Painajainen joululomalla.

Teksti on pitkä, varoitan etukäteen, jaksa lukea loppuun, jos kiinnostusta riittää.


Minulla on ystävä, jolle olen ystävä ja joka on minulle ollut ystävä. Olemme tunteneet toisemme esipuberteetti-iästä lähtien. Ollen koko matkan aikuisuuteen jossain tekemisissä. Elämä meitä kumpaakin kolhinut ja hakannut päähän. Kohtalo, tai miksi ken haluaa asioita kutsua, on heitellyt meitä aina yhteen, aina samaan paikkaan. Sattumaa? En usko, jokin suurempi voima tässä on takana. Mutta Sinä suurempi voima, anna mulle jo lepoa ja rauhaa. Anna tälle tarinalle jokin loppu. En jaksa enää elää tätä, en jaksa enää olla se joka pitää ystävän elossa. En olla se joka rientää paikalle ja hoitaa.

Ystävälläni on ollut järkyttävän kivinen taival. Hänen vanhinta lastaan on oma isänsä hyväksikäyttänyt, kaksi nuorempaa on säästyneet siltä, mutta eivät muilta kolhuilta joita tuo tapahtuma aiheutti.Kyseessä siis ystäväni ex-mies, puoliso. Petollinen, ulospäin ystävällinen, sisältä kylmä ja tunteeton. Pelottava ihminen.

  Ystäväni on aina ollut sairas, mielenterveydellisesti. Eikä mitenkään kevyen luokan sairas. Jo nuorena kuullut ekat äänet päässään, mutta onnistui tuolloin vaientamaan ne. Mutta kun tuo tyttären hyväksikäyttö selvisi ja alkoi järkyttävät oikeudenkäynnit, hänen mielenterveytensä petti kokonaan. Nuo oikeudenkäynnit olivat itsellenikin raskaita, olin niissä mukana avaintodistajana, niin käräjillä kuin sitten hovissa. Tuomio tuli suureksi osaksi sen kautta, että pystyin todentamaan noiden hyväksikäyttöjen mahdollisuuden. Muuten huuleni ovat asiasta sinetöidyt. Mies sai tuomion, joka luonnollisestikin on mielestäni aivan liian pieni. Mies on sen istunut ja kärsinyt. Jos kärsimyksestä voidaan puhua suomalaisessa vankilassa istumisesta. Tuon alan rikolliset saavat vankilassa myös suojelua, koska luonnollisestikin ovat vankilan pohjasakkaa. Muut vangit eivät hyväksy lapsiin kohdistuvia tekoja.

Ystäväni lapset huostaanotettiin yksi kerrallaan. Viimeisimmän lapsen otin aluksi luokseni asumaan, sillä koti ei enää ollut turvallinen. Tämä tehtiin yhteistyössä sosiaaliviraston, ystäväni ja minun kanssa. Jouduin olemaan ystävälleni todella kylmä kertoessani, ettet ole kykenevä huolehtimaan lapsestasi. Koti oli emotionaalisesti kylmä, tyhjä. Likainen, ötököitä keittiössä ja homeisia astioita, lapsella likaisia ja liian pieniä vaatteita. Lapsella ei ruokaa vaan raapi syötävää kaapeista jotka yleensä olivat tyhjillään. Minulle otti koville puuttua tilanteeseen, olihan kyseessä hyvä ystäväni. Jonkin ajan kuluttua ystäväni ymmärsi tilanteen ja antoi tekoni anteeksi ja ymmärsi sen olleen teko hyvässä, ei pahassa. Tuona aikana olin ystäväni tukena. Voisi ajatella kylmästi ulkoapäin, että toinen käsi puukotti ja toinen silitti. Mutta totuudessa silitin kummallakin kädellä. Toisella lasta ja toisella ystävääni. Kumpikaan käsi ei puukottanut.

Kävin säännöllisesti ystäväni kotia siivoamassa, yritin pitää sen sen verran puhtaana, että lapsen vierailut oman äitinsa luokse onnistuisivat. Ystäväni oli kyvytön siivoamaan. Ei osannut. Pyysi apuani, että opettaisin hänelle kuinka siivotaan. Sitten siivosimme yhdessä. Aloitimme alkeista. Missä järjestyksessä siivotaan. Otetaanko ekana imuri vai pitäisikö saada lattiataso puhtaaksi tavaroista, vaatteista ym.? Todella alkeissa liikuimme. Kun aloittaa siivoamisen, ei yritä nähdä kaikkea kerralla, vaan ottaa yksi tavara kerrallaan käteen, pohtia missä sen paikka on, minne se leitetaan, missä sitä eniten tarvitaan. Näin saimme yhden viikon aikana siivottua ystäväni kodin. Samalla pohdimme mitä kotona on oltava kun lapsi tulee vierailulle, ruokaa ja aikaa ja läsnäoloa.Kävimme ystäväni kanssa sosiaalitoimen avustamana ostamassa lapselle oikean kokoisia vaatteita, asianmukaisen varustuksen jotta pärjää. Tämän tein siis oman työn ohessa, omien lapsieni ongelmien ja koulunkäynnin lomassa, samalla hoitaen kotonani eskari-ikäistä ystäväni tytärtä. Tähän samaan saumaan sairastuin, ja sain ensimmäisiä oireita MS-taudista, joka sitten diagnoosiksi tuli noin 6kk kuluttua, vuonna 2007.

Tässä samassa saumassa lopulta saimme ystäväni lapselle pysyvän sijaiskodin, ja yksi kivi putosi harteiltani. Jäi vain oma poikani, toinen tässä myllerryksessä muutti isälleen. Muutoksia paljon myös omassa elämässä. En tiedä miten siitä selvisin. Mutta selvisin, koska olen tätä tässä kirjoittamassa.

Nyt olemme tilanteessa jossa kuljen taas tuulimyllyjä vasten, ystäväni asioissa. Alamäki ystävälläni on ollut melkoinen. On ollut hoitojaksoja useita ja eri pituisia Kellokosken sairaalassa. Suurimpaan osaan olen minä ollut se henkilö joka on rientänyt apuun. Muutaman itsemurhayrityksen onnistunut leikkaamaan poikki ja saanut avun paikalle. Ystäväni äänet ja harhat ovat hyvin voimakkaita ja pahoja, ilkeitä. Itse olen hänen kanssaan varuillaan. Äänet ja harhat eivät pidä minusta. Olen se järjen ääni, ja tottakai olen silloin uhka ystävälleni. Olen varuillani, sillä kun äänet käskevät, ystäväni tottelee. On hypännyt auton eteen, mutta autot ovat ehtineet jarruttaa. On yrittänyt hypätä parvekkeeltani, koska äänet sanoivat hänen osaavan lentää ja korkeammalta saa paremman vauhdin. Asumme siis samassa kerrostalossa, minä kolmosessa, hän ykkösessä. Tämä on nyt kolmas talo missä asumme yhtäaikaa. Aina samassa rapussa, päällekkäin. Mä yleensä ylempänä, ystäväni alempana. Olemme siis asuneet tällaisessa symbioosissa nyt 17-vuotta. Emme ole hakautuneet kuin kerran samaan taloon, kaksi muuta on täysin sattumaa, tai kohtaloa, tai mitä lie.

Nyt ystäväni on alkanut saamaan epileptisiä kohtauksi, jotka ovat ilmeisesti vahvan mielenterveyslääkityksen sivuoireita. Melko rankka sivari, mutta rankka on lääkityskin. Nyt tämän joulun aikaan en ole päässyt lepäämään ollenkaan. Olen hyvin väsynyt ja voimaton ja itkuinen. Omat asiatkin painaa päälle, nekin pitäisi jaksaa hoitaa, samoin Heviletin asiat. Siilitukalla kaikki hyvin.

Ystävälläni käy kotisairaanhoito kerran päivässä, aina aamuisin pistämässä pitkäkestoisen insuliinin ja antamassa dosetista lääkkeet. Iltalääkkeet ovat ystäväni itse otettava. Eräänä aamuna tässä joulun jälkeen kotisairaanhoito oli löytänyt ystäväni sekavana ja ei kyennyt vastaamaan yksinkertaisimpiinkaan kysymyksiin. He soittivat ambulanssin paikalle ja ystäväni vietiin sairaalaan. Sieltä jonkin ajan kuluttua ystäväni karkasi. Hänen peräänsä soitettiin poliisit. Mulle tuli tieto asiasta ja kun mulla on avain hänen luokseen, menin katsomaan olisiko kotona. Kyllä, siellä oli. Nukkumassa. Ystäväni luuli että on yö.

Jäin sinne ystäväni seuraan. Juttelin ja yritin ottaa selvää sekavuuuden määrää. Sekavuus oli isoa luokkaa. Hän ei muistanut että hänellä on lapsia, tai sitä mikä on vuodenaika tai vuosi. Ei mitään. Minut tunnisti. Harhoja hänellä ei ollut, joten nyt ei ollut kysessä mielenterveyteen liittyvä ongelma. Nyt oli jotain muuta. Soitin sairaalalle ja sieltä kertoivat kotipalvelun tulevan vielä poikkeuksellisesti iltakäynnille. Hyvä, koska en halunnut ottaa vastuuta enempää. Kotipalvelu saapui ja antoi lääkkeet ystävälleni. Huomasin silloin ystäväni käden tekevän nykiviä pakonomaisia liikkeitä. Hyvin pieniä, kotipalvelun hoitajat eivät näitä havainneet. Kysyivät ystävältäni vain että pärjäätkö? Ystäväni on niin kauan ollut tässä rumbassa mukana, että on oppinut oikeat vastaukset ja vastauksessa minimimäärä sanoja. Vastaus oli siis "kyllä". Asia jäi siihen. Mutta niin jäin minäkin, hoitajien lähdettyä jäin edelleen tarkkailemaan tilannetta. Ne liikkeet lisääntyivät ja levisivät muuallekin vartaloa. Seisominenkin alkoi olla hankalaa. Päätin soittaa ambulanssin paikalle ja soitin hätäkeskukseen.

Hätäkeskuksen nainen ei ollut mitenkään ystävällinen. Kerroin ystäväni taustatiedot, mainiten myös sen mielenterveyspuolen, vaikkakin sanoin ambulanssin tarpeen syyksi jonkinlaisen kohtauksen, mahdollisesti epilepsia. Hätäkeskuksen nainen sanoi minulle :"Mielenterveyspotilasta varten EI lähetetä ambulanssia, toimittakaa potilas omalla autolla tai taksilla sairaalaan" MITÄ?
-Minulla ei ole autoa, eikä ole rahaa taksiin kummallakaan, enkä suostu ottamaan vastuuta potilaasta, lähettäkää ambulanssi paikalle arvioimaan tilanne.
-"Pyytäkää potilas puhelimeen, haluan keskustella hänen kanssaan."
Hätäkeskus ja ystäväni käyvät keskustelun, jossa ystäväni vastailee vain, kyllä, ei, en tiedä, ehkä. Suurimmaksi syyksi ja ongelmaksi sillä hetkellä mainitsi vaikeuden pysyä pystyssä. Eikä ihme, ne nykäykset olivat silloin levinneet jo koko vartaloon.
Hätäkeskus puhuu jälleen minulle -" Hyvä on, lähetämme ambulanssin. Ymmärrättekö että tämä ei ole kiiretapaus, ambulanssi tulee puolen tunnin/kahden tunnin kuluttua. Ymmärrättekö että teidän on oltava paikalla avaamassa alaovi, ymmärrättekö?". Ymmärrän! Hemmetti! Ihme kysymyksiä!

