivella niitä KK:n tukasta eräänkin kerran. Oli urakkaa saada ne kiinni puolipitkästä tukasta. Mua ne ei niinkään vaivanneet, mä kait haisen pahalle? Oli taas kovin mukavaa ja helppoa oleminen. Oli myös hyvin symbolinen ilta. Se oli kesän viimeinen ilta, syys saapui hiukan kotiin tulomme jälkeen. Syksyynhän yleensä heilastelumme on päättynyt. Niin nytkin, mutta syys ei ollut syynä. Syynä oli RM. Mua jännitti ehkä hiukan, olinhan kesän aikana saanut kokea kuumia ja huumaavia hetki KK:n kanssa. Halusin todella nähdä mikä on mun tilanne, mitä mun sydän sanoo kun nähdään livenä? Yhteydessä toki olimme, mutta vain viestein.

Tunsin suurta lämpöä, luottamusta ja ystävyyttä ja hivenen vielä sitä poltettakin. Se polte on meidän yhteinen juttumme, se jokin jonka toisissamme sytytämme kerta toisensa jälkeen. Nyt se polte oli hempeää hiillosta, ei polttavaa ja kuumaa. Kun olimme lopen väsyneitä kuvaamiseen, kävimme kalliolle istumaan kietoutuneina samaan filttiin ja katselimme pimeää yötä. Tähtitaivas olisi kruunannut hetken. Siinä vierekkäin lämpöisen filtin alla juttelimme paljon. Mä lähinnä RM:stä ja siitä että juttu on nyt jo vakavalla pohjalla. Hän sen jo olikin päätellyt. Totesimme kuitenkin, jos tilanne olisi toinen, piehtaroisimme nyt tuossa kalliolla istumisen sijaan. Sen jälkeen seurasi hiljainen hetki....ja oli pakko nousta, kerätä kamppeet ja lähteä. Mä omaan kotiini ja KK omaansa. Turhia riskejä on turha ottaa.

Olin ilmoittanut RM:lle että lähdemme kuvaamaan. Joten on puhdas omatunto, mikään ei paina mieltä ja on hyvä olla. Nyt, eilisen jälkeen tiedän minne sydämeni kuuluu. Ei tarvitse yhtään jossitella tai empiä. Nyt voin näyttää onneni jo ulospäin. On myös onni omata tuollainen mies, joka ei pomppaa takajaloilleen vaikka tiesi mun olevan toisen miehen kanssa liikkeellä. Mustasukkaisuutta oli ilmassa, mutta sillä tavalla sopivasti. Sillä tavalla että se oli mukavaa, ei ahdistavaa.

Hei, mä alan oppia sanomaan "parisuhteessa". :)

Haamun kohtaaminen.

Muistatte sydäntäsärkevän hetken kun rakas Hilma-kissani haudattiin 2.8? Se mieletön suru minkä koin. Kuitenkin realistisena ihmisenä ymmärsin tekeväni oikein, mutta se suru oli suuri ja ikävä on edelleen. Se ei koskaan tule poistumaan.

Muutama päivä Hilman kuoleman jälkeen pihapiiriimme on ilmestynyt harmaa kissa. Ei suinkaan Hilman näköinen, mutta harmaa ja tyttö sekin. Ekan kerran se ilmaantui niin, että puikahti poikani jaloista sisälle rappukäytävään, kiipesi tänne kolmanteen kerrokseen mun oven taakse raapimaan mun ovea. Poikani soitti mulle rappukäytävästä aamulla kuuden aikaan ja pelästyin kamalasti mitä onkaan tapahtunut kun tuohon aikaan soittaa? Pyysi mut rappukäytävään ja näen siellä poikani pitämässä harmaata kehräävää kissaa sylissään. Tuijotamme toisiamme epäuskoisina, mitä ihmettä?

Itsekin otin harmaan kissan syliini ja kehräys alkoi nopeasti siinäkin ja se ilman polkeminen. Kuin kotiinsa olisi tullut. Kuitenkin veimme kissan takaisin pihalle ja takaisin sänkyyn nukkumaan. Mutta oli se kohtaaminen aika outo?

Tuo samainen harmaa kissa on vieraillut täällä siitä saakka. Käy pihalla, pyrkii sisälle, emme kuitenkaan ole laskeneet. Kissa menee karkuun muita ihmisiä, mutta ei meitä. Meidän antaa koskea ja silittää itseään.

Eilen aamuna lähdin aikaisin Millaa käyttämään aamupissalla. Takaisin tullessani se kissa oli rappukäytävässä. Sitä ei ollut poikani sinne laskenut, vaan joku muu. Kissa ei pelännyt Millaa ja Millakin vain heilutti innokkaana häntäänsä kissalle, kuin olisi vanhan tutun nähnyt. Lähdimme sitten kaikki kolme kiipeämään rappusia pitkin ylös. Milla ja harmaa kissa rinnakkain. Silloin päätin ottaa kissan talteen. Alamme etsiä sen oikeaa kotia.

Nimesimme kissan Haamuksi. Sillä se tuli niin pian Hilman kuoleman jälkeen, että Haamu nimi sopii otukselle hyvin. Haamu on hyvin kesy. Antaa puhdistaa korvansa, leikata kynnet ja tulee syliin ja kehräilee. Haamua on selvästi pidetty hyvin. Sen turkki on hyvä ja siisti, kissa ei ole nälkiintynyt vaan selvästi saa ruokaa jossain. Uskon että jokin perhe jossain kaipaa Haamu paljon ja on huolissaan. Ehkä Haamun tarkoitus oli tulla lohduttamaan mua ja jatkaa sitten myöhemmin matkaansa?

Nyt Haamu asustaa toistaiseksi nuoremman poikani huoneessa. Pidämme sen eristyksissä muista kissoista, ihan varmuuden vuoksi. Olen laittanut Haamusta ilmoituksia FB:n virtaan, löytöeläintalolle jne. Haamu saa olla luonamme ensi viikon keskiviikkoon saakka ja sen jälkeen toimitan sen löytöeläintalolle josta se saa uuden tilapäiskodin jollei oikea koti löydy ennen sitä. Itse aion lähteä ensi torstaina viettämään pidennettyä vkl RM: luokse.

Tässä Haamu nukkuu tyytyväisenä ruokailun jälkeen vasten poikani takamusta. Nätti kissa eikö?

pelkoja ja peikkoja

Viikonloppu oli, tuli ja meni. Liian nopeasti.

RM oli täällä. Tuli perjantai-iltana. Tunsin suht nopeasti, että nyt jokin ei ole hyvin. En kuitenkaan halunnut heti kysyä, vaan annoin olla. Lopulta sitten lauantaina, kun olimme käyneet elojuhlissa kuuntelemassa Juha Tapiota ja Laura Voutilaista, sain kysyttyä. Palaan siihen myöhemmin...

Oli aivan ihanaa (pienestä lämpöilystä huolimatta) olla ulkona, ihmisten silmien alla, pelkäämättä. Siis olla esillä, näyttää että olemme yhdessä. Painautua kiinni toiseen ja kuunnella musiikkia, pusutellakin välillä. Jääkylmä nenä hiukan ehkä viilensi romanttista tunnelmaa, tai ainakin se räkävana. Tuli sinne tuttujakin paikalle, kuten äiti, täti, ja enokin. Siis tuttu ja turvallinen jengimme.  Ja muutama sata muukin ihminen, vähemmän tuttu. Aika nopeaan väsähdin ja oli pakko ajella välillä kotiin lepäämään. Otin tunnin tirsat kullan kainalossa ja palasimme takaisin elojuhlille. Elojuhlat taisivat olla ensimmäiset koskaan mitä täällä on pidetty. Erittäin hyvin toteutetut ja ilmaiset. Hyviä esiintyjiä oli paljon ja kaikkia olisi ollut kiva nähdä, voimat vain loppuivat. Kirottu flunssa!

