Toffon muistoksi oma kirjoitus, en halunnut upottaa tätä muiden turinoiden joukkoon.
Kuten aiemmin kirjoitin, Toffo on sairastellut. Sitä hoidettiin aluksi eläinlääkärin ohjeiden mukaan suolistotukoksena. Toffo virkosi aina parempaan kuntoon kun pakkosyötimme ja juotimme sitä. Toffon ruokahalu palasi aina takaisin ja ylisosiaalinen käytös palautui. Toimi kuin oma itsensä. Kun muutama päivä kului, Toffo lakkasi taas syömästä ja aloitimme taas aina uudelleen pakkosyötön ja juoton. Lopulta noin kolmen viikon edestakas menon jälkeen veimme Toffon lääkäriin. Tässä välissä olimme olleet useampaan otteeseen yhteydessä ELL.
Nyt vaihdoin lääkäriä ja pyysi tuomaan Toffon näytille. Veimme riutuneen ja väsyneen, lannistuneen Toffon lääkäriin. Toffon katse, silmät olivat kirkkaat, mutta väsyneet. ELL tutki Toffon tarkkaan, kyseli kaikki oireet tarkasti. Kaikki hoitotoimenpiteet mitä olimme jo tehneet. Niiden avulla olimme saaneet Toffon pysymään hengissä. Näin lääkärin silmistä, tutkimistavasta, että nyt olikin kyseessä vakava asia. Tunnusteli Toffon kauttaaltaan, siis aivan kauttaaltaan. Kun kuunteli sydämen, aistin ELL muutuvan vakavaksi. Toffon sydän oli halkeamispisteessä. Se löi 240krt/min. Normaali kissan syke vastaanotolla on 170. Eli hyvin huolestuttava, mikä kertoi Toffon olevan todella sairas ja kipeä. Kurkkuputkea tutkittaessa Toffoon sattui pahasti. Siellä myös tuntui jokin "massa". Sisäelimissä tuntui poikkeavuuksia.
ELL oli hyvin realistinen. Kertoi meille olemassa olevat vaihtoehdot. Ruokatorven kasvain, maksa/munuaisvaurion mahdollisuus. Toffo olisi pian täyttänyt 11-vuotta, eli oli jo papan ikään päässyt. ELL kertoi meille mitä seuraavat toimenpiteet tulisivat maksamaan, vain saadaksemme varmistuksen Diagnoosista. ELL ei ottanut puheeksi eutanasiaa, mutta antoi meille suuntaa sinne päin puheissaan. Pyysi ottamaan huomioon Toffon iän ja vakavien sairauksien mahdollisuuden/todennäköisyyden.
Mukana ELL luona oli siilitukka. Toffo oli Siilitukan rakkain kissa, lapsuuden kissa ja ystävä, uskottu. Siilitukka nyyhkytti takanani. Kuulin sen ja käännyin katsomaan Siilitukkaa. Kysyin hiljaa, että armahdetaanko Toffo? Siilitukka nyyhkäisee lujaa, nyökkää kyyneleet silmissään, armahdetaan. ELL kysyy haluammeko jutella asiasta vielä kaksin ja tulla toisena päivänä uudelleen. Katsahdan taas Siilitukan kyynelsimiin. Ei, ei. Pyydämme eläinlääkäriä päästämään Toffon rauhaan, kivuttomaan tilaan.
Pyydämme saada pitää Toffoa vielä sylissä, nyt, ilman rauhoitusta, Toffona. Hellimme, juttelemme Toffolle, kiitämme Toffoa. Koko ajan itkemme, suorastaan ulvomme. Sydäntä riipaisee. Tuntuu siltä, että vasta hetki sitten luovuimme Hilmasta, nyt menee Toffokin. Luopumisen tuska on kamalaa.
Kun Siilitukka pitelee Toffoa sylissään, näen Toffon silmissä väsymisen, alistumisen, kuin pyynnön.
