Ei imelää rakkautta, vaan riipivää tuskaa.
Hilman tien pää tuli tänään vastaan.
Päätös oli toki jo tehty aiemmin, mutta tänään oli viimeinen käynti lääkärin luokse.
Heti aamusta kaivoin Hilman sängyn alta, jonne viime päivinä mennyt nukkumaan. Se ei ole ollut Hilmalle tyypillistä käyttäytymistä. Hilma on ollut perheemme eläin-kuningatar. Lauman ylin, muut alaisia.
Mutta nyt viime päivinä Hilma on hakeutunut yksinäisyyteen. Näinhän kissa toimisi luonnossakin, kun tuntee voimiensa hiipuvan.
Eläinlääkäri oli erittäin upea. Olen kiitollinen siitä, että hän osasi ottaa mut itkuisena vastaan. Päätti luvallani tutkia kaiken mahdollisen kun Hilma oli saanut nukutuksen.Tosin, Hilma on niin voimakas kissa, sinnikäs, että ELL joutui antamaan 3 nukutuspiikkiä ennenkuin Hilma luovutti ja sulki silmänsä. Ei antanut tutkia itseään.
Ell kurkisti kurkkuun, näki siellä arpeumaa, joka teki kurkusta ahtaan. Hilma onnistuneesti söi neulan lankoineen useita vuosia sitten, ja tämä neulanpoisto-operaatio jättänyt arven, jonka kudos oli alkanut paksuuntumaan. Se oli yksi syy nielemisvaikeuksiin. Nenään oli todella hankala nähdä, kun tuo sierain on niin ahdas kissalla. Mutta jo ulospäin näki, että toinen puoli nenän vierestä oli paksuuntunut. Se viittasi jo sinällään kasvaimen olemassaoloon. Kasvainta ei varsinaisesti näkynyt, mutta kaikki muu oli jo suljettu pois.
Sain osallistua tähän tutkimukseen. Se rauhoitti mua, valmisti mua viimeiseen päätökseen. Sain olla "pieneläinhoitajan" roolissa ja toimia avustajana. Oli terapeuttista ja valmisti mua sanomaan ne viimeiset sanat.
Ell selitti, että olisi mahdollista yksityisellä isommalla klinikalla tehdä tarkempi tutkimus ja leikkaus. Mutta ei. Sitä emme halua. Eikä Ell myöskään suositellut sitä.
Lopulta oli se piste. Hilma oli tutkittu kiireestä kantapäähän. Ell sanoin "on armeliainta antaa kissan mennä".
Itkien nyökkäsin päätäni, nostin Hilman syliin, itkin ja hytkyin. Kuiskasin "kiitos Hilma".
Laitoin Hilman takaisin pöydälle ja viimeinen unimatka alkoi. Silitin Hilmaa viimeiseen henkäykseen saakka.
Nostin Hilman syliini kun kaikki oli ohi. En suostunut laittamaan Hilmaa pois sylistäni. Kannoin Hilman autoon, pidin sylissä koko matkan isäni luokse. Hilma haudattiin niityn reunaan ison kuusen alle. Käärin Hilman isäni paitaan, peitin kasvot ja itkuisin silmin katsoin kuinka Hilman päälle kerääntyi multaa.
Kasasin haudalle kiviröykkiön, peitin sen keltaisilla kukkasilla.
Nyt kotona, on kovin tyhjää. Tänne jäi toki 2 kissaa ja koira. Kamala sanoa, mutta Hilma on kaikista olleista ja menneistä kissoista se mun ykköskissa. Se kissa, jolla oli erityinen paikka sydämessäni, mun oma kissa.
Mutta parempi näin. Hilma ei enää kärsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti