Täällä ollaan!

Ihan vaan välihuomautus, että ollaan elossa.
Elämä, tuon IRL on vienyt aikaa, niin että virtuaalinen elämä jäänyt heikommalle. Tälle asialle en yski yhtään vastaan. Blogi joutunut jumittamaan.

Mulla olis paljon kirjoitettavaa ja palaan kirjoittamaan heti kun ehdin.

Nauttikaa elämästä, siitä mikä tapahtuu ruutujen ulottumattomissa.

Tunnustuksen jakaminen eteenpäin.

Sain jokin aika sitten tunnustuksen, nyt jaan omalta osaltani sellaisia eteenpäin.



Tunnustuksen tarkoitus on saada huomiota uusille blogeille, joilla on alle 200 lukijaa.

1. Kiitä ja linkitä blogi, josta tunnustuksen sait.

2. Valitse 5 blogia (alle 200 lukijaa) ja kerro siitä heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

3. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen jakavat sen eteenpäin.

Tässä oma tunnustukseni seuraaville blogeille.

Tiitsan kuvablogi, tätä olen seurannut jo muutaman vuoden. Ihania luontokuvia. Suosittelen.

Tuulan turinat, Ihana kuvamatka Norjaan. Suosittelen.

My So-called Death, MS-taudista kertova blogi. Kertoo elämisestä tylsän alivuokralaisen kanssa.

Sinnocence With many scars, MS-taudin kanssa elämisestä, ja muutakin elämää.

Minä selviän, MS-taudin kanssa elämisestä ja muustakin.

Tässä valikoidut viisi. 

Mä sitten rakastan...

Tätä mun uutta elämää...

Vaikkakaan RM ei eilen ollut täällä, ilta olisi muuten ollut aika täydellinen.

Mutta Siilitukka saapui Pomppu-tyttöystävänsä kanssa kylään. Tosin ennen sitä me oltiin hississä kuljetettu imuria, pullapussia, ja vatkainta. Siilitukka palautti hissillä mulle imurini ja pullapussit sen pakastimesta, kun mulle ei mahtunut. Sitten se tartti lainaan vatkaimen ja mä laitoin sen vaihtarina sille hissiin kulkemaan. Pomppu-tyttö nauroi alhaalla meidän näppäriä järjestelyjä. Näppärää? No on!

Sitten parin tunnin kuluttua soitti Siilitukka, että tulemme käymään, ja onhan Hevilettikin kotona? No onhan tuo. Pian soi ovikello ja ihastuttavan rakastunut nuoripari oli oven takana. Pompulla käsissään täytekakku!
Se oli etukäteislahja Heviletille. Heviletillä on viikon päästäne synttärit...Pompulla itsellään oli jo vuoden alussa. Juhlittiin sitten takakäteen Pomppua ja etukäteen Hevilettiä. Ihanan herttainen tyttö! Mä olen saanut perheeseeni kaksi uutta jäsentä. Pompun ja RM:n. <3

Istuttiin alas, keittelin kahvia ja teetä ja kaatelin mehua. Nautin kun pöydän ääressä oli iso kasa nuoria, ääntä, elämää ja naurua. Mä kaivamaan taas pelit esille. Mä tykkään kun ollaan kasassa saman pöydän ääressä, nauretaan, jutellaan ja pelataan. Eka peli oli huojuva-torni. Sitä pelattiin nelistään 40min. Kaikkien aikojen ennätys. Pelattiin sellaiseen pisteeseen saakka, että ei ollut enää yhtään vaihtoehtoa mistä ottaa yhtään palikkaa irti. Oltiin aika ylpeitä, ei meinaan olla koskaan pelattu siihen malliin, kukaan meistä. Nauru, sitä riitti!

Sitten taas kakunsyönti tauko. Seuraavana pelinä poikien vanha Space-walk. Sitä jaksettiin pelata yksi kierros. Mukava ja hauska peli sekin. Mun makuun kuitenkin liian shakkimainen, eli pitää hahmottaa monta siirtoa eteenpäin. No en hahmottanut, niinkuin en ennenkään, ja hävisin.

