Yhdessä eteenpäin.

Se on uusi huomen, eilisen maatamöyrivän jälkeen. Toki, eihän se alavire ollut vaan eilen, vaan oli kesänyt jo sen pari viikkoa.

Soitin illalla RM:lle. Oli vielä pakko palata aikaisemmin käytyyn keskusteluun. Olimme kumpikin nukkuneet (valvoneet) yön yli. Kumpikin tahoillaan pohtinut asioita. Kumpikin joutunut tahoillaan miettimään omaa osuttaan. Pääsimme yhteisymmärrykseen ja asetuimme samalle linjalle ja samalle viivalle ja nenä samaan suuntaan. Suunta on jälleen yhteinen, sekä opimme myös uutta toisistamme. Nyt opittu laitetaan muistiin, ja seuraavalla kerralla tämä sama asia ei enää ole ongelma. Kuinka huokaankaan helpotuksesta.
Mä opin sen, että kun hän on yliväsynyt, hän menee kuoreensa ja ulospäin ei saa annettua mitään. Mä taas en kestä epätietoisuutta ja käyn kimppuun kuin yleinen syyttäjä. Hyvä yhdistelmä? Tuppisuu ja kuulustelija?
RM on siis tehnyt nyt kolme viikkoa 60-70h työviikkoa, väsymys on siis täysin ymmärrettyä. Voi elämä, pitäskö lopettaa stressaaminen ja jatkaa elämistä?

Mitä hassua tapahtuikaan viime yönä? Kesäkolli, jolle olin laittanut sen viestin eilen aamuna. Se soitti mulle yöllä kahden aikaan. Oli palannut menoltaan kotiin ja pyysi mut luokseen. Siis keskellä yötä? No arvaatteko meninkö? Ei, käänsin kylkeä ja jatkoin unia RM ajatuksissa.

Siis huokaiskaa, ja jatketaan matkaa.

Suuret kiitokset kaikille kanssalukijoille, sekä niille jotka kommentin jätti tai täällä oikeassa elämässä mua lähestyivät. Tukenne on tärkeä. Halaus teille kaikille! Nyt lasken päiviä ensi viikonloppuun, silloin saan laskeutua armaan käsivarsille ja lämpöiseen ja pehmoiseen oloon.

Rumia sanoja.

Miten tämä näin keikahti?
Nyt vuorossa suolaa, kirpaisee haavoissa, sattuu poskilla kyynelinä.

On ollut erikoinen kaksiviikkoinen erossa kullasta. Yhtäkkiä kaikki tuntuu muuttuneen. Ei enää iltaisin hunajaa tihkuvia face-viestejä. Ei ikävän ilmaisemista, ei suunnitelmaa seuraavasta tapaamisesta, vain tyhjiä puhelinsoittoja, jotka ei pidä sisällään mitään. On varattu yhteinen Tallinna-loma joka olisi kolmen viikon päästä. Olen sen ottanut puheeksi useampaan kertaan, saamatta vastakaikua. Olen puhunut seuraavasta tapaamisesta, saamatta mitään oikeaa vastausta.

Olen äärimmäisen ahdistunut. Olen tämän saman jo kerran RM:n kanssa käynyt läpi. Se olis se toka yritys useampi vuosi sitten. Silloinkin se lähti liikkeelle näin, se suhteen lopahtaminen. Nyt tunnusmerkit täyttyvät ja näyttäytyvät taas. Sydän puristuu kippuraan, sattuu niin penteleesti.