Amblulanssi tulee lopulta paikalle. Toteavat yhdellä silmäyksellä tilanteen ja lähtevät viemään ystävääni ambulanssiin. Minä pakkaan tarvittavat tavarat mukaan, dosetin, lääkekansion, kännykän ym...Ystäväni pukeutuu sillä välin, tai yrittää ainakin. Ottaa sukat pois, laittaa sukat takaisin, kummankin samaan jalkaan ja toinen jää paljaaksi. Laittaa lenkkaritt jalkaan ja takin päälleen. Menee ambulanssikuskien kanssa käytävään, palaa heti takaisin ja alkaa riisuutumaan. Kävin jo! Ei, et käynyt, laita kengät takaisin ja mene miesten mukaan. Kaikki hyvin, silitin ystäväni olkapäätä ja työnsin häntä ulos ovesta. Sairaalassa ollessaan ystäväni sai ison kohtauksen jossa puri kielestään palasen irti. Sen tuoma sekavuus ei ole vieläkään poistunut.

Lopulta tulin kotiin, soitin kotipalveluun ja informoin tilanteen, soitin Ystäväni isälle. Sen jälkeen menin lopen uupuneena sängylle itkemään. Olin niin väsynyt. Tajusin, että nyt olemme ääripisteessä. En enää jaksa tätä. En vuodesta toiseen. Ystäväni lapset, ne kaksi jotka ovat aikuisia, eivät enää jaksa ja yhteydenpito äitiinsä on vähäistä. Nuorin lapsi käy tapaamassa, mutta ei hänkään kovin mielellään. Ystäväni veli ei jaksa enää, vain ystäväni isä vielä yrittää. Hänen kanssaan yritämme. Nyt en tahdo jaksaa enää minäkään. Olen itkenyt joka päivä loman aikana. Lomaa jäljellä vielä muutama päivä, kun saisin itkemisen jo loppumaan ja saisin virkistystä. Omat läheiseni lähinnä ovat mulle vihaisia kun hoidan tätä asiaa. Tajuamatta, että en voi jättää yhtäkään ihmistä heitteille. Tajuamatta että ei ole oikeasti muita, ystäväni olisi hengetön ilman minua. Tukea tähän en siis saa omilta läheisiltäni. Vain syyllistämistä, ja käskyn lopettaa. Mutta ymmärrystä siitä, kuinka poikki olen ei löydy.

Olen järjestellyt ystäväni asioita nämä kaikki päivät. Yhteydenottoja sairaalaan, sosiaaliohjaajalle, omaisille. Selvittänyt miten ystäväni olisi mahdollista päästä pois kotoa, palveluasumisen pariin? Sitä yritimme ekan kerran noin 3-vuotta sitten. Ystäväni kieltäytyi ja pakkokriteerit eivät täyttyneet. Joten sama meno jatkui.

Olen tajunnut myös sen, että omaiset onnistuvat sulkemaan silmänsä, koska alituajuisesti tietävät sen, että mä en jätä ystävääni. Mä olen aina ollut ottamassa kopin ja pelastamassa hänen henkeään. Nyt en enää jaksa. Olemme ystäväni isän kanssa jutelleet ja olemme samalla linjalla. Ystäväni pois kotoa, pois vastuultani. Vaikka tätä nykyä olenkin hänen lähiomaisensa sairaalan papereissa, mutta sekin vain käytännön syistä. Saan häntä koskevat tiedot, sillä asun häntä lähinnä ja nopeimmin pääsen apuun. Ystäväni isä asuu kauempana, parin tunnin ajomatkan päässä. Muilla omaisilla ei ole siis halua, sillä ystäväni on jäärä. Todellinen jäärä. Kaikella rakkaudella sanottuna, jäärien jäärä. Kun hän ei suostu, ei kukaan kykene taivuttamaan. Nyt olen päättänyt taivuttaa hänet tähän. Palveluasumiseen, missä olisi turvassa. Minäkin voisin elää omaa elämääni pelkäämättä koko ajan.

