Haamun kohtaaminen.

Muistatte sydäntäsärkevän hetken kun rakas Hilma-kissani haudattiin 2.8? Se mieletön suru minkä koin. Kuitenkin realistisena ihmisenä ymmärsin tekeväni oikein, mutta se suru oli suuri ja ikävä on edelleen. Se ei koskaan tule poistumaan.

Muutama päivä Hilman kuoleman jälkeen pihapiiriimme on ilmestynyt harmaa kissa. Ei suinkaan Hilman näköinen, mutta harmaa ja tyttö sekin. Ekan kerran se ilmaantui niin, että puikahti poikani jaloista sisälle rappukäytävään, kiipesi tänne kolmanteen kerrokseen mun oven taakse raapimaan mun ovea. Poikani soitti mulle rappukäytävästä aamulla kuuden aikaan ja pelästyin kamalasti mitä onkaan tapahtunut kun tuohon aikaan soittaa? Pyysi mut rappukäytävään ja näen siellä poikani pitämässä harmaata kehräävää kissaa sylissään. Tuijotamme toisiamme epäuskoisina, mitä ihmettä?

Itsekin otin harmaan kissan syliini ja kehräys alkoi nopeasti siinäkin ja se ilman polkeminen. Kuin kotiinsa olisi tullut. Kuitenkin veimme kissan takaisin pihalle ja takaisin sänkyyn nukkumaan. Mutta oli se kohtaaminen aika outo?

Tuo samainen harmaa kissa on vieraillut täällä siitä saakka. Käy pihalla, pyrkii sisälle, emme kuitenkaan ole laskeneet. Kissa menee karkuun muita ihmisiä, mutta ei meitä. Meidän antaa koskea ja silittää itseään.

Eilen aamuna lähdin aikaisin Millaa käyttämään aamupissalla. Takaisin tullessani se kissa oli rappukäytävässä. Sitä ei ollut poikani sinne laskenut, vaan joku muu. Kissa ei pelännyt Millaa ja Millakin vain heilutti innokkaana häntäänsä kissalle, kuin olisi vanhan tutun nähnyt. Lähdimme sitten kaikki kolme kiipeämään rappusia pitkin ylös. Milla ja harmaa kissa rinnakkain. Silloin päätin ottaa kissan talteen. Alamme etsiä sen oikeaa kotia.

Nimesimme kissan Haamuksi. Sillä se tuli niin pian Hilman kuoleman jälkeen, että Haamu nimi sopii otukselle hyvin. Haamu on hyvin kesy. Antaa puhdistaa korvansa, leikata kynnet ja tulee syliin ja kehräilee. Haamua on selvästi pidetty hyvin. Sen turkki on hyvä ja siisti, kissa ei ole nälkiintynyt vaan selvästi saa ruokaa jossain. Uskon että jokin perhe jossain kaipaa Haamu paljon ja on huolissaan. Ehkä Haamun tarkoitus oli tulla lohduttamaan mua ja jatkaa sitten myöhemmin matkaansa?

Nyt Haamu asustaa toistaiseksi nuoremman poikani huoneessa. Pidämme sen eristyksissä muista kissoista, ihan varmuuden vuoksi. Olen laittanut Haamusta ilmoituksia FB:n virtaan, löytöeläintalolle jne. Haamu saa olla luonamme ensi viikon keskiviikkoon saakka ja sen jälkeen toimitan sen löytöeläintalolle josta se saa uuden tilapäiskodin jollei oikea koti löydy ennen sitä. Itse aion lähteä ensi torstaina viettämään pidennettyä vkl RM: luokse.

Tässä Haamu nukkuu tyytyväisenä ruokailun jälkeen vasten poikani takamusta. Nätti kissa eikö?

pelkoja ja peikkoja

Viikonloppu oli, tuli ja meni. Liian nopeasti.

RM oli täällä. Tuli perjantai-iltana. Tunsin suht nopeasti, että nyt jokin ei ole hyvin. En kuitenkaan halunnut heti kysyä, vaan annoin olla. Lopulta sitten lauantaina, kun olimme käyneet elojuhlissa kuuntelemassa Juha Tapiota ja Laura Voutilaista, sain kysyttyä. Palaan siihen myöhemmin...

Oli aivan ihanaa (pienestä lämpöilystä huolimatta) olla ulkona, ihmisten silmien alla, pelkäämättä. Siis olla esillä, näyttää että olemme yhdessä. Painautua kiinni toiseen ja kuunnella musiikkia, pusutellakin välillä. Jääkylmä nenä hiukan ehkä viilensi romanttista tunnelmaa, tai ainakin se räkävana. Tuli sinne tuttujakin paikalle, kuten äiti, täti, ja enokin. Siis tuttu ja turvallinen jengimme.  Ja muutama sata muukin ihminen, vähemmän tuttu. Aika nopeaan väsähdin ja oli pakko ajella välillä kotiin lepäämään. Otin tunnin tirsat kullan kainalossa ja palasimme takaisin elojuhlille. Elojuhlat taisivat olla ensimmäiset koskaan mitä täällä on pidetty. Erittäin hyvin toteutetut ja ilmaiset. Hyviä esiintyjiä oli paljon ja kaikkia olisi ollut kiva nähdä, voimat vain loppuivat. Kirottu flunssa!