Eilen sain asian puhelimessa otettua esille. Toin julki oman ahdistukseni, että mulla ei ole hyvä olla. Olen kuullut häneltä vain "väsyttää, syksy masentaa, kesä oli rankka, välimatka ahdistaa, epätietoisuus masentaa jne"... Kah, mutta tässä suhteessa on kaksi, myös mä. Mullakin on se sama välimatka, epätietoisuus tulevasta ahdistaa muakin, syksy masentaa ja väsyttää...jne. Miksi vain hänen murheensä nousee esille? Miksi vain mun pitää tukea ja ymmärtää? Meitä on tässä kaksi, tässä suhteessa. Mä en koe saavani nyt yhtään mitään, vain tyhjiä sanoja. Mulla on sama tuska.
Hän kertoo olevansa niin väsynyt, että ei jaksa tavata mua, edes niin, että mä menisin sinne. Sanoin eilen, että nyt sitten tasan tarkkaan lepäät tulevan viikonlopun, et tee mitään. Pohtia saat, mihin olet valmis, ja mikä suunta otetaan. Siinä se. Me ei saada parisuhdetta toimimaan jollei sille ole sama suunta ja tavoite, eikä se myöskään toimi jollemme saa olla yhdessä, edes parin viikon välein.

RM on sitä mieltä että alkuvauhti oli huima. No olihan se, nopeasti laitettiin asuntopaperit liikkeelle, hän jopa kihlauksenkin mainitsi. Mä stoppuuttelin renkaiden kohdalla. RM halusi saada jonkinlaisen "vakuuden" siitä että olen tosissani, ja se oli se asuntopapereiden laitto. Tä tahdin on määrittänyt RM, en minä. Musta on ihan turha narista jos ite on pistänyt tallan pohjaan. Nyt sitten vastapainona on käsijarru päällä ja hän on käpertynyt itseensä. Sellainen tekee kenet tahansa epävarmaksi. Mä olen epävarma. Epävarmuus oli se asia, jonka kanssa en voi elää.

Sain eilen puhelimessa lopulta, useamman tyhjän selityksen jälkeen jonkinlaisen totuuden esille. Osa selityksistä oli ihan ymmärrettäviä, ja niihin vain hän voi löytää vastauksen itsestään. Niissä en voi auttaa.

Illalla nukkumaan mennessä maistelin suolaisia kyyneliä suupielissä, ne valuivat noroina tyynylle. Aamulla herätessä tuntui että ne kyyneleet olisivat valuneet koko yön, sillä ne olivat herätessäni silmissä.

Ensi viikonloppuna RM saa luvan saapua tänne, vaikka pää kainalossa. En sitä hänelle sanonut, mutta jos vielä keksii syyn siirtää tapaamista, se saa olla tässä. Mä en ala roikkumaan, mä en ala metsästämään. Mut pitää haluta ilman metsästysrituaaleja.

Nyt tekisi mieli tehdä jotain älytöntä, ja teinkin jo. Laitoin kesäkollille aamulla tekstarin, olisin mennyt sinne illalla. Onneksi sillä on menoja. Olisin voinut tässä mielialassa tehdä typeryyksiä. Tai tuskinpa, ei sydän olisi sallinut.

Mitäs nyt? Paskaaks sitä jos koossa pysyy?

kaunis maailma.

Työviikko vierähti kiireisissä merkeissä. Työviikkoon sisältyi myös EA-kurssin päivitys. On ajantasalla oleva EA1 kortti taas kolmisen vuotta. Pidän tärkeänä päivittää EA taitoja säännöllisesti. Varsinkin kun työ tarjoaa sen ilmaiseksi, kurssi suoritetaan illalla omalla ajalla. Oli hyvin hauska vetäjä, se nelituntinen vierähti nopeaan ja naurun merkeissä, vaikka aihe olikin vakava.

Erään aamuna oli äärimmäisen kaunis aamu. Aurinko paistoi, yöllä oli ollut pakkasta, maa oli huurteessa. Usva leijaili kaiken kauneuden yllä. Kuljen aamuisin edelleen oppilaiden koulukuljetuksen kyydissä. Ajamme aina sellaista reittiä, jossa kuljemme osittaisen maaseudun läpi. Peltoja, metsää, vanhoja maalaisrakennuksia. Sen aakeuden keskellä on aina parhaat usvat. Voihkin ja ähkin bussin kyydissä, nappasin kuvia liikkuvan bussin kyydistä, innoissaani kuin pikkutyttö uudesta pyörästä. Lopulta bussikuski pysäytti bussin ja sanoi "Tiivi, mene ulos sen kameran kanssa!". Ja niin kokonainen bussi pysäytettiin, oppilaat katselivat pellonpientareella pomppivaa avustajaa ihmetyksen vallassa. Oujee, ja mä olin intoa täynnä! Ihana, kaunis maailma!