Olen lopen uupunut. Jos sinulla on kokemusta, vinkkejä, tietoa, taitoa, jätä kommenttiboksiin viestiä. Kaikki mahdollinen otetaan vastaan. Voimahalauksista lähtien. Pyydän anteeksi jos kirjoitus on sekava ja polveileva. Mutta tilannekin on sellainen, sekava ja polveileva, ei yksiselitteinen ollenkaan.

Joululomani ollut siis painajainen. Tarvitsen sairauslomaa tästä selvitäkseni.

Marras, pimeä ja väritön?

Menipäs vauhdikkaasti marraskuu, tuo kuukausista pahin ja tappavin. Kuukausista eniten pelätyin. Synkkää ja mustaa, ilman värejä, ilman elämän pilkahdusta. Kuukausi joka onnistuu tainnuttamaan mut maihin. Niin monena vuonna olen maannut martaan alla, väsyneenä, lopen uupuneena.

Tämän kuukauden halusin tehdä kevennettyä työtä, vain 6h päiviä. Halusin olla itselleni armelias ja helpottaa elämää jostain päästä. Marraskuu myös kuluu normaalisti hitaasti, laahuestaen kuin vanha raahka. Hitaasti heittäen askelta toisen eteen, tai ei heittäen, vaan repien. 

Nyt marras juoksi eteenpäin. Se meni vauhdikkaasti loikkien ja pomppien. Yritin pysyä vauhdin kyydissä. Tarttua kiinni ohjaksiin ja ottaa suuntaa. Ei, marras ei halunnut niin. Se heitteli mua paikasta toiseen, antamatta lupaa edes hengittää. Marras kiiruhti edelläni ja järjesti puuhaa. Puuhat olivat mukavia, ja yllättäviä.

Marraskuun aikana ehdin kolmena viikonloppuna kulkea maailmalla. Vierailu Finlandia-talolla aloitti putken. Silloin nautin kuumasta Kuubasta. Päätyen KK:n luokse hellään huomaan. Seuraava viikonloppu oli siskojen oma hihhuli-viikonloppu, joka toi eteeni uuden ihmisen, tuttavuuden. Markkina-arvo tuli testattua ja se oli yllättävän hyvä, se markkina-arvo. Sai hätistellä osaa jopa pois. Yksi teki sen vaikutuksen. Kuten edellisessä postauksessa jo mainitsin.

Viikko töissä meni vikkelään, henkilökuntapulan vuoksi lepoaikoja ei jäänyt töissäkään. Sai vaihtaa luokkaa ja käydä kokeilemassa eri rooleja eri lasten kanssa. Iltaisin istuin puhelimessa uuden tuttavuuden kanssa. Mietin lyhennettä hälle, on jo KK, RM, siilitukka, heviletti, Terapeutti, pomppu jne...

Olkoon uusi tuttavuus nimeltään siis ADHD, mutta kun tuo niin pitkä, lyhennän sen vain AD:ksi. Selvä, siis joukkoon on liittynyt AD. Tuskin tarvinnee selitellä millainen ihminen on kyseessä, nuo neljä kirjainta on paljon puhuvia.

Kolmantena viikonloppuna piti olla lauantaina treffit, Mutta jälleen, jotta kyseessä olisi mun elämä, se ei mennyt ihan niin kuin suunnitelmissa oli. Perjantaina oli työpaikan pikkujoulut, asiallisesti sivistyksestä sivussa, Hirvimajalla. Meno ja meininki oli rentoa ja mukavaa. Punaviini toimi hyvänä ruokajuomana ja lämmittäjänä. Koska olin jo saanut itseni täyteen virtaa kahtena edellisenä viikonloppuna, en todellakaan halunnut palata pikkujouluista suoraan kotiin ja heittää hyvää nousuhumalaa hukkaan. Sain houkuteltua työparini mukaan yöhön. 