Illalla sohvalla mukavan ja rennon päivän päätteeksi aloimme hiukan syvällisemmän keskustelun. Haemme selvästi sitä varmuuden tunnetta, että toinen on ihan yhtä vakavasti liikkeellä kuin itse on. Pelkoa on ilmassa, sillä meidän kaksi aiempaa yritystä kun on kaatunut. Nyt uskoisimme että kumpikin panostaa tähän kaiken mitä arjeltaan pystyy. Asioita on puitu monelta kantilta, mutta ei kuitenkaan niin, että olisimme saaneet tämän näyttämään mahdottomalta. Olemme vain selkiyttäneet toiveitamme, ajatuksiamme ja tunteitamme. Olemme pohtineet millaista elämää haluamme viettää? Onhan meillä 4 lasta yhteensä, 3 on täysi-ikäisiä, yksi vielä hetken alaikäinen. Yksi mun muksuista asuu omillaan, ja toinen kanssani. RM:llä asuu kumpikin vielä hänen kanssaan. Nämä eivät ole ongelmia. Vain aikataulu kysymyksiä. Eli ei vakavia.

Suurimmat ongelmat on kenties siinä, että olen ollut sinkkuna niin kauan, että parisuhteeseen laskeutuminen ottaa tovin tottua. RM:llä taas eron jälkeisiä tunnelukkoja joita auomme, ja annamme ajan parantaa. Ehkä kaikki tapahtui taas liian pian eron jälkeen, mutta se veri vetää meitä niin kovin puoleensa. Nyt olemme siis tässä. Hiukan pelottaa kumpaakin mahdollisuus toisen menettämisestä. RM pelkää minua enemmän ja huomaan että taistelee henkisen jarrunsa kanssa. Kun näen että hän jarruttaa, jarrutan minäkin. Äänen totesinkin, että juna pysähtyy jollei jarruja saada pois päältä. Mutta emme laita jarruja kokonaan, hidastamme vain ja muistamme hengittää ja antaa toiselle tilaa hengittää. Tätä en halua sörssiä.

Kävimme myös mun isän luona kylässä, ekaa kertaa avoimesti parina. Se se vasta hyvältä tuntui! Tunsin RM:n saavan hyvin lämpöisen vastaanoton. Isäni oli todella mielissään ja onnellinen puolestani. Hän kun on aina kovin RM:stä pitänyt. Saimme myös äitipuoleni tekemän virkatun maton lahjaksi. Tarjosin siitä rahaa, mutta isäni sanoi napakan lämpöisesti! "Ei, se on teille yhdessäolon kunniaksi-lahja". Sen ihanempaa en olisi sillä hetkellä voinut kuulla. Kiitos isä. (tähän sydänhymiö).

Äitini hiukan huolestuttaa. Olemme olleet liki 10-vuotta oma sinkku-tiimimme. Olemme tehneet kaiken yhdessä. Mä ja äippä. Luulen, vaistoan, että äidille tilanne on hämmentävä. En olekaan enää samalla tavalla saatavissa kuin ennen. Olen suunnittelemassa elämää miehen kanssa. Äiti saattaa (luulen siis, en tiedä) tuntea olonsa jopa yksinäiseksi, hylätyksi? Olemme kyllä ottaneet äidin huomioon, aivan tarkoituksella. Käymme yhdessä esim. grillaamassa. Soitamme ja tarjoamme seuraa. En tiedä onko siitä kyse, mutta äiti ei juurikaan ota kantaa seurusteluumme. Jotenkin saan sellaisen vaikutelman, että hän ei ole niin iloinen asiasta. Voihan olla että ajatukseni on aivan metsässä. Mutta tällaisia ajatuksia ja tuntemuksia meille on herännyt. Toivon olevani väärässä.

RM viipyi luonani aina tähän aamuun saakka. Vei mut töihin autolla ja matkasi siitä sitten takaisin kohti Turkua. Arkeen. Mulla on ikävä, mutta samalla edelleen luottavainen olotila. Olen mielestäni ansainnut kaikkien vuosien jälkeen tämän onnen. Tosin tästä onnesta olemme maksaneet kovan hinnan. Asia jonka olen luvannut joskus kertoa, mutta se jää vieläkin kertomatta. Jaksanette odottaa? Pakkohan teidän on.

Ai niin...katselimme asuntoja täältä, mun kotikaupungista. Minkälaisia on tarjolla, ja onko toiveemme samansuuntaisia. Olihan ne. Niin ja vielä, jouluksi olisi  tiedossa matka etelän lämpöön.

Näihin tunnelmiin tänään täältä.

Juha Tapio, Kuinka paljon?

Kähinää ja

raakkumista.