Sain myös töissä tilauksen ylä-asteen valinnaisen kuvataidekurssin valokuvausosion pitoon. Menen tällä viikolla torstaina puhumaan ja antamaan vinkkejä vinkkelistä "kuvakulmat, valo ja varjo". Olen vetänyt näitä 2h pikakursseja ennenkin. Nyt on porukka vaihtunut joten voin vetästä samalla sabluunalla kuin edellisetkin. Pääsen siis vähällä vaivalla. Teen tämän siis vain hyvästä sydämestä, erillistä korvausta en saa. Pääsen toki luistamaan liikuntatunnista, se ei ole suosikkini. Mieluummin menen kuvailemaan ja kuvauksesta puhumaan.

On pitkästä aikaa viikonloppu ilman kullan kainaloa. On ollut alavirettä ilmassa. Myös MäSä nostattaut päätään. Jalat huterat, fatiikki (voimakas väsyminen) nostanut päätään. Kävin lauantaina kaupassa, pääsin autolla, takaisin bussilla. Kaupassa jaksoin juuri ja juuri kävellä ja ajatella. Ajatteleminen otti ehkä eniten koville. Pää oli kuin täynnä liisteröitynyttä kaurapuuroa. Onneksi oli lista. Ilman listaa olisi jäänyt puolet ostamatta. Nyt jäi vain 2 tavaraa kaupan hyllyyn joiden olisi pitänyt eksyä mun kotihyllyyn. Kaupan jälkeen raahauduin bussipysäkille jonne meinasin nukahtaa. (Oikeasti, en vaan leikisti). Lopulta pääsin kotiin. Kaaduin sänkyyn vaatteet päällä ja sanoin teinilleni, tyhjää kassit. Nukuin pari tuntia ja sain itseni revittyä ylös sängystä. Olin saanut ex-anopiltani sieniä ja omenoita. Ne oli pakko valmistaa väsymyksestä huolimata. Taioin meille herkullisen sienipiiraan. Tänään aion tehdä omenoista kaurapaistosta.

Ikävä, sen tunnen sydänalassani voimakkaana. Tänä vkl emme ole kullan kanssa tavanneet. Ei pysty eikä kykene tapaamaan joka viikonloppu, vaikka haluaisikin. Pientä mustasukkaisuuttakin on ollut sydämessäni. Musasukkaisuuden tunne on mulle hyvin outo. En ole mustasukkaista tyyppiä, eikä mulla edes ole syytä olla mustis. Jostain syystä olen silti. Erikoinen havainto itsestäni. Kaikki on hyvin ja luottamus kunnossa, miksi siis?

Meille tuli ensimmäinen asuntotarjouskin. Juuri sieltä, minne emme halua. Joten sen tyrmäämme. Odottelemme seuraavaa.

Tänään lähden katsomaan äidin kanssa "Puhdistuksen". Kirjan luin aikoinaan, enkä siitä mitään tajunnut. Nyt on nähtävä se elokuvana. Jos vaikka se lukemani avautuisi mulle. Sen jälkeen tulemme meille, syömään sienipiirasta. Joukkoon liittyy myös sisko pienen ihanuuden kanssa. Mun rakkaan siskonpoikani tulee kylään. Mä niin sitä pientä 1,3kk ikäistä vauhtipakkausta rakastan!