Siilitukka ojentaa Toffon mulle, nuuskin Toffoa, työnnän nenäni sen turkkiin ja hengitän Toffon tuoksua sisääni. Silitän ja rapsutan. En kykene laskemaan Toffoa pöydälle takaisin. ELL odottaa kärsivällisesti. Lopulta kykenen laskemaan Toffon takaisin pöydälle. ELL aloittaa Toffon valmistelut. En hetkeksikään irroita otettani Toffosta. Pidän kiinni ja näytän etten jätä Toffoa. Lopulta Toffo saa rauhoittavan piikin, Toffo ryömii itse omaan kantokoppaansa. Laitamme kopan kiinni ja mun takin kopan päälle. Toffo saa nukahtaa rauhassa kopissaan. Sillä aikaa jäämme Siilitukan kanssa kaksin. Itkemme ja roikumme toistemme kaulassa. itku tuntuu olevan aivan loputonta. Kertaamme Toffon elämää, juttelemme pisteestä missä nyt olemme.
Pian ELL tulee takaisin ja näemme että Toffo on syvässä unessa rauhoituspiikistä. ELL ajelee vielä yhden tassun paljaaksi ja asettaa siihen kanyylin. Kertoo koko ajan mitä tekee. Ennenkuin hän laittaa viimeisen lääkeaineen, kertoo sen. Vielä silloin juttelemme Toffolle. Pian lääkeaine valuu Toffoon. Silitän sen koko ajan kyyneleet silmissä. Hytkyn itkun voimasta. Sattuu luopuminen. Ell kertoo Toffon olevan nyt poissa. Jättää minut ja Siilitukan rauhassa hyvästelemään Toffon. Istumme pöydän vieressä ja silitämme. Käyn antamassa Toffon poskelle kyyneleiden täyttämän suukon, nuuskaisen vielä kerran Toffon tuoksua, vedän sitä syvään, muistaakseni sen aina.
Pyydämme Toffolle tuhkauksen. Haluamme Toffon takas kotiin, jotta voimme keväällä Toffon haudata.
Toffo saapui kotiin tämän viikon maanantaina ja on nyt kauniissa valkoisessa pahvisessa uurnassa kirjahyllyssä.
Toffo oli poikkeuksellinen kissa. Kissa joka osasi olla äärettömän aristokraattinen, ylväs ja samalla maailman tyhmin ja jumittavin. Erikoinen persoona. Nykyisen lauman ehdoton kunkku ja kingi. Muut eläimet väistelivät kun Toffo asteli huoneeseen hiljaisen auktoriteetin kanssa. Tai istui oven suussa ja hallitsi tilaa hiljaisesti. Milla-koira ei uskaltanut kulkea oviaukosta jos Toffo istui siinä. Milla vikisten pyysi Toffolta lupaa kulkea ovesta. Mini sai iltaisin pestä Toffon korvat ja pään, joskus Toffo salli Minille muitakin oikeuksia, jos oli oikealla tuulella.
Nyt koti tuntuu tyhjältä. Jäi minulle vielä Mini ja Milla. Mutta tottuneena olemaan ison eläinlauman jäsen, tuntuu oudolta kun eläimiä on enää kaksi. Tähänkin tottuu, mutta aikaa tuntuu ottavan.
Toffolle omistettu kirjoitus. Lepää rauhassa Kuningatar-Hilman kanssa sateenkaarisillalla. <3
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
tiistai 11. helmikuuta 2014
Liikunnan hurmosta.
Ystäväni tilanteen päivitys. Hän on nyt kotona ollut reilun parisen viikkoa. Hällä käy nyt hoitajat sen kolmesti päivässä. Nyt sujuu paremmin. Ekat päivät oli Ystävälleni haasteellisia. Kuukausi sairaalassa laitostaa melkoisen hyvin. Ekat päivät kotona oli turvattomia. Mä kävin siellä sitten ystävän ominaisuudessa pienillä vierailuilla. Pitämässä seuraa ekoina päivinä. Hain häntä myös mukaan kun menin viemään Millaa iltapissille. Lähti mielellään kävelemään. Käyty kaupassa yhdessä muutaman kerran ja käynyt tässä mun luona piipahtamassa. Roolit ovat selkeytyneet ja hoitajat hoitavat ja mä vaan hengaan Ystäväni kanssa. Joten tavoite tällä erää saavutettu. Nyt toivomme kovasti näiden tukitoimien riittävän ja asuminen kotona sujuu.