Se olis sitten se eka syysflunssa. Korjaan, syysflunssa. Toivon mukaan eka ja vika. Tämä tapahtuu aina kun koulut alkaa. Oppilaat ja henkilökunta palaa lomilta, kerääntyy yhteen ja samaan paikkaan. Pöpöillä on vapaa temmellyspaikka koulun käytävillä, ovenkahvoissa, pöytätasoilla, ihmisten käsissä jne.
Luokassamme on 9 oppilasta. Tällä viikolla heistä on ollut poissa jo 5 plus mä. Loput sairastaa varmaan viikonlopun tai ensi viikon aikana. Pöpöt tuntuvat osuvan aina yhteen luokkaan kerrallaan. Kaatavat sen väen ja siirtyvät seuraavaan luokkaan. Kunnes se pöpö on kiertänyt koko talon. Sitten saapuukiin taas seuraava pöpö taloon ja aloittaa saman mellestyksen.

Itse sairastan nyt kotosalla. Menin vielä eilen töihin, vaikka jo kipeä olinkin. Oli pakko käydä hoitamassa yksi työasia, perehdyttää mun sijainen hoitamaan mun oppilas. Sen tehtyäni lähdin käymään tytessä ja sieltä kotiin nukkumaan. Uni ja kuuma juoma on parhaiten parantavat asiat. Niitä tullut harrastettua hartaasti.

Illalla saapuu RekkaMies mun luokse. Piti nähdä vasta viikon päästä, mutta ikävä paukkaa päälle aika voimakkaasti ja näemmekin jo nyt. Tosin, saa kuuman kuumeisen naisen kainaloonsa, tosin ehkä myös hiukan vetämättömän. Ei sen väliä, kunha saadaan olla yhdessä.

Tieto jutustamme, eikun, seurustelustamme, on kiirinyt ihmisten korviin. Olen saanut monelta suunnalta hyväksyviä ja kannustavia kommetointeja. Vaikka niillä niin väliä, teen kuitenkin aina oman pääni mukaan. Onpa jopa sanottu "viimeinkin, kauan siinä kestikin", ja "onko kihlajaiskahveja tiedossa?"...jne. Edelleen matuskelen sanaa "suhteessa". Ei enää sinkku.

Kesäkollikin otti yhteyttä, tai ottanut useampaankin kertaan. Meidän juttumme jäi ikävästi roikkumaan ilmaan. Hän tietää kyllä että mun tilanne on muuttunut, enkä ole enää saatavilla. Mutta emme ole päättäneet juttuamme. Sovimme että tapaamme vielä. Juttelemme, käymme kahvilla tai syömässä. Ihan varmuuden vuoksi julkisella paikalla. Vaikka sydämeni lyökin RekkaMiehen tahtiin, on kollissa vaarallista viehätystä. En nyt halua tyriä meidän juttua. Haluan kuitenkin nähdä kollin, halata, ja toivottaa hyvää matkaa. Tiedän senkin, että kollin kanssa tulemme aina olemaan ystäviä. Johan sen on aika näyttänyt. Meille vain ei sovi arki. Kesän kuumat yöt kylläkin, mutta ei arki.

Olen onnellisessa asemassa saadessani tuntea näin mahtavia ihmisiä kuin elämääni kuuluu. Saan olla rakastettu ja saan rakastaa.

Mulla on mun aikuiset pojatkin suht tyytyväisiä tilanteeseen. Luulen, että olivat jossain vaiheessa kesää aika pihalla nunnamaisen äitinsä vähemmän nunnamaisesta käytöksestä. Miehet tulivat ja menivät, mä tulin ja menin. Onneksi niitä oli vain kaksi, tosin jonossa oli vielä kaksi, jotka jonoon jätinkin. Edelleen pohdin, onko mulla se kyltti ollut otsassa? "Vapaa, tilaa on?".  Nyt siinä kyltissä pitäs alkaa lukea "varattu ja onnellinen".

Nyt yritän kipeydestä huolimatta laittaa pyykkikoneen pyörimään. Tosin, jos kysyttäisi työkavereilta, se olisi kiellettyä. Ei saikulla saa tehdä mitään. Pitää vain nukkua.

Iltaa odotellessa. :)

Putoaminen.

Menneisyyden mies astui hetki sitten ovesta ulos. Vietettyään luonani taas neljä päivää. Suhteemme, kyllä, sanon nyt suhteemme. Onpa siinä mutusteltavaa, ajatuksessa, sanassa. Suhde. Otin tänä aikana isoja harppauksia eteenpäin. Näyttäydyimme julkisesti sukulaisteni keskuudessa, halaillen ja lähekkäin ollen. Se taisi tulla yllätyksenä aika monelle. Myös itselleni. En tee tuollaisia juttuja hetken mielijohteesta, tarvitsen siihen harkintaa. Mutta kuinka luontaiselta tuntui muiden läsnäollessa vain painautua toiseen kiinni.