Keilausta

Viikonloppu vietetty lähinnä miesten parissa. Omien poikien ja kullan kanssa sujui lauantai sutjakkaasti.
Käytiin keilaamassa, ja olin varannut meille hohtokeilaus ajan, 19-20. Innokkaina ryntäämme paikalle, ilmoittautumaan että paikalla ollaan. Keilahallin mies pyörittelee silmiään päässä, että siis nyt? No niin, nyt?
Ootettiin teitä kyllä jo tunti sitten...No eiiii. Ku siis aika oli nyt, siis 19-20, eihän kun olitte varannut sen 18-19. (tässä vaiheessa Kullanmuru ja poikani kaivavat kännyköitään esille, olin heille lähettänyt tekstarit siitä varatusta ajasta, yhtä hiljaa miehet laittavat kännykkänsä takaisin taskuihinsa). Minä jatkan vääntöä. Lopulta keilahallin mies sanoo, että he ottaa nyt syyt niskoilleen ja tarjoavat meille ilmaisen radan kahdeksalta. No siitä olin enemmän kuin tyytyväinen ja sovittiin niin.

Päätettiin miesten kanssa mennä sitten yhdelle jonnekin. Pojat sai valita paikan. Mentiin johonkin nuorisomestaan, joka oli siihen aikaan tyhjillään. Lukuunottamatta yhtä päihtynyttä mieshenkilöä jolla oli outo viehtymys nuoremman poikani tukkaan joka on pitkälle selkään saakka pitkä. Tämä mies tuli ihan mun pojan viereen, hellästi heilautti kädellään poikani hevilettiä ilmaan ja hymyili. Mä katoin monttu levällään, kuten muutkin. Katoin poikaani silmiin ja purskahdin nauruun. Samoin poikani. Siihen saapui baarimikko joka ohjasi tämän hiustenheiluttajamiehen ulos. Jäimme sinne ja joimme yhdet odotellessamme meidän uutta aikaa sinne keilahallille.

Baarisssa päätin katsoa minkä ajan oikein olin sopinut sinne keilahallille. Olin sen kalenteriin kirjannut ylös. Tässä vaiheessa näin miesten ilmeet. No jopas, heh. Se aika oli kuin olikin sovittu 18-19. Eli olin itse väärässä. Miehet sanoivat, että huomasivat mun erheen jo siellä keilahallilla. Ei viitsitty sanoa mitään kun mä olin niin varma asiastani. Eikä varsinkaan sen jälkeen kun olin saanut meille aikaiseksi ilmaisen peliajan.
Näin se köyhä pärjää.....

Pelaaminen oli hauskaa, tosin näillä pitkillä rakennekynsillä se ei ollut helppoa. Siitä huolimatta onnistuin voittamaan miehet. Hyvä naisvoima! Pelin jälkeen tiemme erkaantuivat. Heviletti lähti kaverilleen ja siilitukka kotiin nukkumaan. Seuraavana päivänä oli edessä taksivuoro. Me jatkettiin pelin jälkeen vielä matkaa yhdelle. Eipä mekään kauaan oltu, kun oli tiedossa ilta ihan kaksin kotona, kerrankin. Paikalla vain me kaksi.

Oltiin päivällä käyty katsomassa yhdessä ne talot, mihin meillä on asuntohakemukset vetämässä. Ulkoapäin kun katsoimme asuntoja, huomasimme iloksemme toiveemme olevan samanlaisia. Nyt ei voida kuin odottaa minkä asunnon saamme. Kävimme myös netissä läpi kaikki asunnot jotka on tarjolla ja laitoimme haun päälle vielä yhteen. Tosin, sitä emme mielellämme vastaanottaisi, mutta jos emme muuta saa, sekin kelpaa.

Joka kerta kun tapaamme, tunne syvenee.

mennään eikä meinata

Pitkä kaksiviikkoinen takana. Luokan ope ollut sairaana ja olen häärinyt luokassa yksin. Pärjäsin, vaikka välillä oli pakko myöntää, että ottaa koville. Olen siinä määrin kunnianhimoinen, että en salli opetuksen tason laskea vaan pidän saman suunnan mikä on opettajan kanssa yhdessä sovittu. Joten kahtia jakaantuminen on ottanut voimille. Olla opettaja ja avustaja samaan aikaan. Nyt se kaksiviikkoinen on takana ja maanantaina myös opettaja on taas paikalla. Voin taas palata omaan rooliini ja luokan tasapaino taas palaa. Voin huokaista. Onneksi viereinen luokka on meidän yhteistyöluokka ja sen luokan open kanssa olemme osan suunnitelleet yhdessä ja toteuttaneet yhdessä. Kiitokseksi avusta vein punkkupullon perjantain kunniaksi. Tiiän, ei olis tarvinnut mutta vein silti. Olin kiitollinen kaikesta avusta.

Täällä on niin pikainen meno, että mun päätä huimaa. Siis täällä kotona. Kun päätimme kullan kanssa hankkiutua saman katon alle mahdollisimman pian, puhuin asiasta tolle teinille mikä vielä notkuu mun nurkissa. Teini ei suostunut asiasta edes keskustelemaan. Mutta tunnen teinini, se ajatuksen siemen jäi sinne aivoihin elämään. Eilen illalla teini sitten saapui mun luokse juttelemaan keittiöön. On suunnitellut omilleen muuttoa ja kyseli multa mitä kaikkea se pitää sisällään, se itsekseen asuminen. Käytiin läpi sitten arkea, kuluja, kustannuksia jne. Meni teini himpun hiljaiseksi, että aika kallista. Mahdollisesti muuttaa kanssamme ainakin toistaiseksi, tai riippuen siitä kuinka nopasti saamme sen asunnon. Kahteen eri asuntoon olemme laittaneet haun. Kumpikin osa-omistustaloja. Toinen olisi ilmeisesti se heti vapaa, vaikka ei sieltä vielä ole mitään kuulunut. Toinen valmistuu vasta ensi kesänä.

Nyt olemme taiteilleet viikon erossa. Tänään kuitenkin saan kullan tänne mun viereeni. En malta odottaa.
Aikalailla sen kullankin kaipuu tänne on. On ollut koko päivän tien päällä rekan kanssa, menee kääntymään kotiin ja ajelee sitten vielä illalla luokseni. Vasta myöhään illalla, ehkä yhdentoista korvilla on arvioitu saapumisaika. Huomenna mennäänkin sitten hohtokeilaamaan. Yritän tutustuttaa kultaa ja mun poikia toisiinsa kevyesti mukavan puuhan parissa, sillain rennosti.

Nyt ajattelin vielä siivoskella, aikaa on.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Matkailu avartaa.

Tulipa käyty Turkkusessa. Ihana reissu kullan luokse. Näin teinitkin pitkästä aikaa. Viimeksi näimme nuorten kanssa silloin kun olivat lapsia. Siis aivan liian kauan sitten. Sain tyttäreltä lämpöisen vastaanoton, ja pojalta hiukan varautuneemman. Mutta se olikin odotettavissa.

Vietettiin aikuisten kesken laatuaikaa. Kävimme syömässä ja sen jälkeen elokuvissa. Katsoimme "Tie pohjoiseen", ja voin suositella lämmöllä. Erittän upeat roolisuoritukset Veskulta ja Samulilta. Nauraa sai ja jossain välissä kyyneleenkin tirauttaa. Elokuvan päätteeksi kävimme vielä yhdellä ja lopulta kohti kullan kotia.

Seuraavana päivänä oli vuorossa kyläily kullan ystäväperheen luona, mut tavallaan vietiin näytille. Sieltä saimme vihreää valoa, sovin porukkaan hyvin ja viihdyin oikein hyvin.

Nopeaan meni aika ja oli jo sunnuntai ja kotiinlähdön aika. Hyppäsin Turusa junaan ja matkasin Pasilaan. Pasilassa oli junanvaihto ja siitä sitten kohti kotia. Näin lopulta tulevan junan jossa luki Tampere ja Riihimäki. Siis oikea suunta. Hyppy junaan ja matkaan. Hups, tuli hassu tunne, jokin ei nyt ollut kohdillaan. Missä on lipun leimauslaite? Kysyin takanani olevalta naiselta että onko tämä pika vai lähijuna. No pikajunahan se perskele oli! Siis olen totaalisen väärässä junassa, tosin suunta oikea, mutta se ei pysähtyisi Hyvinkäällä.