Oli melkoisen aikainen ajankohta siirtyä yökerhoon, mutta halusimme tanssimaan. Ja me tanssittiin, jalat huojuvina ja huterina. Uudet korkokengät jalassa, Mäsä jaloissa ja humala päässä. Mutta me tanssittiin. Mutta myös keskusteltiin. Toki paljon menee humalan piikkiin, mutta ei se ystävyys joka mun ja open välille on syntynyt 8-vuoden aikana. 8-vuotta yhteistä työtä samassa luokassa. Normaalisti työparit vaihtuu kahden vuoden välein, mutta meidän yhteistyö ollut niin antavaa ja kantavaa, että pomo ei meitä halua erottaa. Me olemme yksikkö.

Sain jossain vaiheessa päähäni KK:n. Laittelin sille viestiä, anelin, tai ei, käskin tulemaan sinne missä olimme. Vastaukset olivat kielteisiä. Laitoin kolme viestiä, kaikissa sain takaisin kielteistä tai epävarmaa vastausta. Luovutin. Laitoin viestin AD:lle. Oli tarjonnut mulle kyytiä kotiin, jos olen vielä kahden aikaan yöllä liikkeellä. No olinhan mä. Hän lupasi viestissä tulla hakemaan mut ja viedä mut kotiin. 

Välittömästi tuon viestin jälkeen huomaan KK:n seisovan vierelläni. Hyppään kaulaan, istun syliin, pussaan. "Sä tulit!". Tulin vain sun takiasi....

Uppuduimme keskusteluun. Mun kännykkä värisee laukussa, ai niin, se AD. Hups, unohdin. Kerroin pikaversion KK:lle. KK jähmettyi, katsoi mua pitkään, häkeltyneenä. Kysyi että nytkö on se hetki, että joutuu luopumaan musta, lipsautti huuliltaan R-sanankin. Sen sivuutin, sitä en kestä kuulla hänen huuliltaan. Koska sen voisin itsekin livauttaa, R-sanan. Mutta kaikki rakkaus vaan ei ole hyvästä, tämä rakkaus ei ole sitä. Se on hyvää ja ihanaa ja puhdasta, mutta vain lyhyinä annoksina. Siksi päätin lähteä AD:n matkaan. Voin myös vannoa, että en muistanut koko KK:ta tuona aikana.

Juoksin (horjuin) autolle. Tervehdin istuutuessani (lysähtäessäni) etupenkille. Huokasin että- kotiin. Auto nytkähtää liikkeelle, suuntana oma koti. Pitkälle pääsimmekin, kun huomasin että mut oli jo puheella houkuteltu jonnekin muualle.( Humalatilassa oleva mä on melko helppo houkuteltava.)  Auton nokka kääntyi takas kohti keskustaa ja AD:n kotiin. Oikeesti, en muista matkasta juuri mitään. Pieniä mustia aukkoja, mutta onneksi vain sellaisissa pienissä viattomissa asioissa. Yön AD:n luona muistan erittäin hyvin. Se oli....En edes viitsi kirjoittaa. Mutta se oli sen väärti.

Lauantai-aamu aukesi melko ankeana. Vapisutti, pyörrytti, ruoka ei maistunut. Mutta olin löytänyt silti uuden, mielenkiintoisen ihmisen. Aamupäivällä pääsin kotiin, tulin nukkumaan omaan sänkyyn. Illalla AD haki mut sitten niille virallisille treffeille. Menimme syömään kiinalaiseen ravintolaan, juttelimme ja mä sain nyt viimein tilaisuuden tutustua häneen selvinpäin. Onneksi. Ei enää juominkeja mulle, ei. Paikka oli melko kuollut, siellä olimme ainoina asiakkaina. Kehuin kuinka hän osaa tehdä naiseen vaikutuksen, ostanut kaikki paikat, jotta meillä on rauha. Palvelu oli erittäin hyvää, tuntui että työntekijät olivat hämmästyneitä siitä, että siellä ylipäänsä oli asiakkaita lauantai-iltana.