Olen ollut todella pitkään yksin, niin ettei mulla ole koskaan ollut miestä mukana sukutapaamisissa ym. jutuissa. Aina olen ollut se pariton. Näin muutaman kysyvän katseen, ja huomasin että miesystävääni mittailtiin päästä varpaisiin. Miksiköhän alkaisin kutsumaan miestäni (apua, mitä sanoja käytän? Miestäni?). Olkoon vaikka RekkaMies. Se on hänen ammattinsa. Mutta ei ole sellainen mikä suurimman osan mieleen kenties putkahtaa. Ei siis ole karvainen, kaljamahainen perusmies. Vaan siisti, sutjakka mies.

Meillä on äärimmäisen pitkä historia. Olemme tavanneet ensi kerran vuonna -87, tai -88. Kerron joskus koko tarinan, se on kipeä, iloinen, surullinen ja traaginen. Siihen mahtuu kaikki tunteet. Uskomaton taival.
Koko sukumme tuntee miehen. Hän on ollut ollut mun ja lasteni isän häissä vuonna -90, silloisen vaimonsa kanssa. Joten RekkaMies ei ole vieras suvulle. Eikä meidän tarinakaan ole suvulle vieras. Mutta ihmetys voi olla silti suuri, että olemme nyt viimein löytäneet tosiemme tällä tasolla. Nyt emme enää ole piilossa, vaan olemme näkyvissä. Ennen olimme lähinnä ystäviä. Nyt paljon muuta ystävyyden lisäksi.

Äsken itkimme kumpikin. Tunne on hyvin voimakas toista kohtaan, Monella tasolla. Itkin kun hän sanoi minulle "Enää sun ei tarvitse pärjätä yksin, olen sun kanssani, autan siinä missä voin".  En voi ymmärtää, viimein, on mies joka on Mies. Pitäisi musta huolta, niin myötä kuin vastamäessä. Mies joka puhuu ja pussaa. Mies joka todella rakastaa läheisyyttä kuten minäkin. Ei ahdistu kun haluan käpertyä kainaloon, tunkea jalat syliin telkkaria katsellessa. Kyhnyttää kainalossa kaupan kassajonossa. Tunnen itseni niin teiniksi. Pelottavan aitoja tunteita. RekkaMies itki kun kerroin että putosin häneen. En kykene enää irrottamaan. Itkimme naurahdellen.

Mä myös kerroin rehellisesti, että mua pelottaa. Pelottaa sitoutua, avata sydämeni. Laskea sinne toinen ihminen. Mutta se tapahtui eilen. Mun sydän aukesi ja putosin häneen. Syvälle sisään. Hänelle kävi samoin, tosin kuulemma jo aiemmin, mutta ei ole sitä mulle sanonut. Tietää että mulle on iso asia sitoutua, antaa palanen itsestäni kaikkien sinkkuvuosien jälkeen toiselle. Muodostaa parisuhde.

RekkaMies on kuitenkin vastaikää eronnut. Vielä on selvittämättömiä asioita, hänen on löydettävä tasapaino itsensä kanssa. Opittava olemaan yksin, ja opittava nauttimaan yksinolosta. Kun osaa olla yksin, osaa olla kaksin. Mä sanoin, että odotan sitä, kun hänen minuutensa puhkeaa kukkaan, kun hän saavuttaa tasapainon oman itsensä kanssa. Tekee rauhan menneisyyden kanssa. Hyväksyy sen, että edellinen parisuhde oli pettymys, se päättyi. Unohtaa katkeruuden ja avautuu mulle kokonaan. Mä odotan, silloin suhteemme ei enää ole "vaikea selittää". Teimme FB-päivityksen suhdestatukseemme, emme laittaneet vaihtoehdoksi "parisuhde", vaan "suhdetta vaikea selittää". Suhteemme muuttuu kunnon parisuhteeksi kun hänen menneisyyden taakka löytää tasapainon ja hyväksyy sen osaksi elämää ja se jää taakse. Mutta nyt en suostu RekkaMiehestä irrottamaan. Pidän kiinni, tuen ja odotan.

Otin puheeksi myös tän salamatkustajan, MS-taudin. Kysyin että muistathan että mulla on tämä tauti? Että en välttämättä ole tässä kunnossa lopunelämääni? Että ymmärrätkö että tämä on parantumaton sairaus? Tämä tulee vaikuttamaan elämääni, elämäämme. On sitäkin ajatellut, mutta ei sen vuoksi aio perääntyä. Se ei ole ongelma. On kuulemma senkin punninnut ja ymmärtää minkälainen sairaus on kyseessä. On valmis senkin kanssa elämään. Se on jo paljon se. Sanattomaksi menin siitäkin.

Just nyt olen surullisen onnellinen. Sydämessä on kaipaus.

Työt on alkaneet.

Nonniin, lukuvuosi 2012-2013 on startattu käyntiin.
Ekana päivänä opet ja avustajat kokoontuivat. Laitettiin luokat kuntoon, kahviteltiin, suunniteltiin ja ihan vaan juoruttiin.
Tiistaina saapui oppilaat ja oli sellanen sekasikiöpäivä. Tänään jo tehtiin jotain kouluhommiakin!
Maanantai tuntui murskaavalta pitkän loman jälkeen, tiistaina iski koko päivän kestävä kooma. Tänään tuntui siltä, että hei, Tää onkin taas ihan kivaa!