Tämä mulle sattunut kerran aiemmin, 21-vuotta sitten kun odotin esikoispoikaani. Silloin menin paniikkiin, nyt pystyin vain nauramaan. Ihan hysteerisesti. Junassa oli mennessäni vakavia ja totisia ihmisiä. Nauru alkoi tarttumaan tai ainakin hyhmyt ilmaantuivat ihmisten kasvoille. Olinpa tollo! 

Pohdiskelin mielessäni, että tämä pysähtyy takana olevan naisen mukaan Tikkurilassa. Pomppaan siellä pois junasta ja jään odottelemaan Tikkurilaan sitä junaa joka kulkee tämän junan jäljessä ja samaa raidetta. Hyppään sitten siihen junaan. Pohdin tätä ääneen ja sain hyväksyviä katseita ja kehuja siitä, kuinka lunkisti otin asian. Totesin että ei oo eka kerta, tuskin vikakaan! Hymyily levisi junanvaunussa. Lopulta juna pysähtyi Tikkurilaan, pomppasin penkiltä ja sanoin heipat ja toivotin kaikille hyvää matkaa. Junaan jäi nyt hiukan vähemmän totisia matkustajia.

Mua itteäni hihitytti edelleen, olin aivan hysterian partaalla. Olin tosi väsynyt, ja se lisäsi hysteriaa ja hihitystä. Asemalaiturilla sain kummastelevia katseita, niistä viis! Kun lopulta hyppäsin oikeaan junaan, oli jo pakko kaivaa kännykkä esille ja surffata facessa. Mun hihitys siten selittyi muka sillä, että näin kännykästä jotain hauskaa. hehheeh. Ei mua saa väsyneenä laittaa matkaan yksin!

Mutta ihan vakavaakin asiaa. Nyt on laitettu aso-asuntoon hakemus. Nyt sitten odotellaan yhteisen asunnon ilmaantumista. Kyllä, kultamurunen olisi valmis muuttamaan luokseni. Olen aika onnellinen ja käytin jopa R-sanaa viikonloppuna. Sitä sanaa en käytä kevyin perustein. Nyt se on sanottu.

pusuja ja poliiseja.

Aamusella istuessani koulukuljetuksen bussissa näimme keltaliivisiä ihmisiä erään koulun lipeillä suojateiden kohdalla. Aikamme katselimme mistä oikein on kyse. Nuoret keltaliiviset hyppäsivät aina välillä tielle, juoksivat pysähtyneen auton luokse ja ojensivat jotain. Päästyämme lähemmäks näimme mistä oli kyse.
Oli jonkinmoinen liikennetempaus. Aina kun autoilija pysähtyi suojatien kohdalle, ampaisi nuori liivityyppi auton luokse ja ojensi neekerinpusun, anteeksi, sanaa neekeri ei saa käyttää enää tässä kohtaa. On vaan juurtunut syvälle. Siis ojensi makean syötävän pusun kuljettajalle.

Mekin pysähdyimme siihen linja-auton kanssa, emme kuitenkaan saanet pusua. Mielestäni olisi pitänyt kuskille tulla pusu antamaan. Pohdin jo hetken että käynkä mä meidän bussikuskin bussaamassa. En sit viittinyt.

Jonkin matkan päässä näin keskellä tietä lisää liivityyppejä. Nämä olikin sitten poliiseja. pohdin ääneen että jakaako nekin pusuja? Mä voisin yhden vastaanottaa. Tylsää, niillä olikin puhallusvälineet.

Nyt alkaa miniloma suhta rankan viikon päätteeksi. Luokan opettaja on rankassa flunssassa ja olen viikon taiteillut luokassa oppilaiden kanssa. Olen selviytynyt ja mukavaakin on ollut ja kiirettä. Mutta päivät mennyt nopeaan. Tänään hyppään junaaan ja matkaan kullan kainaloon Turkkuseen. Palaan vasta sunnuntaina. Vietämme siis pidennetyn viikonlopun. Ihanaa, olemme sen ansainneet, ehdottomasti.

Nyt toivottelen hyvää viikonloppua kaikille!

Kun tervehdin...

itseäni.

Olin 3-vuotta sitten liki 20 kg painavampi. Mun lyhyessä varressa se on todella paljon liikaa. Nytkin vielä on hiukan liikaa, ei enää paljoa. Ihan langanlaihaksi en halua, sillä silloin olen vain roikkuvaa löysää nahkaa. Nahkaa jonka voisi erkkateipillä vaatteiden alle jemmata. Pienen mukavan pyöreyden ja pehmeyden haluan säilyttää. Ihan jo miestäni ilahduttaakseen, hän kun ei langanlaihoista niin piittaa. Mutta haluan päästä ns. normaalipainoon ja siihen on matkaa enää 3kg. Eli ei paljoa se. Eipähän enää lääkärit pääse huomauttelemaan painostani. Sitä ihan riittämiin olen saanut kuulla. Tuo normaalipainokin on laaja käsite, sen sisälle mahtuu hoikka ja sellainen jolla vielä pehmeyttä. Mä jään sinne missä vielä sitä pehmeyttä.

Painohallinta kyllä tehosi, se normalisoi mun verensokerit ja uhka lääkityksestä poistui. Yleinen jaksaminenkin parani, sekä oma itsetunto. Enemmän sain kun luulin. Onnistuin painonhallinnassa ilman mitään ihmeellisiä kikkakolmosia, ihan vain syömisiäni muuttamalla. Pienensin ruoka-annokset, lisäsin hedelmiä ja kasviksia, jätin valkoisen leivän ja karkit pois. No, karkkia tulee edelleen syötyä, joskus.

Jos lähden ravintolaan syömään, otan ihan mitä haluan, en siis ole rajoittanut elämääni liikaa. Nautin herkkuja silloin tällöin. Kun herkkuja syö harvoin, se ei painoa nosta. Se mitä joka päivä suusta alas ahmit, on se mikä määrittää painonnousun tai laskun. Sen opin tällä taipaleella. Liikuntaa en juurikaan MäSän takia ole voinut lisätä, joten se painonhallinta on keskittynyt syömisen hallintaan. Liikkuminen tosin on nyt mukavempaa kuin aiemmin, ei niin raskasta.

Mutta miten tämä liittyy itsensä tervehtimiseen? No sillä tavalla... Kuljin vauhdilla luokasta ulos ja sisään, oli miljuuna hommaa hoidettavana ja taisin kirjaimellisesti mennä tukka putkella. Ihmisiä tuli ja meni ohi ja tuli vastaan. Moikkailin minkä kerkesin. Sitten yhdessä mutkassa sanoin vastaantulevalle, "Moi"...odottelin vastausta.  Ei tullut, näin vain hömistyneen ihmisen jolla suu auki. Se olin minä, luokan ulkopuolella olevassa peilissä. Sitten tervehdin uudelleen. Tervehdin uutta minää. Se ei näyttänyt pahalta. Sillä oli suht normaali vartalo, vähän maggaraa vartalolla (hiukan liikaa vielä), uudet hiukset, hienot kynnet ja tiukat farkut. Se olin uusi minä. Uuden elämän kynnyksellä. Siis terve uusi minä, tervetuloa tähän elämään!

Syys saapui.

Se saapui tänäkin vuonna, se syys.
Olin eilen illalla/yöllä kesäkollin kanssa harjoittelemassa hämärä/yökuvausta. Olimme suunnitelleet reissua 4.6 saakka. Koskaan ei tiemme kohdanneet sillä tavalla. Olimme kuitenkin sen jo suunnitelleet ja se oli syytä toteuttaa. Eilen illalla sää ja aikataulut kohtasivat ja tiemme yöhön kävi.