Syöminkien jälkeen palauduimme hänen kotiinsa, katselimme töllöä, tai ainakin toinen silmä oli katselevinaan. Juttelimme, tutustuimme. Keitettiin iltateet ja jatkoimme juttelua. Sain kerrottua myös salamatkustajastani, MS:stä. (elämä täynnä kirjainlyhenteitäkö?) Nuo kaksi kirjainta ei olleet hänelle vieraita, tuttavapiirissä on huonokuntoinen mäsä. Halusi jopa tietää millälailla mun mäsä ilmenee, mitä pitää ottaa huomioon, tai onko sellaisia asioita. Tuli ilmi myös pissavaivat, ja ummetukset ja ilmavaivat. Tätäkö on akuisten välillä, kaikki inhimillinen muuttuu vain asioiksi joista voi puhua kevyesti? Sain myös kuulla hänen ongelmistaan, eikä ne mua kauhistuttaneet .Kaiken kaikkiaan Aikuismainen asenne, tykkäsin.

 En halunnut yöksi kotiin, halusin olla tuossa kainalossa nyt selvinpäin. Halusin tuntea, tai tunnustella, oliko se edellisen yön huuma humalatilan aikaansaamaa. Ei ollut, ei todellakaan ollut. Nyt oli aistit avoinna vielä paremmin. Mutta ei yksityiskohtia, ne ei ole kaikelle kansalle.

Sovimme samantien uudet treffit jo seuraavalle viikolle. Kummallakin halu tutustua lisää. Mutta ilman kiirettä. Ilman seurustelun odotuksia, vain tapaillen.

Mutta jälleen palaan siihen, jos kyseessä on mun elämä, se pitää sisällään aina jotain extraa. KK ja AD on hyviä ystäviä keskenään. Jep, just mun tuuria. Kun tämä oli meille kaikille kolmelle selvinnyt, olo oli hivenen epämukava. KK:n kanssa käyty skypessä monta avaavaa keskustelua. Ne on olleet niin syväluotaavia, että sydän on revittynä osiin ja analysoituna. Analyysit kummankin kohdalla osuneet kohdilleen.

 Kyllä, rakastamme toisiamme, tai sitä mitä toinen toiselle edustaa. Mä olen KK:lle siivu normaalia elämää, saa luonani annoksen perhettä, tavallista elämää. Sitä mitä hänen sisin kaipaa. En kuitenkaan kykene täyttämään sitä pohjimmaista kaipuuta, jotta meidän rakkauden päälle voisi rakentaa. Jos KK alkaisi muuttumaan sellaiseksi kuin on ollessaan kanssani, hän kuolisi pikkuhiljaa pois. Mä muuttaisin hänet, enkä usko että meidän tapainen rakkaus kestäisi sitä. KK muuttuisi toiseksi, ei olisi enää se sama, ja en enää välttämättä pitäisikään hänestä. Sama toimii toisinpäin. KK rakastaa mussa mun hyvää puolta, edustamaani tavallisuutta, normaalia elämää. Mitä enemmän vietän aikaa hänen kanssaan, sitä kauemmaksi kuljen siitä edustamastani asiasta. Mä saan hänen luonaan villeyttä ja vapautta, irtonaisuuden tunnetta turvallisen ihmisen kanssa. Olen villi, vapaa ja onnellinen. Miksi lähtisimme yrittämään mitään muuta? Olemme onnellisia näin ja nyt.

Nyt on varaustauko, KK ja AD pidetään erillään. En tapaa nyt KK:ta tänä aikana. En halua repiä sieluani kokonaan rikki sähläämällä kahden miehen välillä. Haluan antaa mahdollisuuden AD:lle. Haluan oppia tuntemaan hänet.

Tosin, joskus pohdin, että onko KK:n ja mun side ja tunne este kaiken muun onnistumiselle? Olenko niin jumissa häneen, että mikään muu ei onnistu. Tähänkö mut on tuomittu? Tai meidät.

PS. Vielä lisättävä, uusi lääke, Gille taitaa sopia mulle yli odotuksien. Tällaista jaksamista työssä ja vapaa-ajalla en ole kokenut miesmuistiin. Nyt 3 ja puoli kuukautta terveenä töissä, ilman saikkujaksoja. Väsymys on läsnä, mutta ei estä työntekoa. Kiitos Gillellekin.