Taas on todettava, että olen omalla alallani. Koulussa oppilaiden kanssa.Mun erikoisosaamisalueena on ehdottomasti alkuopetus. Eli 1-3lk. Tänä vuonna mulla on 2lk. Tykkään. Meidän luokka on ihania pieniä suloisia naperoita. Ne haluu olla koulussa ja oppia. Me open kanssa halutaan että ne viihtyy ja oppii.

Tänään oli myös kampaaja, se se vasta mieltä piristi. Taas on nuorruttu muutama vuosi kun saatiin Täti-look pois. Perjantaina menen huollattamaan samaan paikkaan kynteni. Sitten valmiina ja kauniimpana kohti viikonloppua.

Huomenna saapuu Menneisyyden Mies taas vierailulle. On ainakin lauantaihin tai jopa sunnuntaihin saakka. Koitetaan nyt ihan tosissaan saada jotain aikaiseksi. Tutustua toisiimme nyt uudelleen, aikuisina ja omien kokemusreppujemme kanssa. Jännää.

Olen saanut pidettyä itseni irti kollista. Joten en nyt sählää kahden tulen välissä. Kunhan liha ei nyt olis heikko.

Mutta nyt on startattu työt ja ehkä jopa oikea suhdekin? Pelottaa vaan niin pirukseen, kun en ole ikuisuuksiin ollut suhteessa. Olen vain ollut oman tunkioni kukko. Miten osaan ottaa toisen huomioon sitten ihan oikeasti? Haasteita tiedossa....Mutt yrittämättä ja kokeilematta ei selviä. Nyt on ovi avattu ja junaan hypätty. Se missä asema on, ei väliä.

Juhlintaa

...ja päänsärkyä.

Oli serkkuni 30-vuotispäivät. Teemana oli 80-luku. Ihan mun vuosikymmen, sillä elin vilkkaat teinivuodet juuri silloin. Muistojen tulva ja fiilis valtasi koko pään ja kropankin. Oli suhteellisen helppoa löytää teemaan sopivat vaatteet. Pitsiset violetit leggarit, tiukka minihame ja yläosaan lyhyehkö musta isotoppauksinen jakkumallinen pusero. Korviin yli-isot sulkakorvikset ja tukka pystyyn. Siinähän se look sitten olikin.

Juhlissa oli järjestetty 80-lukuun sopivaa ohjelmaa ja musiikkia. Temppurata oli Mario bros-tyylinen. Piti kiivetä lavojen yli ja hypätä alas, kerätä kolikkoja ja hyppiä esteiden yli ja lopulta juosta maaliin.
Niin, tää mäsä aiheuttaa usein ylimääräistä ohjelmaa, sellasta plussaa. Selvennöksenä, olin tuolloin rataa suorittaessani selvinpäin. Mutta luulin todellakin olevani ketterä ja näppärä. Kiipesin lavalle ja ajatteli kevyesti hypähtää alas. Lopputuloksena rähmällään ruohikolla makaava naurava minä. Pikaisesti ryntäsi apuja paikalle, jotka hylkäsin. Mä nousen ihan ite ja juoksen matkan loppuun saakka.

Oli myös angry birds-piste. Siinä oli jättikokoinen liki kaksimetrinen ritsa, millä ammuttiin ammuksia kohti vihreitä tölkkejä. Piti tässäkin sitten antaa extra-näytös. Upeasti ja komeasti lensi tölkki ja kaatoi vihreän possun. (Olikin meidän joukkueen ainut kaato). Itse lensin pyllylleni nurmikolle. Taas ensiapujoukot pikaisesti paikalle...ei hätää, ylös vaan ja naurun kyyneleet silmissä.

Sitten tuli vakava hetki. Talon isäntä ilmoittaa, että 3:n omakotitalon päässä on meneillään ampumavälikohtaus. Olimmekin kuulleet sarjan ampumista muistuttavia ääniä. Eli emme kuulleet väärin. Pitää pysyä näkymättömissä talon takana. Etupihalle ei saa mennä. Poliisit ovat jo paikalla ja ovat luotiliivit päällä ja tilanne hallinnassa. Varmuuden vuoksi kuitenkin varovaisuutta. Lopulta näimme, että epäilty on pidätetty ja poliisitkin purkivat piirityksen ja ottivat luotiliivit päältään. Siirryimme talon etupuolelle, jatkoimme humppaamista ja tanssimme tölkit kädessä 80-luku vaatteet päällä. Jep. Poliisit hidastivat kohdallamme ja jatkoivat sitten matkaa. (Olimme kameroidemme kanssa aikamoisia paparazzeja. Mutta en saa nyt kuvaa esille, kamera jäi juhlapaikalle enkä ole saanut aikaiseksi hakea sitä.)