Yhteydenpito sukulaisiin on edelleen ja pidämme yhteyttä ja toisemme tilanteen tasalla. Tosin mitä pidempi aika kuluu ja kaikki rullaa painollaan, yhteydenpitokin vähenee luonnollisesti.
Mä olen voinut keskittyä itseeni ja omaan elämääni. Olen tehnyt ratkaisuja, muutoksia elämääni. AD on nyt historiaa, kuningas-alkoholi oli sielläkin liian suuressa roolissa, sellaiseen en enää alistu. Tiemme erkanivat hyvässä sovussa ja yhteisymmärryksessä. Se tarina päätöksessä, olen helpottunut. Olen tässä alkanut samalla pohtia, onko musta enää suhteeseen?
Tapasin AD:n jälkeen ystävän välityksellä erään opettaja-miehen. Kävimme kahvilla, viihdyimme hyvin yhdessä. Teimme toisetkin treffit ja kävimme elokuvissa. Mutta tuntui että mulla on aika kortilla. Sai etsiä kalenterista aikaa milloin mulla on aikaa. Mun elämä on melko rikasta ja menokasta. En ole sitäkään oikein tajunnut. Käyn töissä, tapaan ystäviäni silloin tällöin, kuulun talotoimikuntaan, käyn salilla ja uimalassa harrastamassa liikuntaa. Vietämme aikaa perheen kesken, tai sitten on jonkun synttärit tai muut kissanristiäiset. Mulla ei tunnu olevan aikaa tapailuunkaan. Tiedän kyllä, että jos Se Oikea osuu kohdalle, sitä järjestää sitä aikaa. Nyt ei ole ollut sellaista Oikeaa.
Taidan tällä erää vain nauttia siitä, että olen hyvässä kunnossa. Kykenen liikkumaan selkeästi aiempaa enemmän ja paremmin. Uutta tälle liikunnanvihaajalle. Nyt menen kaksi kertaa viikossa uimalan salille. Runnon 25min crosstrainerilla hiki otsassa. Siihen päälle lihaskuntotreeni salin laitteilla ja painoilla. Vielä päätteeksi uimaan ja saunaan. Sen jälkeen kykenen vielä kävelemään kotiin kahden kilometrin matkan. Aluksi mukana oli Pomppu, mutta nyt menen jo yksinkin, ilman seuraa. Olen siis rohkaistunut. Jos ehdimme, menemme Pompun kanssa yhdessä ja joskus on vielä prinsessakin mukana altaalla lillumassa.
Hetki sitten mun maksimimatka oli tuo 2km. Nyt kykenen kaiken liikunnan jälkeen vielä liikkumaan sen verran. Olen melko fiiliksissä jokaisen liikuntasuorituksen jälkeen. Laitan napit korville, hyvän temmon omaavan musiikin pauhaamaan ja uppudun omaan maailmaani.
Mulla on ilmeisen voimakas kilpailuvietti. Olen pohtinut tätä laajalla skaalalla. Lapsena osallistuin kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin, osasin lajia tai en. Ihan sama. Hiihtämisessä olin ihan maailman surkein, tiesinkin sen. Silti olin aina osallistumassa, nautin kilpailla ja kestin häviämisen pettymyksen. En osannut laulaa, enkä osaa vieläkään, osallistuin silti aina laulukilpailuiden karsintoihin ja tietenkin putosin alkumetreillä. Säälittää ne tuomarit jotka sitä raakkumista joutuivat kuuntelemaan. Mutta halusin kilpailla. Osallistuin aina myös koulun urheilukilpailuihin, niissä jopa pärjäsin. Varsinkin nopeissa lajeissa. Pituushypyssä ja nopeissa pikamatkoissa. Pitkillä matkoilla hyydyin. Harvoin ylsin kultaan kuitenkaan, mutta melkein aina nappasin sen hopean.
Mä luulen tuon kilpailuvietin tai itsensä ylittämisen olevan yksi tekijä mikä antaa mun elämälle suuntaa. Mä pyrin aina ja lähes kaikessa ylittämään itseni. Niin työssä kuin vapaa-ajalla. Liikunnassa ja ihmissuhteissa. En yritä mennä toisen ohi, vaan ohittaa ja ylittää omat itselleni asettamat rajat. Olen ärsyttävästi täydellisyyteen pyrkivä. Mua alkaa sylettämään jos en saavuta tavoitettani. Oli se sitten taistelu jotain byrokratian ratasta vastaan tai jaksanko kävellä 2 vai 3 km? Mutta aina on tehtävä ja mentävä. Ei sieltä missä aita on matalin, vaan sieltä missä haastetta on eniten.
