Mistä kukaan ei tiedä.

Ne asiat tapahtuu kulissien takana. Kun muut ei tiedä, syntyy väärinkäsityksiä, turhia syytöksiä, väärin tulkintoja. Pahaa mieltä saa osakseen se, joka on ollut tekijänä vain auttaakseen tai tietää ainakin sen kuka voi auttaa.

Mun pahana tapana on ollut toisten auttaminen  pyytämättä. Joku voisi sanoa, että eihän se ole paha tapa, mutta on se, jos sillä saa aikaan turhaa pahaa mieltä. Kun näen tarpeen, useasti tarjoan apua, ratkaisua tai jotain keinoa. Yleensä avun saaja on siihen tyytyväinen ja kiitollinen. Itselleni saan samalla hyvän mielen ja koen itseni tarpeelliseksi. Useasti ongelmatilanteessa mun puoleen käännytään, kun tiedetään että mulla on olemassa taito saada asiat rullaamaan. Mä tiedän missä puntissa pitää roikkua ja mitä hihaa kiskoa että asiat liikkuu. Tätä taitoa mielellään lainataan ja olen tähän saakka kohtuu mielellään sitä taitoani lainannutkin.

Sitten sivusta säntää asiaan joku ihminen taikka taho, joka ei tiedä mistään mitään, mutta näkee asiakseen siihen puuttua. Saaden avun antajan ja saajan mielen pahoittumaan. Eikä kykene ymmärtämään, että asia ei hälle kuulu. Hän on kolmas osapuoli, joka kokee että olisi jotenkin osallinen, tai haluaisi ainakin päästä osalliseksi. Saada jotain hyvää itselleen? En tiedä, motiivia en ymmärrä. Analysoida toki voisin, mutta taas hukkaisin energiaa lisää tähän turhanpäiväiseen vouhotukseen.

Tässä on ollut aikamoinen suma tapahtumia joita olen joutunut käsittelemään. Sumalla tarkoitan sitä, että olen joutunut pyytämättä tai pyydettynä auttamaan useampaa tahoa. Olen koittanut tehdä asiat aina kunnioittaen, enkä asioita ole lähtenyt levittelemään. Olen vain nähnyt kuinka avun saaja on ollut kiitollinen ja kiitellyt useampaan otteeseen. Se on riittänyt mulle.  Mutta sitten ne sivulliset, jotka eivät ole olleet paikalla kyseisellä hetkellä, eivät voi tietää mitä ja miksi tapahtui ja miten? Miksi on tarve härkkiä ja puuttua, ja vielä uudelleenkin vaikka asia on selitetty?

Nyt en puhu vain yksittäisestä sekaantujasta tai yhdestä asiasta, vaan sumasta tapahtumia. Olen väkisinkin joutunut pohtimaan omaa osuuttani. Sillä jos näin tapahtuu useammin kuin kerran, omissakin toimintatavoissa on parantamisen varaa. Nämä tapahtumat saa mut vetääntymään kuoreeni, sulkeutumaan kotiin, pitämään näppini erossa. Sivusta vain katson kuinka asiat seisoo, mitään ei tapahdu ja tilaisuudet paukkuu ohi ja lujaa. Näen pahaa mieltä, ja tiedän että olisin voinut tuossakin auttaa. Mutta en auta. En jaksa aina kaikkea jälkipyykkiä, mitä pitää pestä. Kun sitä pestään, normaalisti saan anteeksipyydöt ja pahoittelut, kun he eivät tienneet kuinka asiat oikein olivat. Mutta kas, en niitä sivullisille selittele. Enkä ymmärrä miksi sivullisten pitää puuttua?

Juuri nyt kärvistelen pahan mielen kourissa, niinkuin autettukin, tai autetut. Kiitos sivullisille.

Hoidan vain omat asiani, näin on parasta. Suljen silmät muiden avun tarpeilta. Kukin pärjätköön itsekseen.

Olen hyvin hyvin ärsyyntynyt. Ärsyyntymistä kestänyt jo jonkin aikaa, pakko alkaa purkaa pois. Oksentaa se tänne. Eikä tästä kukaan mitään ymmärrä, kun en aukaise asioita. Mutta en jaksa, en viitsi, voi olla että saan taas kakkaa niskaan.

Hoidetaan vain kaikki omat asiamme, eikö niin?

 Otsikossa oli," Mistä kukaan ei tiedä."   kukaan tiedä, kuinka paha mieli mulla oikeasti on.