Illalla sohvalla mukavan ja rennon päivän päätteeksi aloimme hiukan syvällisemmän keskustelun. Haemme selvästi sitä varmuuden tunnetta, että toinen on ihan yhtä vakavasti liikkeellä kuin itse on. Pelkoa on ilmassa, sillä meidän kaksi aiempaa yritystä kun on kaatunut. Nyt uskoisimme että kumpikin panostaa tähän kaiken mitä arjeltaan pystyy. Asioita on puitu monelta kantilta, mutta ei kuitenkaan niin, että olisimme saaneet tämän näyttämään mahdottomalta. Olemme vain selkiyttäneet toiveitamme, ajatuksiamme ja tunteitamme. Olemme pohtineet millaista elämää haluamme viettää? Onhan meillä 4 lasta yhteensä, 3 on täysi-ikäisiä, yksi vielä hetken alaikäinen. Yksi mun muksuista asuu omillaan, ja toinen kanssani. RM:llä asuu kumpikin vielä hänen kanssaan. Nämä eivät ole ongelmia. Vain aikataulu kysymyksiä. Eli ei vakavia.

Suurimmat ongelmat on kenties siinä, että olen ollut sinkkuna niin kauan, että parisuhteeseen laskeutuminen ottaa tovin tottua. RM:llä taas eron jälkeisiä tunnelukkoja joita auomme, ja annamme ajan parantaa. Ehkä kaikki tapahtui taas liian pian eron jälkeen, mutta se veri vetää meitä niin kovin puoleensa. Nyt olemme siis tässä. Hiukan pelottaa kumpaakin mahdollisuus toisen menettämisestä. RM pelkää minua enemmän ja huomaan että taistelee henkisen jarrunsa kanssa. Kun näen että hän jarruttaa, jarrutan minäkin. Äänen totesinkin, että juna pysähtyy jollei jarruja saada pois päältä. Mutta emme laita jarruja kokonaan, hidastamme vain ja muistamme hengittää ja antaa toiselle tilaa hengittää. Tätä en halua sörssiä.

Kävimme myös mun isän luona kylässä, ekaa kertaa avoimesti parina. Se se vasta hyvältä tuntui! Tunsin RM:n saavan hyvin lämpöisen vastaanoton. Isäni oli todella mielissään ja onnellinen puolestani. Hän kun on aina kovin RM:stä pitänyt. Saimme myös äitipuoleni tekemän virkatun maton lahjaksi. Tarjosin siitä rahaa, mutta isäni sanoi napakan lämpöisesti! "Ei, se on teille yhdessäolon kunniaksi-lahja". Sen ihanempaa en olisi sillä hetkellä voinut kuulla. Kiitos isä. (tähän sydänhymiö).

Äitini hiukan huolestuttaa. Olemme olleet liki 10-vuotta oma sinkku-tiimimme. Olemme tehneet kaiken yhdessä. Mä ja äippä. Luulen, vaistoan, että äidille tilanne on hämmentävä. En olekaan enää samalla tavalla saatavissa kuin ennen. Olen suunnittelemassa elämää miehen kanssa. Äiti saattaa (luulen siis, en tiedä) tuntea olonsa jopa yksinäiseksi, hylätyksi? Olemme kyllä ottaneet äidin huomioon, aivan tarkoituksella. Käymme yhdessä esim. grillaamassa. Soitamme ja tarjoamme seuraa. En tiedä onko siitä kyse, mutta äiti ei juurikaan ota kantaa seurusteluumme. Jotenkin saan sellaisen vaikutelman, että hän ei ole niin iloinen asiasta. Voihan olla että ajatukseni on aivan metsässä. Mutta tällaisia ajatuksia ja tuntemuksia meille on herännyt. Toivon olevani väärässä.

RM viipyi luonani aina tähän aamuun saakka. Vei mut töihin autolla ja matkasi siitä sitten takaisin kohti Turkua. Arkeen. Mulla on ikävä, mutta samalla edelleen luottavainen olotila. Olen mielestäni ansainnut kaikkien vuosien jälkeen tämän onnen. Tosin tästä onnesta olemme maksaneet kovan hinnan. Asia jonka olen luvannut joskus kertoa, mutta se jää vieläkin kertomatta. Jaksanette odottaa? Pakkohan teidän on.

Ai niin...katselimme asuntoja täältä, mun kotikaupungista. Minkälaisia on tarjolla, ja onko toiveemme samansuuntaisia. Olihan ne. Niin ja vielä, jouluksi olisi  tiedossa matka etelän lämpöön.

Näihin tunnelmiin tänään täältä.

Juha Tapio, Kuinka paljon?

Kähinää ja

raakkumista.