Ja ei, en ole tuosta ylpeä, se on oikeastaan taakka. Haluaisin olla sellainen, joka voisi viitata kintaalla ja antaa olla. Elämä olisi helpompaa. Näin elämä tulee raskaaksi ja suorittaminen määrittää elämää liikaa. Nautin toki elämästäni, mutta otan ehkä liiankin suuria haasteita itselleni. En tahdo, tahdon löysäilläkin. Osaan senkin, mutta kestän sitä vain hetkiä kerrallaan. Jos löysäilen enemmän kuin päivän tai pari, mulle tulee kamalan nuhjuinen ja hankala olotila. Mä pakotan itseni liikkeelle. Mä en kestä olla paikoillani. Mulla on jokin käsittämätön pelko siitä, että syrjäydyn? Mistä se tulee? Mulla tuskin on oikeasti siihen suurtakaan mahdollisuutta. Mietin melko pohjalta itseäni. Mistä kaikki kumpuaa? Koenko olevani riittämätön ja piiskaan siksi itseäni aina parempaan? Melko raskasta.
Olen elänyt tän syksyn ja talven melko hektistä ja raskastakin aikaa. Se on laittanut pohtimaan mua itseäni. Miksi toimin niinkuin toimin? Miksi koen sen mitä koen. Miksi en voisi vain antaa asioiden olla ja mennä painollaan? Huoh. Mitä enemmän mietin, sitä enemmän on miettimistä ja kysymyksiä vaille vastausta. Ehkäpä nyt on myös henkisen kasvun paikka, tai pysähtymisen ja olemisen.
Oli miten oli, nyt nautin liikunnan tuomasta hurmoksesta. Se on ainakin uusi kokemus.
Yhteydenpito sukulaisiin on edelleen ja pidämme yhteyttä ja toisemme tilanteen tasalla. Tosin mitä pidempi aika kuluu ja kaikki rullaa painollaan, yhteydenpitokin vähenee luonnollisesti.
Mä olen voinut keskittyä itseeni ja omaan elämääni. Olen tehnyt ratkaisuja, muutoksia elämääni. AD on nyt historiaa, kuningas-alkoholi oli sielläkin liian suuressa roolissa, sellaiseen en enää alistu. Tiemme erkanivat hyvässä sovussa ja yhteisymmärryksessä. Se tarina päätöksessä, olen helpottunut. Olen tässä alkanut samalla pohtia, onko musta enää suhteeseen?
Tapasin AD:n jälkeen ystävän välityksellä erään opettaja-miehen. Kävimme kahvilla, viihdyimme hyvin yhdessä. Teimme toisetkin treffit ja kävimme elokuvissa. Mutta tuntui että mulla on aika kortilla. Sai etsiä kalenterista aikaa milloin mulla on aikaa. Mun elämä on melko rikasta ja menokasta. En ole sitäkään oikein tajunnut. Käyn töissä, tapaan ystäviäni silloin tällöin, kuulun talotoimikuntaan, käyn salilla ja uimalassa harrastamassa liikuntaa. Vietämme aikaa perheen kesken, tai sitten on jonkun synttärit tai muut kissanristiäiset. Mulla ei tunnu olevan aikaa tapailuunkaan. Tiedän kyllä, että jos Se Oikea osuu kohdalle, sitä järjestää sitä aikaa. Nyt ei ole ollut sellaista Oikeaa.
Taidan tällä erää vain nauttia siitä, että olen hyvässä kunnossa. Kykenen liikkumaan selkeästi aiempaa enemmän ja paremmin. Uutta tälle liikunnanvihaajalle. Nyt menen kaksi kertaa viikossa uimalan salille. Runnon 25min crosstrainerilla hiki otsassa. Siihen päälle lihaskuntotreeni salin laitteilla ja painoilla. Vielä päätteeksi uimaan ja saunaan. Sen jälkeen kykenen vielä kävelemään kotiin kahden kilometrin matkan. Aluksi mukana oli Pomppu, mutta nyt menen jo yksinkin, ilman seuraa. Olen siis rohkaistunut. Jos ehdimme, menemme Pompun kanssa yhdessä ja joskus on vielä prinsessakin mukana altaalla lillumassa.