Mä en oo muuttamassa mihinkään...

....vaan siilitukka.

Mä vaan en ymmärrä kuinka mäkin olen täystyöllistetty asian suhteen. Jaa, jos hetken mietin niin tajuan.
Kun meillä oli se viimeinen iso vesivahinko kotona ja jouduimme evakkoon. Raahasin Siilitukan häkkikellariin tavaraa, oli lyhyempi matka. Sitten ajan saatossa raahannut sinne taas vähän lisää. Mun oma häkkikellari meinaan on seuraavassa rapussa, enkä sinne jaksa raahata tavaroita. On ollut kätevää raahata ne vain tonne alakertaan Siilitukan koppiin.

Nyt on pakko tyhjentää sieltä kaikki omat tavarat pois. Kävin ne äsken pikapikaa läpi ja 6 isoa roskista raahasin sieltä pois. Turhaa roinaa, pois pois. Loput mitkä katsoin muka tarpeellisiksi mahdollisesti tulevaisuudessa, raahasin omaan häkkikellariin. Totta jos puhutaan, mulla loppui puhti käydä niitä läpi. Sulloin niitä vain säkkeihin ja kannoin pois. Ei jaksanut enää enempää.

Sisällä olen joutunut tekemään samanmoista urakkaa. Täältä lähtee samalla satsilla polttoon huonekaluja, selllaisia joita ei kehtaa edes kierrätykseen antaa. Ne menee mun isän viimeiseen krematorioon. Haihtukoon savuna ilmaan. Nekin kaapit ja tasot ym. muut on pitänyt tyhjentää. Siinäkin ollut lajittelemista. Itseasiassa olisi ollut mukava kun olisin aloittanut tuonkin homman aikaisemmin, oisin voinut upota muistoihin laatikoita penkoessani. Nyt tulvi jo muistoja, hyviä sekä huonoja. Huonot muistot heitin roskiin, hyvät lajittelin myöhempää käsittelyä varten.

Maanantaina tulee paku pihaan jolla kuljetetaan polttoon yksi (tai kaksi) sänkyä. Kaksi matalaa kaappia, kaksi korkeaa kaappia, yksi isohko kulmapöytä, ehkä yksi sohvapöytäkin. Ne lähtee mun luota pois. Tai pikemminkin Heviletin huoneesta. Sinne saadaan tilalle uudemmat, toki käytetyt nekin, mutta paremmat ja aikuisemmat. Päivitetään sen huone lähemmäs iänmukaista tasoa.

Heviletillä on vielä iso urakka tyhjentää iso kulmapöytä ja lajitella roskat ja säästettävät. Tosin epäilen, että jostain syystä sitä roskaa on enemmän. Ei siksi että sitä olisi oikeasti, laiskuus vain on hyvä asia. Ehkä siksi.

Mut menkööt kevään piikkiin osa tästäkin. Tää pakollinen järjestely on herättänyt samalla mussa sisäisen sisustajan. Keittiö sai uudet verhot ja pöytäliinan ja tuli siivottua se viimeinenkin kaappi.

Olohuone sai tänään myös uudet verhot. Kevät siis olkkarissakin. Nyt ensi kuun tiliä odotellen, pääsen ostamaan viimein vihdoin uuden telkkarin! Sit mä istua törötän sen edessä. Paitsi että tulee kesä. No, se on odottamassa sitten talven pimeitä iltoja.

Tänään sain kuulla töissä, että mun työt jatkuu tuossa työyksikössä vielä ainakin vuoden verran. Hyvä, sillä siitä paikasta jonne hain, ei ole tullut haastattelukutsua. Mikä sekin kenties hyvä. Meinaan oli lehdessä just että sen yksikön jatkuminen oli myös vaarassa. Sekin paikka saanut yhden lisävuoden. Kaikki loppuu, missähän sitä kohta töitä teen?

Olis vieläkin kirjotettavaa, ei vaan nyt jaksa. Pakko mennä koiran kanssa lenkille. Paitsi että täällä niin upea sää, että ilohan tuo on!

Sydänasialla edelleen.

Mutta lähestymistapa toinen. Nyt puhun taas sydämen tunnepuolesta, en mekaanisesta pompottelusta.

RM kävi eilen hakemassa loput tavaransa, kesärenkaat ja nokkakärryt. Tapaaminen sujui mukavissa merkeissä, hyvässä hengessä ja juteltuakin tapahtuneesta saatiin. Päätettiin hetkinen halaukseen ja lupaukseen, että ei hävitä toistemme elämistä. Siihen ei ole syytä. Mutta olemme kokeilleet, suhde ei toiminut, mutta ystävyys, se on kallisarvoinen. Liian kallis hukattavaksi. Hyvä fiilis.Eikun tohinalla eteenpäin, tai, ei ehkä eteenpäin, ku tavallaan junnaan paikallani.

Mut siis. Kun RM lähti. Painuin suihkuun, siistin sääret, tosin jos siistiksi voi sheivauksen jälkeen sanoa, kun on muutama laastari laitettu. Hiukan tuntopuutoksia tai liian ronski ote sheivaajalla? Mutta ei niihin kohtiin ainakaan hetkeen karva kasva, juuretkin lähti. Suosittelen, mutta en ennen treffejä. On noloa nostaa sääri näkyville viehkeästi peiton alta kun lastarit vilkkuu iloisesti, sellaset karseat ruskeat.

Lähdin siis KK:n luokse. Vihdoin onnistui tää meidän pitkään suunniteltu yhteinen illanvietto. Vaikka olenkin melkosen naatti kun väännän pitkää päivää, päätin pistää kaiken tahdonvoiman peliin ja ampaista liikkeelle.
Hyppy bussiin ja tuhina päällä asemalta askeltaen KK:n kotia kohden. KK osasi taas yllättää. Oli laittanut uunin kuumaksi, mikä on erittäin harvinaista, KK ei kotona kokkaile. Mutta on nyt lomalla ollut tän viikon, ja selkeästi halusi panostaa mun vierailuun. Olin melkosen otettu, oli piirakkaan laitettu toiselle puolelle sellasta mitä tietää mun syövän, ja toiselle puolelle sitten sitä sikaa, mitä mä en syö. Oikeasti, ihan sydämestäni, olin liikuttunut. Miksi rentut osaavat niin hyvin tuon huomioimisen taidon? Miksi rentuilla on kiltti ja pehmeä sydän, ja miksi niitä sanotaan rentuiksi?

Me istuskeltiin ja otettiin rauhallisesti viiniä ruuan kanssa. Mulla oli aamulla töihin lähtö. Ai niin,mutta ennen sitä mä vaan ilmoitin, että pääsen aamulla koulubussin kyytiin lähes suoraan sen kotiovelta sillä reitti menee siitä.
KK naurahti melko tyytyväisen ja huvittuneen oloisena, "että ajattelit yöksi jäädä?" Öh, ajattelin, passaako se? No olihan toki itsekin näin suunnitellut, tai toivonut näin käyvän. Sama ajatus. Hymyilytti.

Saatiin popsittua herkullinen piiras ja käytiin kurkkimaan telkun tarjontaa. Pitää aina mennä jotenkin tälläin tutulla kaavalla, sillain rauhallisesti. Mutta mä en ollut rauhallisella tuulella, katsahdin KK:n kainaloon, että onko tässä vapaa paikka? Nopeaan olinkin sitten jo kainalon lämmössä, tutussa paikassa. KK naurahteli, että oletpa ronskilla ja reippaalla tuulella. No niin olin! Kainalon kaipuussa!

Keskustelut meni lopulta melko intiimeiksi. Pohdittiin sitä, miksi kumpikin meistä on edelleen/taas/uudelleen yksin. Pohdittiin millainen kumppani meille oikein sopisi. Ollaan melko riippumattomia luonteeltamme. Liika sitovuus ahdistaa kumpaakin. Pitää olla tilaa olla ja elää vaikka olisikin suhteessa. Pitää säilyttää oma itsensä. Mutta kun suhteeseen lähtee, haluaa siihen kuitenkin sitoutua. Mä kaipaan keskustelua, elämän liikettä, omia ystäviä, kumppanin kanssa oleilua, suunnittelua, elämän kokemista. Enkä puhu mistään extremestä, vaan ihan tän arjen tuomista asioista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän laitan painoa elämän laadulle, elämän kokemiselle. En halua kulkea läpät silmillä, ja vain raataa päivästä toiseen. Kun koitan aistia jokaisesta päivästä jotain, no okei, on olemassa myös päiviä, mitkä on p###ja, sille ei voi mitään. Niiden päivien toivon vaan loppuvan pian.

Illan edetessä tuli tajuntaani se, että hei, KK:lla on ihan kohta synttärit, vai menikä ne jo? Ei hiivatti! No, kysymällähän tuokin asia selviää. Mulle tuli tunne, että ne ois ollut sillon. Ei ollut, mutta KK sanoi, että kyllä sä hänet synttäripäivänä näet. Eli huomenna! (Siis tänään, nyt tätä kirjoittaessani). Meidän piti mennä nukkumaan ajoissa, olihan mulla työpäivä viel edessä. Mutta eipä menty, tuskinpa ketään yllättää joka mua yhtään tuntee. Menihän tuo reippaasti seuraavan päivän puolelle, mutta sainpahan ainakin olla eka joka sai toivottaa hyvää syntymäpäivää 55-vuotiaalle miehelle.

Ei mulla tullut nukkumisesta mitään, kuulin tasaisen ja rauhoittavan tuhinan vieressäni. En kyennyt nukkumaan, nautin olemisesta. Ajattelin että kyllä mä selviin yhden työpäivän vaikka valvotun yönkin jälkeen. Aamuyöstä käväsin vessan puolella ja KK siihen heräili. Käperryin kainaloon, kiedoin hänen kädet mun ympärille, rutistin ja hymyilin. No, silleenhän se sitten meni, ettei enää nukuttu. Sain siis nukuttua noin 3 tuntia. Bueno, mutta kannatti. Hymyssä suin oli mukava lähteä töihin. Melko kiireellä lopulta säntäsin bussiin, olin kurkannut peiliin hampaat pestessäni mutten tajunnut kurkata miltä hiukset ihan oikeasti näyttää.

Olin kuin töyhtöhyyppä, hiukset olikin takaa aivan pystyssä. Oli sellanen bed hair-look. Ei bad hair-look. Eipähän tarvinnut töissä väsymystä selitellä. Mun idoottihymy ja tukka puhui enemmän kuin sanat.

Mä olen yrittänyt oikeasti pysytellä erossa KK:sta. Aina kun kohtaamme ja välimme muuttuvat intiimeiksi, mun sydän pomppaa. En halua olla ihastunut häneen. Mä tiedän, etten kykene hänen kanssaan elämään. Kuningas alkoholilla on liian suuri osuus KK:n elämässä. Kun mopo irtoaa käsistä, voi olla monenkin päivän putki tiedossa. Se ei vaan istu mun elämäntapaan. Mä luulen, että tää on meidän juttu. Yhteisen ajan vietto, kun niin kumpikin haluaa. Tätä ei ole tarkoitettu koko elämän kestäväksi suhteeksi, siis vakavalla tavalla. Me ollaan toisiamme varten, luonnollisesti ja tarvittaessa. Tosin, tätä on nyt kestänyt 19-vuotta. Ollaan yhteyksissä kun ollaan vapaina, ja kun ei olla, kadotaan taas. Tiet johtavat toistemme luokse sinkku aikoina sattumalta, ja silloin tavataan tiiviimmin, mutta ei liikaa.

Kylläpäs oli taas tiukkaa analyysiä itsestäni ja elämästäni.

Kaunis sydän.

Kaikki sydänsarjan tutkimukset on nyt tehty. On ollut EKG, sydänrasitus ja sydänultra ja kardiologin vastaanotto. Kaikki tutkimustulokset on olleet normaaleja. Viitteitä sydämen sairauksista ei ole näkyvissä, vaikka rytmäreistä kärsinkin. Kardiologin mukaan sydämen seinämät olisivat paksuuntuneet jos mun rytmärit olis sitä pahaa laatua. Mutta sydän oli kardiologin mukaan kaunis, tässä kohtaa mä hörähdin. Niin, ja terve. Kaikki hiippa ja piispa ja mitkälie-läpät toimi hyvin. Virtaukset oli normaaleja. Yhtään rytmäriä ei tullut, sydän pompsotti vakaasti eteenpäin.

Mä kyllä luulin siinä kyljelläni maatessani nuoren komean sydänlääkärin paljasta rintaani kopeloidessa, että pakkohan tosta nyt on jokin pomppu tulla näkyviin. Sellanen spurtti nyt ainankin. Mutta ei, sydän käyttäytyi hillityn rauhallisesti, ei pettänyt mua. Olin jäätävä.

Tuon tutkimuksen jälkeen kaikki onkin edennyt pikavauhtia. Sairaalalta sydänosastolta soitettiin ja varattiin mulle vuodepaikka Gilenyan aloitusta varten. Mulla kuitenkin edelleen käytössä beetasalpaaja, ja Gilenyan ja Beetasalpaajan yhteyttä ei tunneta tarkasti, tai oikeastaan ollenkaan. Kukaan ei ole koskaan aiemmin käyttänyt betasalpaajaa Gilenyan kanssa. Olen siis tässä kohtaa ainut laatuani. Ei edes silloin kun lääke oli vasta tutkimusvaiheessa.

Muilla Gilenya aloitetaan neuronpolilla kuuden tunnin tarkkailussa sydämen sykkeen madaltumisen vuoksi. Kun kaikki sujuu hyvin sen kuusi tuntia, pääsee kotiin. Mä menen sairaalaan Telemetria-osastolle 24 tunnin tarkkailuun ja olen koko ajan piuhoissa kiinni. Ennen osastolle menoa pitää käydä ottamassa iso kasa labroja, noin kahta viikkoa aiemmin. Aika jo siihen sovittu. Sitten 16.5 on aika sairaalalle jossa aamulla ensin EKG ja kipitys Telemetrian osastolle, jossa sitten tulee se viimeinen lupa aloittaa lääke, sen jälkeen kipitys neuronpolille hakemaan tuo äärimmäisen kallis ja arvokas pieni pilleri jonka kanssa kipitys takas osastolle ja piuhoihin kiinni. Sen jälkeen saan luvan nakata tuon ihmepillerin suuhuni. Ja uusi hoitomuoto alkaa. Hyvästi piikit!

Nyt on kiire, arvatkaas onko mulla tuota 670e kasassa? Saatikka mun tuloilla edes mahdollisuutta tota säästää? No ei. On laitettava toimeentulotukihakemus sossuun, saadakseni apua, jotta voin hakea myös loput pillerit sitten apteekista. Monimutkaista, mutta niin mun elämää. Neuronpolin lääkäri on normaalisti kirjoittanut reseptin vasta sitten kun se eka pilleri on nakattu suuhun, koska eka pilleri aika pitkälle jo määrittää sen, sopiiko lääke potilaalle vai ei? Mutta mun on saatava resepti aiemmin, jotta saan aikaa laittaa toimarihakemus sossuun. Saada maksari ja hakea lääkkeet sitten kun on nähty sopiiko lääke mulle vai ei.

Nyt olen tehnyt kaksi viikkoa täyttä päivää. Olen jaksanut ihan käsittämättömän hyvin. Olen melko äimänkäkenä. Olen ollut enemmän virtaa täynnä kuin ennen. Kuin saisin puhtia siitä, että olen töissä kuten muutkin, ne terveet. Käsitteleekö mun mieli asioita näin? Tänään oli eka kerta kun nukuin päikkärit työpäivän jälkeen. Muuten olen lentänyt vähän koko ajan jossain töiden jälkeen.

Eilinen ilta meni Pompun ja Siilitukan luona kyläillen ja voileipäkakkukekkereiden tiimoilta. Tehtiin yhdessä kakkua, jestas kuinka hyvää. Heviletinkin sain raahattua mukaan ja Pompun Prinsessakin oli paikalla. Mun pieni Terapeutti ei äitinsä kanssa päässyt paikalle kun oli Terapeutti oksennellut edellisenä yönä. Mutta otetaan kekkerit uusiksi toisella kertaa.

Huomenna menenkin suoraan töistä siskolle ja sieltä äipälle. Mennään viettämään leffailtaa ja syömään hyvin. Jäädään kaikki yökylään. Kun me kolme naista olemme kasassa, on meno melko mielipuolista. Hyvä niin. Sitä taas tarvitaan.

Uusi elämä vaatii uuden alun.

Toistan tätä kuin mantraa. Mulla on uusi elämä, uusien ja vanhojen ihmisten kanssa. Vaikka suhde RM:n kanssa ei kestänyt, mun uusi elämä jatkaa elämistään. Mä sinä mukana uudistun mielelläni.

Meillä on töissä todella haastava tilanne edessä. Henkilökuntaa karsitaan rankalla kädellä. Saisin jäädä sinne töihin, mutta epäilen etten jaksa tehdä sitä työtä, koska työ muuttuu vähenevän henkilökunnan takia raskaammaksi. Tein radikaalin päätöksen ja laitoin työpaikkahakemuksen liikkeelle. Haluan muutosta, myös työhön.

Olen koulumaailmassa ollut 12-vuotta ja koen, että sen suurimmat haasteet olen nähnyt ja paljon itsestäni antanut. Työstäni pidän edelleen, mutta on silti ehkäpä muutoksen aika. Tai ainakin siihen olis nyt oiva tilaisuus. Lähtö tuosta koulusta tulisi kuitenkin viimeistään vuoden päästä, jokatapauksessa. Nyt eteeni pomppasi internetin ihmeellisestä maailmasta ihanteellinen työ mulle. Edelleen sosiaalista toimintaa, mutta nyt aikuisten kanssa. Se olisi kaipaamaani vaihtelua. Työ olisi rauhallisempaa tahdiltaan ja vähemmän meteliä. Eikä tarvitsisi ponkaista satasella kenenkään perään, ei näillä jaloilla.

Hakuaika tuohon työhön päättyy 22.4, sitä odotellessa. Toivokaa parasta, että pääsen haastatteluun saakka. Työhakemuksen eteen on ainakin tehty runsaasti töitä, monen ihmisen voimin. Taisipa olla lopulta kuuden ihmisen työn yhteistulos. Kiitos osallisille, ja kiitän vielä enemmän jos sen työn saan.

Äsken kävi siilitukka ja pomppu ja pieni Prinsessa pikaisesti kylässä. Siilitukka on irtisanonut oman asuntonsa ja muuttaa kokonaan Pompun luokse asumaan. Mun Siilitukalla on ihana pieni oma perhe.
Täällä oli myös mun isä ja sen vaimo ja poika. Tää mun velipuoli, avioliiton kautta, ostaa Siilitukan irtaimistoa, kun se "velipuoli" muuttaa kanssa omilleen asumaan. Saadaa tavaraa kiertoon. Sitten sen "velipuolen" huoneen tavarat tulee Heviletille, päivitetään Heviletinkin huonetta ajantasalle. Heviletin huoneessa olevat tavarat menevätkin sitten poltettavaksi mun isän luokse maalle. Niiden viimeinen määränpää lähenee.
Tavara todellakin kiertää! Kunnon kierrätysmeininkiä.

Pompun pieni Prinsessa yllätti mut tänään täysin, se halas mua, tai no se ei yllättänyt, vaan se että sain suukon! Prinsessa ei kuulemma niitä suukkoja jakele ihan kelle vaan, olen siis melkosen ylpeä tuosta pususta!

Huomenna on päänpäivityspäivä, eli kampaaja.

Vaasassa ja Laihialla.

Taas pitkä tauko kirjoittamisessa. On pitänyt jo monta kertaa, mutta ei vaan ole ehtinyt rauhassa keskittymään ja suoltamaan tekstiä. Reissuväsymys ja työväsymys ja kellojen siirto vaikuttaa yhä.

Meillä oli oman pienen salaseuran tapaaminen. Tapaamista on suunniteltu kauan, pitkien välimatkojen ja muun elämisen takia siirtynyt ja siirtynyt. Nyt osui kohdilleen kaikille.

Mä lähdin junalla täältä, menin Tampereelle ja sieltä hyppäsin hevosvarkaan kanssa pillittäjän kyytiin. Näitä termejä ei voi ymmärtää kuin se, joka on sisäpiirissä. Mä olen sitten manipuloiva narsisti. Mutta matkamme pää oli Vaasassa hyväsydämisen emännän luona. Meitä oli siis matkalle lähdettäessä ryhmässä jäseniä neljä, takas tullessa oli ryhmä, tai salaseura saanut yhden uuden jäsenen. Nyt ryhmäkoko on maksimissaan. Se viimeinen jäsen löytyi Laihialta.

Täytyy varmaan alkaa kehittelemään jotain salaista kädenpuristusta, jotta salaseura saa mystisyyttä lisää.

Niin, ennenkuin pääsimme matkaan, kuskimme, sen pillittäjän, kännykkä tilttasi. Kännyssä oli navigaattori. Yrityksistä huolimatta emme saaneet kännyä toimimaan. Tajusi joku meistä (en ainakaan mä, olin tuolloin vielä koomassa työviikon jälkeen), että tässä kauppakeskuksessa on Soneran, vai oliko Saunalahden?,kauppa. Liikkeen nimi ei ole oleellinen. Tomerat kanssamatkustat lähtivät liikkeeseen huollattamaan puhelinta. Parilla napin painalluksella saivat kännyn toimimaan ja matka saattoi alkaa. Tässä kommellus nro1.

