Rakas kissani.

Mulla on täällä eläinfarmi. 3 kissaa ja koira. Yksi kissoista, Hilma, on ollut oudossa flunsassa toukokuusta saakka. Pärskii ja jojot lentelee nenästä. Mä sen nenää käyn niistämässä aina aivastuksien jälkeen. Vihreää pitkää tahmaista räkää.

Hilma käynyt jo toisen kerran ELL luona, ja aloitti jo toisen antilooppikuurin. Tätä kakkoskuuria pitäisi syödä 3-viikkoa, edellinen kesti "vain" 10 päivää. Tabletin antaminen alkaa olla aikamoinen haaste. Hilman nenä on niin tukkoinen, että on hyvin vaikea saada sitä nielemään sitä tablettia. Onhan se kauniin vaaleanpunainen, kuin karkki. Kissat vaan kun ei näe värejä.

Mutta oikeasti, ei hymyilytä. Viime yönä olin varma, että Hilma ei aamua näe.Eilisen päivän hoidot oli liikaa. Eilen ei saatu menemään tabletteja kurkusta alas. Henki kun ei kulje, ei voi niellä. Sama juttu ruuan ja nesteytyksen kanssa. Kun ei voi niellä, ei voi niellä. Siis nesteet meni henkitorveen, ruuat tursusi suupielistä ulos. Hengitys ilmaa haukkovaa ja keuhkoja piti käyttää, että sai happea vedettyä suun kautta. Mä itkin. Tuntui todella pahalta tuottaa kissalle sellaista tuskaa. Mutta ilman nesteitä ja ruokaa ei elä.

Aamuyöstä Hilma hakeutui parvekkeelle. Siellä viileä ja kostea yöilma teki hyvää, Aamulla sai syötyä aavistuksen, juomista ei mennyt. Aamulääkkeetkin sain sullottua suuhun. Nyt Hilma onkin sitten aivan väsy, aamun ponnistelujen jälkeen.

Olin yöllä jo päättänyt, että tämä kissan kidutus saa loppua. Olin tilaamassa piikki-aikaa Ell luokse, mutta nyt kun aamu onkin parempi. Katselemme vielä. Tuskaisaa on emännällä ja kissalla.

Syys saapuu.

Näin se meni.
Mun ikiaikainen kesäkollini, on jäämässä taas tulevan syksyn jalkoihin. Niin, tiesin sen jo alussa, joten en voi väittää olevani yllättynyt tai pettynyt. Näinhän tämä on aina mennyt.
.
Hänen kanssaan tavattu ensi kerran 18-vuotta sitten. Silloin oli ääriäni myöten rakastunut. Hänkin tiiviisti viihtyi kanssamme. Mutta sitten saapui syys, ja oli aika tossujen osoittaa eri suuntiin. Ei meille arki sopinut.

Sitten tuli uusia kesiä, ja taas sama mies...ja sama kuvio. Kun syys saapuu, on hyvästien aika. Mutta hymyyn kääntyy suu, sillä taas kaikkea on eletty ja koettu. Eikä mikään kaduta. Ei silloin, eikä nyt. Miksi katua?
Mies nostanut mut siivilleni niin monta kertaa, antanut tuulta mun purjeisiin, nostattanut mut lentoon.

Niin nytkin, jälleen. Vaikka sydän tuntuukin kipristelevän ja käpertyvän kasaan, samaan aikaan on niin vapaa olo. Hän teki sen taas. Eheytti mut. Antoi mulle uskoa elämään, itseeni ja naiseuteeni. Olen edelleen haluttava, viehättävä ja seurani on haluttua.

Ihan vielä emme ole viimeistä pistettä lyöneet tämän kesän kirjan kanteen. Mutta se on enää ajan kysymys. Ihan pian alkaa tämän suhteen syys. Mutta oman elämäni uusi kevät. Uskon astelevani eteenpäin uusin voimakkaimmin ja tietoisemmin askelin kuin aiemmin. En enää pelkää avata sydäntäni, sinne voi astua ja asettautua, voin altistaa itseni haavoittuvuudelle. Voin ottaa sydämeeni vielä uuden ihmisen.

Kiitos sinulle, oma kesäkollini. Teit sen taas.

Kun sydän heräsi tuntemaan.

Pitkään, hyvin pitkään elin vain äidin roolia, Olin hyvä työntekijä, hyvä ystävä. Suoritin elämääni, hyvin.
En enää muistanut mitä on olla minä, nainen. Mitä on olla kun tuntee taas jotain. Muutakin kuin asiat lasten kautta. Elin niin pitkään kahdelle pojalleni. Nyt, kumpikin aikuisia, on tilaa MUN elämälle.

 Luulinkin että olin menettänyt kyvyn tuntea jotain toista kohtaan. Tuntea tunteita miestä kohtaan. Tulla tilanteeseen missä pitää hengähtää. Kun eroaa, tulee yökylän jälkeen kotiin. Istuu sumein silmin, tekee työt kotosalla rutiinilla ja huokaa väliin, kaihoisasti. On jopa hiukan alavireinen, sillä se mihin oli saanut itsensä hukuttaa, onkin poissa ulottuvilta. Kädet jäivät tyhjiksi, iho jäi paljaaksi.

Se tunne kun on ikävä toisen iholle. Sen tuoksu, pehmeys, aistimus toisesta lähellään. On huumassa toisen tuoksusta, äänestä, kaikesta. Sydämessä epävarmuus siitä, näemmekö vielä? Päästä taas kiinni arkeen, siihen tilaan missä ei joka henkäyksellä ajattele vain seuraavaa hetkeä minkä saa toisen kanssa viettää. Tuleeko se hetki ylipäänsä, se yhteinen hetki?

Niin todella, olen siis aikuinen nainen, ylittänyt jo 40-kympin rajapyykin...Mutta sydän on kuin teinillä. Se hakkaa lujempaa kun saa kädet täyteen toista, tai kuulee äänen puhelimessa, saa tekstiviestin. Tai sovitaan seuraava tapaaminen. Sydän hyppää, tekee voltin. Luulin, että en enää saa kokea näitä tunteita. Kiitollinen siitä, että saan tuntea. Tiedän olevani elossa, vahvasti.

Uskallan heittäytyä virtaan. Uskallan ottaa riskin ja ehkä kokea sydämen murskaantumisen. Mutta on riskin arvoista. Siis hyppään mukaan!

Tervetuloa

Heippa lukijat!

En ole uusi bloggaaja, mutta tulin umpikujaan vanhan blogini kanssa. Olin jo liian tunnettu nimelläni. Osittain ihan omaa syytäni. Olin mainostanut blogiani liikaa, ja huomasin etten enää voinut vapaasti kirjoittaa tuntojani, ajatuksiani ilmaan.

Päätin aloittaa uudella nimellä, uuden blogin. Kertomatta kuka oikein olen. Näin voin jatkaa bloggailua vapaammin, kirjoittaa kaikesta mistä haluan, vapaasti.

Toivon että osa vanhoista lukijoistani löytää minut, ja toivon saavani uusiakin lukijoita.

Tämä on vielä raakile, tulen muokkaamaan ulkoasua, lisäämään ominaisuuksia jne.

Mutta tämä olkoon ensimmäinen bloggaus tästä uuden aikakauden blogistani.