Hetki sitten mun maksimimatka oli tuo 2km. Nyt kykenen kaiken liikunnan jälkeen vielä liikkumaan sen verran. Olen melko fiiliksissä jokaisen liikuntasuorituksen jälkeen. Laitan napit korville, hyvän temmon omaavan musiikin pauhaamaan ja uppudun omaan maailmaani.
Mulla on ilmeisen voimakas kilpailuvietti. Olen pohtinut tätä laajalla skaalalla. Lapsena osallistuin kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin, osasin lajia tai en. Ihan sama. Hiihtämisessä olin ihan maailman surkein, tiesinkin sen. Silti olin aina osallistumassa, nautin kilpailla ja kestin häviämisen pettymyksen. En osannut laulaa, enkä osaa vieläkään, osallistuin silti aina laulukilpailuiden karsintoihin ja tietenkin putosin alkumetreillä. Säälittää ne tuomarit jotka sitä raakkumista joutuivat kuuntelemaan. Mutta halusin kilpailla. Osallistuin aina myös koulun urheilukilpailuihin, niissä jopa pärjäsin. Varsinkin nopeissa lajeissa. Pituushypyssä ja nopeissa pikamatkoissa. Pitkillä matkoilla hyydyin. Harvoin ylsin kultaan kuitenkaan, mutta melkein aina nappasin sen hopean.
Mä luulen tuon kilpailuvietin tai itsensä ylittämisen olevan yksi tekijä mikä antaa mun elämälle suuntaa. Mä pyrin aina ja lähes kaikessa ylittämään itseni. Niin työssä kuin vapaa-ajalla. Liikunnassa ja ihmissuhteissa. En yritä mennä toisen ohi, vaan ohittaa ja ylittää omat itselleni asettamat rajat. Olen ärsyttävästi täydellisyyteen pyrkivä. Mua alkaa sylettämään jos en saavuta tavoitettani. Oli se sitten taistelu jotain byrokratian ratasta vastaan tai jaksanko kävellä 2 vai 3 km? Mutta aina on tehtävä ja mentävä. Ei sieltä missä aita on matalin, vaan sieltä missä haastetta on eniten.
Ja ei, en ole tuosta ylpeä, se on oikeastaan taakka. Haluaisin olla sellainen, joka voisi viitata kintaalla ja antaa olla. Elämä olisi helpompaa. Näin elämä tulee raskaaksi ja suorittaminen määrittää elämää liikaa. Nautin toki elämästäni, mutta otan ehkä liiankin suuria haasteita itselleni. En tahdo, tahdon löysäilläkin. Osaan senkin, mutta kestän sitä vain hetkiä kerrallaan. Jos löysäilen enemmän kuin päivän tai pari, mulle tulee kamalan nuhjuinen ja hankala olotila. Mä pakotan itseni liikkeelle. Mä en kestä olla paikoillani. Mulla on jokin käsittämätön pelko siitä, että syrjäydyn? Mistä se tulee? Mulla tuskin on oikeasti siihen suurtakaan mahdollisuutta. Mietin melko pohjalta itseäni. Mistä kaikki kumpuaa? Koenko olevani riittämätön ja piiskaan siksi itseäni aina parempaan? Melko raskasta.
Olen elänyt tän syksyn ja talven melko hektistä ja raskastakin aikaa. Se on laittanut pohtimaan mua itseäni. Miksi toimin niinkuin toimin? Miksi koen sen mitä koen. Miksi en voisi vain antaa asioiden olla ja mennä painollaan? Huoh. Mitä enemmän mietin, sitä enemmän on miettimistä ja kysymyksiä vaille vastausta. Ehkäpä nyt on myös henkisen kasvun paikka, tai pysähtymisen ja olemisen.
Oli miten oli, nyt nautin liikunnan tuomasta hurmoksesta. Se on ainakin uusi kokemus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)