Pääsimme hyvin ja ehjänä perille Vaasaan. Matka taittui mukavasti aurinkoisella säällä ja liikennettäkin oli olemattomasti. Vaasassa meitä tervehti ekana kolmen koiran kopla. Vaasan hyväsydäminen emäntä sanoi tuosta riehasta, että ne haukkuu sydämiä. Sydämiä oli ilmassa siis paljon.

Eka ilta meni siinä sydämellisen emännän luona. Syötiin kevyttä iltapalaa, juteltiin ja naurettiin paljon. Olin tavannut livenä jo kaikki muut, paitsi tuota hevosvarasta. Nyt sain tavata kaikki. Olemme luonteiltamme, taustoiltamme erilaisia, mutta silti niin samanlaisia. Se yhdistävä tekijä on MS. No, senhän jo kaikki tiesikin. Turhaa toistoa. Saatan silti toistaa vieläkin, en lupaa mitään.

Nukkumapaikaksi saimme lasten/vierashuoneen. Kaksi pääsi kerrossänkyyn, ja yksi lattiapaikalle. Ekan yön mä nukuin lattiapaikalla. Hevosvaras ja pillittäjä nukkuivat kerrossängyissä.
Hyvin valvotun yön jälkeen heräilimme seuraavaan päivään. Syötiin rauhalliseen tahtiin aamupalaa, käytiin pienellä kierroksella lähimaastossa. Kolmen sydämiä haukkuvan koiran kanssa. Tosin, ne söi aimoannoksen maassa lojuvaa hevosen kakkaa. Näytti olevan varsin herkullista, yöh.

Me kaikki neljä lähdettiin ajelemaan kohti Laihiaa, tapaamaan vielä yhtä kohtalotoveriamme. Kun pääsimme perille, olimme niin täpinöissämme, että ponkasimme autosta ulos, unohtaen yhden olennaisena asian, josta tulikin kommellus nro2.

Ennen sitä kerron kuitenkin, että saimme luksusluokan vastaanoton. Ihana pirteä Laihian emäntä oli valmistanut meille kanaa ja kasviksia uunissa, tarjolla viiniä ja ja jälkiruuaksi herkullinen suklaakakku. Ihan ähkyinä, onnellisina ja tyytyväisinä oloomme istuimme ja litkuttelimme viiniä maltillisesti. Keskustelimme elämisestä, olemisesta, lentämisestä, ja kaikesta muustakin mahdollisesta maan ja taivaan välillä.

Itse koin suunnatonta onnellisuuden tunnetta juuri tuolla hetkellä. Tässä on se mitä olin kaivannut, näitä ihmisiä, tälläistä yhdessäolemista. Mulla on paljon tuttavia, kavereita ja ystäviäkin. Osasta olen vieraantunut todella kauas ajansaatossa. Ei siksi, että olisimme riitaantuneet. Elämä vaan muuttuu ja huomannut että myös ystäväpiiri muuttuu sen mukana. Ne läheisimmät ystävät nuoruudesta on ja pysyy edelleen.

Olen kaivannut tällaista yhdessäoloa. Hyvää ruokaa, seurustelua, oleilua naisporukalla. Koin onnellisuutta.Ainut harmitus oli se, että asumme kaikki niin kaukana toisistamme, että tällä porukalla emme voi tavata useasti. Toki olemme yhteydessä koko ajan salaseuramme kautta, mutta livenä kaikki saa uuden ulottuvuuden. Mukaan tulee kokonaisvaltainen kokemus olemisesta. Tuoksut, äänet, elekieli jne. Nämä kaikki täydentää ystävyyttämme.

Nyt palaan siihen hetkeen kun saavuimme Laihian emännän luokse täpinöissämme. Kuskimme oli unohtanut kääntää autosta valot pois. Luonnollisestikin akku tyhjeni eikä auto enää käynnistynyt. Laihian pirteä emäntä heitti otsalleen otsalampun ja säntäsi etsimään apuja auton lataamiseen. Pari vehjettä löytyikin, mutta multa turha kysyä mitä ne oli. Ehdittiin soittaa hätiin yksi mieskin, joka saapui paikalle neitoja pelastamaan mukanaan akkukaapelit. Emme kuitenkaan välittömästi toimineet toivotulla tavalla, ja aavistuksen turhautunut mies poistui paikalta ja jatkoimme itseksemme toimimaan. Saimme kuin saimmekin sen vehkeen kiinni ja se alkoi lataamaan akkua.