Space Walk

Mun sydän vaan on niin täynnä onnea, iloa ja rakkautta. Mun uusi elämä on ihana ja onnellinen.
Mun perhe on kasvanut ja rakastan jokaista uutta jäsentä. Mun elämä on elämää. Mukaan mahtuu kyllä muutama rytty, mutta kuten olen sanonut, täydellinen on tylsää.

Pomppu ja mä tullaan pelottavan hyvin toimeen keskenämme. Pompulle todella tärkeä asia, tulla toimeen poikaystävänsä äidin kanssa. Mulle todella tärkeää, että näen poikaani pidettävän hyvänä ja rakastettavan. Muunmuassa tällaisia juttelimme kun Siilitukka ei ollut kuulemassa.

Illalla kävin nukkumaan hymy huulilla ja aamulla heräsin sama hymy huulillani.

Kiitän elämästäni!

Uusi elämä edessä.

Uuden elämän kynnyksellä.

Monen monta pohdintaa, valvottua yötä, mörköä ja peikkoa takana. Yksi kerrallaan niitä kampitettu.
Nyt ei ole enää jäljellä kuin yksi, mihin meistä kukaan ei voi vaikuttaa. En minä enkä RM. On myös niin henkilökohtainen, etten sitä tähän kirjoita. Mutta vaikuttaa meihin kumpaankin, ja olemme täysin kädettömiä, ilman keinoja auttaa. Pelottaa jättää eräs nuori tavallaan omilleen. Hänelle on kaikki apu tarjottu, asiat puhuttu. Mutta kun täysi-ikäisyys on saavutettu, emme voi enää tehdä mitään. Kuin pelätä ja toivoa.

Sydäntä rusentaa ajatus, että hän on omillaan. Mutta näin haluaa, ei huoli apua, ei keneltäkään. Haluaa tahkoa omaa tietä, joka vie vain synkempään ja kohti pahempia aikoja. Jos sinussa lukijani, on hengellisyyttä, rukoile tuon nuoren ihmisen puolesta.

Me olemme RM:n kanssa uuden elämän äärellä. Hän muuttaa toistaiseksi tähän mun luokse helmikuussa, siis muutaman viikon päästä. Työpaikka on hakusessa, monta hakemusta kirjoitettu. Työt rekkamiehenä toivon mukaan pysyvästi takana. Sille tielle RM ei enää halua lähteä. Haluaa elää mun kanssa, eikä niin että saapuu kotiin silloin kun mä olen jo nukkumassa. Haluamme aloittaa elämän niin, että elämme sitä yhdessä, toisillemme. En meinaa uskoa onneani. Pelkään edelleenkin liputtaa onneani. Pelkään edelleen että se viedään pois. Ymmärrän että ei viedä. RM on nyt viimein mun, kaikkien mutkien jälkeen ja mä hänen. Voimme alkaa elämään ihan vaan eläen ja nauttien olemisesta.

En kuitenkaan usko että kaikki käy kivuttomasti. Olemme kovin erilaisia luonteeltamme. Se ehkä huolettaa. Mä olen alati elävä ja energinen, sosiaalisuuden huipentuma. Elän toisita ihmisistä ja nautin olla tekemisissä ja puhua paljon. RM on hiljainen, ehkä jopa juro tai sisäänpäin kääntynyt. Ei luota nopeasti mihinkään, harkitsee ja tutkailee. Itsetunto voisi olla parempi, se on häneltä onnistuttu tahkomaan alas. Nyt toki jo nousussa, ja alkaa uskoa taas itseensä ja siihen, että voin ja haluan rakastaa häntä sellaisena kuin hän on.

Toki rohkaisen eteenpäin, olemaan aktiivisempi. Toisaalta hän taas tasapainottaa mut enemmän maahan. Mulla kun ajatus lähtee, niin se lähtee. RM pitää jalat maassa, ja mä kiskon meitä ylös. Pysytään siis sopivasti kiinni elämässä.

Arvostan ja rakastan niin montaa asiaa RM:ssä. On piirteitä joista en pidä, mutta niin pitää ollakin. Täydellinen on tylsä.

Niin, mun yksineläminen on ohi. Tulen olemaan pian avoliitossa. Ensin mussuttelin sanaa parisuhde, nyt avoliitto. Ja sitten ei rakennella mitään muuta, stop siellä. Mä kuulen kuinka teidän aivot raksuttaa. Ei, ei hypitä edelle asioiden.

