Rumia sanoja.

Miten tämä näin keikahti?
Nyt vuorossa suolaa, kirpaisee haavoissa, sattuu poskilla kyynelinä.

On ollut erikoinen kaksiviikkoinen erossa kullasta. Yhtäkkiä kaikki tuntuu muuttuneen. Ei enää iltaisin hunajaa tihkuvia face-viestejä. Ei ikävän ilmaisemista, ei suunnitelmaa seuraavasta tapaamisesta, vain tyhjiä puhelinsoittoja, jotka ei pidä sisällään mitään. On varattu yhteinen Tallinna-loma joka olisi kolmen viikon päästä. Olen sen ottanut puheeksi useampaan kertaan, saamatta vastakaikua. Olen puhunut seuraavasta tapaamisesta, saamatta mitään oikeaa vastausta.

Olen äärimmäisen ahdistunut. Olen tämän saman jo kerran RM:n kanssa käynyt läpi. Se olis se toka yritys useampi vuosi sitten. Silloinkin se lähti liikkeelle näin, se suhteen lopahtaminen. Nyt tunnusmerkit täyttyvät ja näyttäytyvät taas. Sydän puristuu kippuraan, sattuu niin penteleesti.

Eilen sain asian puhelimessa otettua esille. Toin julki oman ahdistukseni, että mulla ei ole hyvä olla. Olen kuullut häneltä vain "väsyttää, syksy masentaa, kesä oli rankka, välimatka ahdistaa, epätietoisuus masentaa jne"... Kah, mutta tässä suhteessa on kaksi, myös mä. Mullakin on se sama välimatka, epätietoisuus tulevasta ahdistaa muakin, syksy masentaa ja väsyttää...jne. Miksi vain hänen murheensä nousee esille? Miksi vain mun pitää tukea ja ymmärtää? Meitä on tässä kaksi, tässä suhteessa. Mä en koe saavani nyt yhtään mitään, vain tyhjiä sanoja. Mulla on sama tuska.
Hän kertoo olevansa niin väsynyt, että ei jaksa tavata mua, edes niin, että mä menisin sinne. Sanoin eilen, että nyt sitten tasan tarkkaan lepäät tulevan viikonlopun, et tee mitään. Pohtia saat, mihin olet valmis, ja mikä suunta otetaan. Siinä se. Me ei saada parisuhdetta toimimaan jollei sille ole sama suunta ja tavoite, eikä se myöskään toimi jollemme saa olla yhdessä, edes parin viikon välein.

RM on sitä mieltä että alkuvauhti oli huima. No olihan se, nopeasti laitettiin asuntopaperit liikkeelle, hän jopa kihlauksenkin mainitsi. Mä stoppuuttelin renkaiden kohdalla. RM halusi saada jonkinlaisen "vakuuden" siitä että olen tosissani, ja se oli se asuntopapereiden laitto. Tä tahdin on määrittänyt RM, en minä. Musta on ihan turha narista jos ite on pistänyt tallan pohjaan. Nyt sitten vastapainona on käsijarru päällä ja hän on käpertynyt itseensä. Sellainen tekee kenet tahansa epävarmaksi. Mä olen epävarma. Epävarmuus oli se asia, jonka kanssa en voi elää.

Sain eilen puhelimessa lopulta, useamman tyhjän selityksen jälkeen jonkinlaisen totuuden esille. Osa selityksistä oli ihan ymmärrettäviä, ja niihin vain hän voi löytää vastauksen itsestään. Niissä en voi auttaa.

Illalla nukkumaan mennessä maistelin suolaisia kyyneliä suupielissä, ne valuivat noroina tyynylle. Aamulla herätessä tuntui että ne kyyneleet olisivat valuneet koko yön, sillä ne olivat herätessäni silmissä.

Ensi viikonloppuna RM saa luvan saapua tänne, vaikka pää kainalossa. En sitä hänelle sanonut, mutta jos vielä keksii syyn siirtää tapaamista, se saa olla tässä. Mä en ala roikkumaan, mä en ala metsästämään. Mut pitää haluta ilman metsästysrituaaleja.

Nyt tekisi mieli tehdä jotain älytöntä, ja teinkin jo. Laitoin kesäkollille aamulla tekstarin, olisin mennyt sinne illalla. Onneksi sillä on menoja. Olisin voinut tässä mielialassa tehdä typeryyksiä. Tai tuskinpa, ei sydän olisi sallinut.

Mitäs nyt? Paskaaks sitä jos koossa pysyy?