Seuravana oli vuorossa zumbaa! Tosin hiukan pelotti, että miten se näillä jaloilla sujuu. Sanoin isännälle, että nyt kannattaa hakea se ensiapulaukku. Ei sitä tarvittu. Zumbaan kykenin loistavasti, en yhtään hävinnyt terveille ja nuorille. Lanne heilui ja jalka nousi. (Siiderillä siis yhtään mitään osuutta asiaan...pah, olihan) Serkku-tyttöni on hyvin innostunut zumbasta, tainnut käydä kurssitkin ja on nyt zumba-ohjaaja itsekin. Hienon ohjelmanumeron siitäkin saimme.

Loppuillasta, "vanhuksien" poislähdettyä, nuoriso jatkoi bibbalointia. Tällainen ikinuori kun olen, jäin toki paikalle. Laulettiin vielä sing-staria. Todella epävireisesti, ihan sama. Ääni vain käheni illan mittaan. Sitten porukka alkoi vähenemään entisestään. Sanotaan että kun porukka pienenee, tunnelma tiivistyy. Näinhän siinä kävi. (muistakaa että muut olivat 23-30-vuotiaita ja minä 43, sekä eno joka jäi paikalle myös, 64).
Nuoret keksivät tämän leikin. Mutta enoni ja minä innolla mukaan. Piti kertoa mitä ekana ulkoista katsoo vastakkaisessa sukupuolessa. Vastauksia oli erilaisia. Itselläni on miehen käsivarret ja silmät. Monella oli lantion kaari, pylly jne...hämmästyin että rinnat jäi miehillä aika sivuseikoiksi? Tosin, jossain vaiheessa innostuin kuitenkin esittelemään rusketusraitani. Mutta en muuta. Oli nuorilla hauskaa kun tää "vanhus" oli kuin teini, taas.

Kello oli puoli neljä yöllä kun lopulta lähdin fillarilla kohti kotia. Matka sujui hyvin, humalasta huolimatta. (Viimeksi juonut itseni humalaan n. 6-7 vuotta sitten). Kun pääsin kotiin ja sänkyyn, muistin myös syyn siihen että en juo itseäni vahvaan humalaan. Sänky pyöri ympyrää. Yök! Aamulla alkoi päänsärky ja kamala väsy.

Mutta oli hauskaa!

Kiitos serkulleni mitä mahtavimmista bileistä!

Kohta jo...

sata vierailijaa. Oho!

Olkaa mukavia ja kirjatkaa itsenne blogin lukijoiksi. Kommenttikin silloin tällöin olisi poikaa.
Olkaa rohkeita!

Siis hä?

Nyt ei enää ymmärrä ei.

Kesäkolli oli jo kauniisti paketissa. Tai niin luulin. Olin päättänytkin näin. Eilen illalla sataa tekstaria missä pyytää mua sinne luokseen. No en mene. Kieltäydyin kerta toisensa jälkeen. Lopulta kolmannen kieltäytymisen jälkeen luovutti. Kunnes tänään soi ovikello. Siellähän se mies olla tönötti. Kahville kuulemma tuli. Niin, voihan sitä kahvitteluksikin sanoa jos sen kahvin juo kylmänä sitten joskus....kun ehtii.

Mä en enää kestä. Nyt mun on ryhdistäydyttävä ja pian. En mä voi näin jatkaa. Mulla on tuo typerämpääkin typerämpi MäSä, kiinni kuin täi tervassa. Alan olla tosi väsynyt. Olen valvonut öitä kuin teinityttö, kuvitellen että yhdet päikkärit korvaa kyllä valvotut yöt. No ei. Mutta ei tuo ole se syy miksi pitää ryhdistäytyä. Syy on se, että vaikkakaan en ole sitoutunut kumpaakaan mieheen. Koen silti toimivani moraalisesti väärin. Ei mua näin ole kasvatettu, ei.

Mulla on (ainakin oli) kunnon arvot. Mutta liha on heikko ja himot ne on hiirelläkin. (tosin tänään tuo meni nurinkurin, eli himoilla on hiiretkin). Mutta siis, ei tämä ole oikein. Koen tekeväni loppujen lopuksi väärin. Ketä kohtaan? Eniten itseäni. Mä saatan pian hajottaa itseni. Mun on päätettävä asiat toisen kanssa. Tiedän kyllä kumman valitsen. Mutta se että milloin, olisi syytä päättää. Eikä se välttämättä edes mene niin kuin kuvittelen. Voin jäädä ihan itsekseni nuolemaan näppejäni. Mutta se on sitten ihan oma vikani. Ketään en siitä voi syyttää kuin itseäni.

Niin, että mitäs nyt?
Kolli hyllylle ja katse tulevaisuuteen menneisyyden Miehen kanssa? Vai vieläkö olisi nurkan takana kolmas tyrkyllä? Ei! Miksi mun pitää nyt sählätä? Mulla olisi niin upea ihminen, Mies vierelleni. Miksi pitää huojua edes takas? Liha on heikko....aika huono syy.

Kuinkas tässä nyt näin...

.....Pääsi käymään?

Mulla on eräs äärimmäisen rakas ihminen menneisyydestä. Olemme yrittäneet moneen kertaan saada suhdetta käyntiin, ei ole koskaan onnistuttu, ajoitus on aina ollut väärä. Nyt olen kesäkollin siirtänyt pois, syys on niin lähellä. Nyt olisi tilaa oikealle suhteelle. Kas vaan, sellainen olisi tarjottimella edessäni. Menneisyyden Mies on käynyt kesän aikana muutaman kerran luonani ystävän ominaisuudessa. Ystävyys ei pysynytkään enää tällä viimeisimmällä vierailulla platonisena, mikä ei ehkä yllätä ketään.

Olen itse suhteellisen aktiivinen ja seksuaalinen ihminen. En kuitenkaan leväperäinen, että etsisin kenet vaan, tai olisin helppo nakki. Ehei, kaikkea muuta. Tarvitsen runsaasti aitoa tunnetta ennenkuin minusta on vällyjen alle piehtaroimaan. Tänä kesänä tätä tunnetta on ollut tarjolla kahdestakin suunnasta. Toisesta tiennyt, että ei koskaan voi tulla mitään vakavaa, ottanut siis rennosti ja kesäkolli asenteella.

Mutta sitten tämä toinen...ei voi ottaa asenteella , että vain kesä, tai vain syksy. Se on asenteella, koko elämä tai hetki kerrallaan. Nyt on hetki kerrallaan. Vietimme 3 ihanaa päivää yhdessä. Kävimme retkeilemässä ja grillailemassa lammen rannalla. Kävimme ulkona syömässä ihan ravintolassakin ja ilta-siiderillä terassilla. Viimeinen ilta rauhallisesti mun kotona, sohvan nurkassa telkkaria katsellen, kainaloon käpertyneenä. Nyt menneisyyden Mies lähti kotiin ja jäi tyhjä olo. Samalla tyytyväinen mieli.

En aio alkaa rakentamaan pilvilinnaa, pidän jalat maassa. Ja ehkä aavistuksen pää hipoo pilviä, mutta ei aivan. Niin monta yritystä on ollut, että en uskalla lähteä haaveilemaan. Niin, ja välissämme on 200km ja pari muutakin hidastetta. Mikä itseasiassa sopii hyvin, ehdimme punnita asiaa rauhassa kumpikin ja antaa tilanteen edetä hitaasti omalla painollaan.

Mutta voi sitä tunteiden ilotulitusta, mikä tuolla vällyjen alla on. Se on aika huumaavaa, pehmeää, aistillista, hidasta ja polttavaa. Aikaa ei ole, eikä ympäristöä, vain me kaksi. Se on aika täyttävä tunne.

Miten mun pitkäaikainen nunna-elämäni onkaan saanut uuden suunnan. Miehiä ei oikeasti ole näkynyt vuosiin (todella, VUOSIIN). Nyt niitä olisi tarjolla joka tuutista. Mitä tapahtui? Muutuinko mä? Onko mun päässä jokin leima? "Sinkku" tai "vapaata riista", tai "tilaa on" ?

Toki tiedän että mun pitkään kestänyt rakkovaivani on estänyt mun seksuaalisen aktiivisuuden. En ole voinut luottaa siihen että rakkoni kestää vuotamatta. Nyt se on operoitu ja se kestää, Uskalsin siis ylipäänsä alkaa haaveilemaan seksuaalisesta elämästä oikean ihmisen kanssa. Toinen tekijä on varmasti runsas painonpudotus. Alan taas muistuttamaan sitä mikä oikeasti olen. Olen saanut itsevarmuutta itselleni. Kannan itseni itsevarmemmin, mikä varmasti näkyy ulospäin. Miehiinhän vetoaa itsevarmuus. Kuten naisiinkin vetoaa jos mies on itsevarma, eikä hiiri.

En ole lähelläkään missivartaloa. Mulla on suloinen (yök) römppämaha mikä on aivan täynnä raskausarpia, alkaa olla maan vetovoima käsitellyt rintojanikin. Vetovoima näkyy niissäkin. Mutta nämä seikat eivät vaikuta muhun. En itse anna niiden häiritä mua. En voi niille mitään. Ihan sama. Eikä ne kyllä tunnu häiritsevän miehiäkään. Ihan kamala kirjoittaa tuo monikossa. Iiks. Mitä on tapahtunut nunnalle?

Nyt lomaa jäljellä muutama päivä, kasaan tunteeni ja luuni. Lepään vielä ja töihin matkaan maanantaina.
Onneksi on vielä mukavat bibbalot ensi lauantaille. Serkkuni 30-vuotissynttärit, 80-luku teemalla. Tarjolla hyvää seuraa, syötävää ja ohjelmaa. Odotan innolla!

Tänä kesänä...

Olen saanut kokea paljon. Niin sitä suolaa kuin sokeriakin. Eikä kesä ole vielä päättynyt.