Kesään mennessä pitää löytää isompi asunto. Kesällä tulee RM:n tytär myös tänne asumaan, meidän kanssamme. Hevilettikin asuu kanssamme, vaikkakin vain hetken, sillä heinäkuussa kutsuu armeijan harmaat. Vaiko vihreät? Mikä väri se nyt onkaan, ihan sama.

Me saadaan hetki viettää vielä ns. perhe-elämää kahden nuoren kanssa. Siitä tulee jännää ja odotan sitä innolla. Tosin en tiedä odottaako Heviletti. Siitä en ota mitään selkoa. Ei puhu eikä pukahda. Mutta tää on mun elämää, ei Heviletin. Eikä Heviletti enää ole lapsi, vaan viikon päästä 20v. Joten astunee pian omaan elämäänsä.

Mun pitää nyt tehdä tilaa tänne, RM:n tavaroille. Katsottu jo valmiiksi, minkä verran teen tilaa. Yhdessä siivottiin jo vaatehuone, sinne saadaan vaatteet mahtumaan. Lopuille tavaroille sitten raivataan tilaa muualta.
Onneksi osa isommista tavaroista jää RM:n lapsille, ainakin toistaiseksi. Katsotaan sitten mitä tehdään kun tytärkin tänne saapuu.

Näitä tuulia tässä nyt haistellaan.

tunnustus.

Kiittää Sinnocencea blogin saamasta tunnustuksesta. Tunnustus on ensimmäinen tälle blogille. Olen saanut joskus muinoin tunnustuksia vanhaan blogiini, mutta tämä oli ensimmäinen tähän.

Kiitän ja kumarran. 

Jos joku Sinnocencen blogin kautta tänne harhautuu, tervetuloa arkeni vakoilijaksi. Joskus siis nauretaan, joskus itketään ja joskus kiukutellaan. Siis elävää elämää.

Ei sanoja.

Ei ole sanoja. En voi asiaa kertoa.

Mutta maailma menetti yhden ihanan pienen tytön, aivan liian aikaisin. Muuta en tapauksesta saa/pysty kertomaan.

Ottakaa oma rakkaanne, lapsenne, puolisonne, siskonne, äitinne, ystävänne tiukkaan halaukseen ja nauttikaa siitä että he ovat olemassa ja läsnä, nyt.

Nauttikaa myös itse jokaisesta elinpäivästä, sillä ne ovat lahjoja. Vaikka itse olen juuri nyt kipeä, selkäni on tulessa, kävelen keppien avulla. Kipu on läsnä joka henkäyksellä. Mutta olen olemassa, tässä ja nyt.
Mun rakkaat on olemassa tässä ja nyt.

Vaikka ette tiedä kenestä kirjoitan, pyydän hetkeksi sulkemaan silmät ja laittamaan kauniin ajatuksen maailman tuuliin. Voimia tähän perheeseen missä suru on suurimmillaan. Eikä se tule poistumaan.

Kiitos.

Boing!

Meni taas aikaa. En ole ehtinyt kirjoittamaan blogia, olen elänyt. Miellyttävää vaihtelua.

Joulu tuli ja meni. Se vietettiin Heviletin kanssa isäni luona. Siellä oli myös äitipuoleni lapset ja lapsenlapset. Tunsin olevani synnyinkodissani täysin ulkopuolinen. Istuimme Heviletin ja isän kanssa seinän vierustalla jakkaroilla, sillä se uusi perhe oli vallannut olohuoneen sohvan. He käyttäytyivät niin kuin omistaisivat paikan. Heidän koiransa joka on vasikan kokoinen, röhnötti sohvalla vieden kahden ihmisen paikan. Eikä se perhe tehnyt elettäkään siirtääkseen koiraa pois. Katselin sitä touhua suht surullisena. Mietin asiaa myös isäni kannalta, ulkopuolisena omassa kodissaan. Toki isä on itse valinnut puolisonsa, mutta tuskin on tiennyt mitä kaikkea se lopulta tuo mukanaan.