Menimme sisälle vielä pariksi tunniksi, ja söimme iltapalan odotellessa. Uskaltauduimme käynnistämään autoa parin tunnin päästä ja virta riitti käynnistykseen. Pääsimme lähtemään takaisin kohti Vaasaa, umpiväsyneinä, tai ainakin mä. Aika suoriltaan painuimme nukkumaan. Tällä kertaa mä menin kerrossängyn alasänkyyn, vaihdettiin hiukan paikkoja.

Yön nukuin kuin uppotukki. Huonekaverit eivät nukkuneet lainkaan niin hyvin kuin mä. Mikä on itseasiassa harvinaista. En yleensä nuku hyvin kuin omassa kotona ja omassa sängyssä. Tuo unenmäärä kertoi suoraan mun väsymyksen syvyydestä.

Aamulla kun heräilimme oli vuorossa kommellus nro3. Sängyt oli suunniteltu lasten käyttöön, ei aikuisten. Vaikka ylhäällä nukkuikin kevyt aikuinen nainen, niin sänky ei kestänyt sitä että paino keskittyi hetkeksi vain yhteen kohtaan. Yksi sängynpohjan poikkipuista katkesi, se joka oli suoraan mun yläpuolella. Äkkiä nostin käteni ylös ja työnsin hevosvarasta takamuksesta ylsöpäin. Patja ja takamus lähentyi mun päätä uhkaavasti. Onneksi ei sattunut ketään, eikä sieltä suoraan alas pudonnut. Tuli talon isännälle iltapuhdetta kun korjailee sänkyä.

Sanotaan että ei kahta ilman kolmatta. Hyvä että viimeinen kommellus sattui tuossa, kotimatkalle ei jäänyt enää kommelluksia. Kotimatka sujui lumisateessa, mutta muuten hyvin.

Oli mieltä virkistävä viikonloppu. Kun tilaisuus koittaa on otettava uudelleen samalla poppoolla.

Just just ja Joopa joo ja trallallaa!

Se treffiseuralainen on historiaa.
En halua niitä kolmansia treffejä, Mrk näytti jo oikean karvansa. Sille karvalle olen allerginen, pthyi!

Mulla oli eilen vieraita. Mrk soitti, nappasin pikaisesti vain Lumiasta hylkäysviestin "soitan sinulle myöhemmin". Ajattelin, että ymmärtää että en voi nyt puhua tai vastata. Ei, puhelin soi melkein heti uudelleen. Laitoin uuden viestin "En voi vastata nyt". Puhelin soi TAAS! Laitoin lopulta viestin että "Vieraita!!". Ni eikä mitä. Sieltä tulee mulle viesti, missä lukee "Just just ja joopa joo ja trallallaa..."

Mä soitin tyypille kun vieraat lähti, siis siilitukka pesueensa kanssa. Kyllä ne menee ohi yhden treffikaverin ja kevyesti. Mutta kysyin siltä, että mitä ihmettä se pommittaminen ja viesti oikein meinaisi? Etkö todellakaan ymmärtänyt/uskonut että en voi vastata? Luurista kuuluu..Ööäää??- Kun luulin että sulla on Lumian kanssa jotain vastaamisongelmaa, että viestit lähtee niin nopeaan, kuin automaattisia. No nehän oli! Pah! Argh!
Kysyin sitten puhelimessa, kiero kun olen, että miten  noin mukavan oloinen mies on vielä/edelleen yksin?
No, kun hän ei ole tottunut odottelemaan naisia kotiin juoksuiltaan, tai ravintolasta jne. Kuulemma ylenpalttinen töiden jälkeen kavereiden kanssa kahvittelu kuuluu samaan kategoriaan. Eikä naiset ole osanneet tätä perussääntöä.

Eikä hänen naisystävät ole ymmärtäneet hänen tarvettaan kirjoittaa ja jumittaa itseään tietokoneelle vaikka viikoksi putkeen. Kun hänelle iskee kirjoittamisvimma, hän vain istuu koneella ja kirjoittaa. Ei välttämättä syö tai nuku. Just just ja joopa joo ja Trallallaa!

Eli tästä voin päätellä sen, että ei ihan tasapainoinen mies. Sellasia en mukanani aio raahata.

Mutta muutakin asiaa.
Mä siirryin täksi kuukaudeksi tekemään sitten täyttä tuntimäärää. Eli tässä kuussa tili on himpun verran isompi. Jos vaikka saisin ostettua silmälasit itselleni. Aion yrittää jaksaa. Edes tän kuukauden. Ja jos jaksan, saatan jatkaa vielä toukokuunkin. Mutta nyt yksi kuukausi kerrallaan.