Olen saanut olla huumaavan kesäkollin huomassa. Saanut nousta siivilleni, saanut kokea taas mitä on olla nainen. Saanut kokea ihastumisen tunteen, odotuksen, kaipuun, toiveet. Osa täyttyi, osa ei. Mutta olen lopputulokseen tyytyväinen. Ainakin olen elänyt kokien. Suhteeksi en ihan osaa mun ja kollin juttua sanoa, mutta jonkinlainen juttu meillä oli. Se ei ole vielä saanut viimeistä leimaansa, odottelemme oikeaa aikaa painaa viimeinen piste. Käydä läpi kaiken ihanan ja päättää sitten siihen. OIh, kiitos kollille, nostit mut jaloilleni. Kannan itseni taas itsevarmemmin kuin ennen. Pää on taas pystyssä ja valmiina menemään eteenpäin. Mitään en kadu, enkä toisin tekisi. Mutta ei, juttuumme ei kuulu arki. Sen jälleen tämä kesä varmisti. Joten en jää suremaan, vaan iloitsen kokemastamme kuumuudesta.

Surua on tuonut suuresti rakastamani Hilman pois meno. Mutta tänään en ole enää itkenyt. Olen selviytynyt päivän itkemättä. Ikävä on, ja se jääkin ainiaaksi. Mutta ihana kun Hilma oli kissamme 11-vuotta. Uskon että armahduspäätökseni oli täysin oikea.

Huomenna saapuu hyvä ystävä kylään ja on suunnitteilla retki lammelle. Grillausta ja valokuvausta.

 Ihanaa elää mun elämää. Suolineen ja sokereineen.

suolaa

Tänään vuorossa on suolaa.
Ei imelää rakkautta, vaan riipivää tuskaa.

Hilman tien pää tuli tänään vastaan.
Päätös oli toki jo tehty aiemmin, mutta tänään oli viimeinen käynti lääkärin luokse.

Heti aamusta kaivoin Hilman sängyn alta, jonne viime päivinä mennyt nukkumaan. Se ei ole ollut Hilmalle tyypillistä käyttäytymistä. Hilma on ollut perheemme eläin-kuningatar. Lauman ylin, muut alaisia.
Mutta nyt viime päivinä Hilma on hakeutunut yksinäisyyteen. Näinhän kissa toimisi luonnossakin, kun tuntee voimiensa hiipuvan.

Eläinlääkäri  oli erittäin upea. Olen kiitollinen siitä, että hän osasi ottaa mut itkuisena vastaan. Päätti luvallani tutkia kaiken mahdollisen kun Hilma oli saanut nukutuksen.Tosin, Hilma on niin voimakas kissa, sinnikäs, että ELL joutui antamaan 3 nukutuspiikkiä ennenkuin Hilma luovutti ja sulki silmänsä. Ei antanut tutkia itseään.

Ell kurkisti kurkkuun, näki siellä arpeumaa, joka teki kurkusta ahtaan. Hilma onnistuneesti söi neulan lankoineen useita vuosia sitten, ja tämä neulanpoisto-operaatio jättänyt arven, jonka kudos oli alkanut paksuuntumaan. Se oli yksi syy nielemisvaikeuksiin. Nenään oli todella hankala nähdä, kun tuo sierain on niin ahdas kissalla. Mutta jo ulospäin näki, että toinen puoli nenän vierestä oli paksuuntunut. Se viittasi jo sinällään kasvaimen olemassaoloon. Kasvainta ei varsinaisesti näkynyt, mutta kaikki muu oli jo suljettu pois.
Sain osallistua tähän tutkimukseen. Se rauhoitti mua, valmisti mua viimeiseen päätökseen. Sain olla "pieneläinhoitajan" roolissa ja toimia avustajana. Oli terapeuttista ja valmisti mua sanomaan ne viimeiset sanat.

Ell selitti, että olisi mahdollista yksityisellä isommalla klinikalla tehdä tarkempi tutkimus ja leikkaus. Mutta ei. Sitä emme halua. Eikä Ell myöskään suositellut sitä.

Lopulta oli se piste. Hilma oli tutkittu kiireestä kantapäähän. Ell sanoin "on armeliainta antaa kissan mennä".
Itkien nyökkäsin päätäni, nostin Hilman syliin, itkin ja hytkyin. Kuiskasin "kiitos Hilma".

Laitoin Hilman takaisin pöydälle ja viimeinen unimatka alkoi. Silitin Hilmaa viimeiseen henkäykseen saakka.
Nostin Hilman syliini kun kaikki oli ohi. En suostunut laittamaan Hilmaa pois sylistäni. Kannoin Hilman autoon, pidin sylissä koko matkan isäni luokse. Hilma haudattiin niityn reunaan ison kuusen alle. Käärin Hilman isäni paitaan, peitin kasvot ja itkuisin silmin katsoin kuinka Hilman päälle kerääntyi multaa.
Kasasin haudalle kiviröykkiön, peitin sen keltaisilla kukkasilla.

Nyt kotona, on kovin tyhjää. Tänne jäi toki 2 kissaa ja koira. Kamala sanoa, mutta Hilma on kaikista olleista ja menneistä kissoista se mun ykköskissa. Se kissa, jolla oli erityinen paikka sydämessäni, mun oma kissa.

Mutta parempi näin. Hilma ei enää kärsi.

                                                   Nyt itken ja suren. Mutta nousen kyllä.