Se perhe ei ole hiljainen, kaikki puhuvat suurella äänellä, suurieleisesti, muista piittaamatta. Lapset hyppelivät sohvalla ja sängyllä. Huutelivat, heittelivät tavaroita. Tytär istuu sohvalla ja huutelee äidilleen keittiöön, että täällä haisee kakka. Äiti(puoleni) saapuu pikaisesti ottamaan pienen pojan ja vie sen vaipanvaihdolle kesken jouluruuan laiton, palauttaa pojan takaisin olohuoneeseen ja menee jatkamaan ruuanlaittoa yhdessä isäni kanssa. Tämä sama toistui illan aikana useamminkin. Tytär passuutti äitiään minkä kerkesi. Istui sohvalla ja huuteli. Tyttärellä ikää kuitenkin liki 30...Hmmm?

Lähdimme sieltä melusaasteesta pois heti kun se oli inhimillisesti mahdollista. Isä pääsi myös hetkesi pois ja menimme yhdessä hautuumaalle. Juttelimme tapahtuneesta matkalla. Millaista oli olla ulkopuolisena. Isäkin totesi, että joskus hänkin kokee olevansa ulkopuolinen omassa kodissaan. Olin surullinen isän puolesta.

Hautuumaan jälkeen menimme Heviletin kanssa vielä siskolle. Siellä oli oikea Joulun tunnelma. Äiti oli siellä ja ihana pieni terapeutti tietenkin. Sain Joulurauhan sydämeeni.

Illan päätteeksi tilasimme oman privaattitaksin, sillä Siilitukka oli taksivuorossa. Sai taksin näppärästi jonottamatta, ilmaiseksi emme kuitenkaan päässeet.

RM saapui sitten Joulupäivänä luokseni. Vietimme Joulun uudelleen. Oli ihana saada oma rakas vierelle. Saimmekin sitten olla kokonaisen viikon yhdessä. Vaiherikkaita päiviä, missä pohdimme suhteemme tilaa ja seuraavia askelia mitkä aiomme ottaa. Oli hyviä keskusteluhetkiä. Moni asia selkeytyi jälleen, puhuminen auttaa aina, varsinkin kun kumpikin puhuu. Suunta on nyt valittu ja on yhteinen.

Joulupäivän iltana saapui kylään vielä Siilitukka tuoreen tyttöystävänsä kanssa. Sanat millä kuvailisin tyttöä..."Raikas tuulahdus". Tyttö oli todella eloisa, vilkas, avoin ja elämänmyönteinen. Tyttö istahti, taidan nimittää tytön Pompuksi, jumppapalloni päälle. Samalla kun juttelimme tyttö, siis Pomppu, pomppi sen pallon päällä. Boing boiing...

Tyttö pomppi ja jutteli. Pomppu jutteli ja sanoi että on yksi asia mikä pitää kertoa ennenkuin se selviää muualta (boing boing), että hänellä on olemassa tytär (boing boing)...tytär on nyt 2,5 vuotias (boing boing)...
Totesin että juu, tiedän jo. (Boing boing). Tytön suuren suuret silmät rävähti vieläkin suuremmiksi ?? Mitä, mistä? (boing boing)..ja nyt tuli tauko pomppimiseen. Kävin kurkkaamassa sun Face-profiilia, siellä oli kuva pienestä prinsessasta, ja sen nähtyäni päättelin että se on tyttäresi. (tyttö ei pompi vieläkään). Tuijottaa mua vaan isoilla silmillään ja toteaa "Stalkkeri!" ja nauraa. . (Pomppiminen alkaa taas, boing boing)

Olipas jännä tilanne katsella omaa poikaani niin rakastuneena. Katseet mitkä nuoret loivat toisiinsa, olivat hellän polttavia. Jos olisin käteni laittanut siihen väliin, olisi käteni sulanut. Oi nuorta rakkautta. <3

Lopetan kirjoittamisen tähän, sillä asiat mitkä tänään tapahtuivat, veisivät kaiken ilon ja onnen pois tästä tekstistä. Kirjoitan ehkä huomenissa kun olen viisaampi tämänpäivän tapahtumista. Päivä ollut hyvin surullinen. Yksi ihminen poistunut taas luotamme, liian aikaisin. Eli siitä saatte lukea myöhemmin. Nyt nauttikaa boing boin-kirjoutuksesta.

Ihanaa vuotta 2013 kaikille lukijoilleni!