Se olis sitten se eka syysflunssa. Korjaan, syysflunssa. Toivon mukaan eka ja vika. Tämä tapahtuu aina kun koulut alkaa. Oppilaat ja henkilökunta palaa lomilta, kerääntyy yhteen ja samaan paikkaan. Pöpöillä on vapaa temmellyspaikka koulun käytävillä, ovenkahvoissa, pöytätasoilla, ihmisten käsissä jne.
Luokassamme on 9 oppilasta. Tällä viikolla heistä on ollut poissa jo 5 plus mä. Loput sairastaa varmaan viikonlopun tai ensi viikon aikana. Pöpöt tuntuvat osuvan aina yhteen luokkaan kerrallaan. Kaatavat sen väen ja siirtyvät seuraavaan luokkaan. Kunnes se pöpö on kiertänyt koko talon. Sitten saapuukiin taas seuraava pöpö taloon ja aloittaa saman mellestyksen.

Itse sairastan nyt kotosalla. Menin vielä eilen töihin, vaikka jo kipeä olinkin. Oli pakko käydä hoitamassa yksi työasia, perehdyttää mun sijainen hoitamaan mun oppilas. Sen tehtyäni lähdin käymään tytessä ja sieltä kotiin nukkumaan. Uni ja kuuma juoma on parhaiten parantavat asiat. Niitä tullut harrastettua hartaasti.

Illalla saapuu RekkaMies mun luokse. Piti nähdä vasta viikon päästä, mutta ikävä paukkaa päälle aika voimakkaasti ja näemmekin jo nyt. Tosin, saa kuuman kuumeisen naisen kainaloonsa, tosin ehkä myös hiukan vetämättömän. Ei sen väliä, kunha saadaan olla yhdessä.

Tieto jutustamme, eikun, seurustelustamme, on kiirinyt ihmisten korviin. Olen saanut monelta suunnalta hyväksyviä ja kannustavia kommetointeja. Vaikka niillä niin väliä, teen kuitenkin aina oman pääni mukaan. Onpa jopa sanottu "viimeinkin, kauan siinä kestikin", ja "onko kihlajaiskahveja tiedossa?"...jne. Edelleen matuskelen sanaa "suhteessa". Ei enää sinkku.

Kesäkollikin otti yhteyttä, tai ottanut useampaankin kertaan. Meidän juttumme jäi ikävästi roikkumaan ilmaan. Hän tietää kyllä että mun tilanne on muuttunut, enkä ole enää saatavilla. Mutta emme ole päättäneet juttuamme. Sovimme että tapaamme vielä. Juttelemme, käymme kahvilla tai syömässä. Ihan varmuuden vuoksi julkisella paikalla. Vaikka sydämeni lyökin RekkaMiehen tahtiin, on kollissa vaarallista viehätystä. En nyt halua tyriä meidän juttua. Haluan kuitenkin nähdä kollin, halata, ja toivottaa hyvää matkaa. Tiedän senkin, että kollin kanssa tulemme aina olemaan ystäviä. Johan sen on aika näyttänyt. Meille vain ei sovi arki. Kesän kuumat yöt kylläkin, mutta ei arki.

Olen onnellisessa asemassa saadessani tuntea näin mahtavia ihmisiä kuin elämääni kuuluu. Saan olla rakastettu ja saan rakastaa.

Mulla on mun aikuiset pojatkin suht tyytyväisiä tilanteeseen. Luulen, että olivat jossain vaiheessa kesää aika pihalla nunnamaisen äitinsä vähemmän nunnamaisesta käytöksestä. Miehet tulivat ja menivät, mä tulin ja menin. Onneksi niitä oli vain kaksi, tosin jonossa oli vielä kaksi, jotka jonoon jätinkin. Edelleen pohdin, onko mulla se kyltti ollut otsassa? "Vapaa, tilaa on?".  Nyt siinä kyltissä pitäs alkaa lukea "varattu ja onnellinen".

Nyt yritän kipeydestä huolimatta laittaa pyykkikoneen pyörimään. Tosin, jos kysyttäisi työkavereilta, se olisi kiellettyä. Ei saikulla saa tehdä mitään. Pitää vain nukkua.

Iltaa odotellessa. :)