Aloittelimme järkkäreidemme tutkimisen valoisan aikaan, harjoittelimme niiden eri toimintoja, kiersimme etsimässä sopivaa kuvauspaikkaa minne jäädä. Muutaman rannan jälkeen päädyimme lopulta tuttuun paikkaan ja kiipesimme kallion laelle. Ilta alkoi hämärtymään ja kuvaaminen pääsi vauhdilla käyntiin. Mulla oli sievä punainen LED-taskulamppu ja KK:lla otsalamppu. Mä pyrskähdin useampaan kertaan riemukkaaseen nauruun, sillä homma ei ollut kovin vakuuttavan näköistä. Mulla lamppu suussa ja toisella otsassa. Kamerat eivät kuvanneet, tai ne yli/alivalottuivat, tärähtivät tai jokin säätö aina pielessä. Yössä kuului vuoroon huutoja, ei tuu mitään! Tää ei kuvaa! Pelkkää mustaa näkyy, tää ei tarkenna! Jne...Mutta opimme kuitenkin jotain kameran käytöstä. Esim. että kannattaa lukea oman kameran käyttö-ohjeet...

Hirvikärpäset hyökkäsivät kimppuun, sain kaivella niitä KK:n tukasta eräänkin kerran. Oli urakkaa saada ne kiinni puolipitkästä tukasta. Mua ne ei niinkään vaivanneet, mä kait haisen pahalle? Oli taas kovin mukavaa ja helppoa oleminen. Oli myös hyvin symbolinen ilta. Se oli kesän viimeinen ilta, syys saapui hiukan kotiin tulomme jälkeen. Syksyynhän yleensä heilastelumme on päättynyt. Niin nytkin, mutta syys ei ollut syynä. Syynä oli RM. Mua jännitti ehkä hiukan, olinhan kesän aikana saanut kokea kuumia ja huumaavia hetki KK:n kanssa. Halusin todella nähdä mikä on mun tilanne, mitä mun sydän sanoo kun nähdään livenä? Yhteydessä toki olimme, mutta vain viestein.

Tunsin suurta lämpöä, luottamusta ja ystävyyttä ja hivenen vielä sitä poltettakin. Se polte on meidän yhteinen juttumme, se jokin jonka toisissamme sytytämme kerta toisensa jälkeen. Nyt se polte oli hempeää hiillosta, ei polttavaa ja kuumaa. Kun olimme lopen väsyneitä kuvaamiseen, kävimme kalliolle istumaan kietoutuneina samaan filttiin ja katselimme pimeää yötä. Tähtitaivas olisi kruunannut hetken. Siinä vierekkäin lämpöisen filtin alla juttelimme paljon. Mä lähinnä RM:stä ja siitä että juttu on nyt jo vakavalla pohjalla. Hän sen jo olikin päätellyt. Totesimme kuitenkin, jos tilanne olisi toinen, piehtaroisimme nyt tuossa kalliolla istumisen sijaan. Sen jälkeen seurasi hiljainen hetki....ja oli pakko nousta, kerätä kamppeet ja lähteä. Mä omaan kotiini ja KK omaansa. Turhia riskejä on turha ottaa.

Olin ilmoittanut RM:lle että lähdemme kuvaamaan. Joten on puhdas omatunto, mikään ei paina mieltä ja on hyvä olla. Nyt, eilisen jälkeen tiedän minne sydämeni kuuluu. Ei tarvitse yhtään jossitella tai empiä. Nyt voin näyttää onneni jo ulospäin. On myös onni omata tuollainen mies, joka ei pomppaa takajaloilleen vaikka tiesi mun olevan toisen miehen kanssa liikkeellä. Mustasukkaisuutta oli ilmassa, mutta sillä tavalla sopivasti. Sillä tavalla että se oli mukavaa, ei ahdistavaa.

Hei, mä alan oppia sanomaan "parisuhteessa". :)