Rimpuilua.

Mä riehun ja rimpuilen. Olen levoton ja uneton. Taistelen ja tappelen, luovun taas jälleen.

Mä tiedän että teen itelleni hallaa, hakkaan päätä seinään. Tiedän että tää ei johda mihinkään, ei ole tulevaisuutta. Aivot, vaikkakin plakkiset, sen sanoo. Sydän huutaa muuta. Hakkaan tunnetta maan rakoon, selitän itselleni asioita.

Sitten huomaan taas ajattelevani sitä ihmistä. Aloitan taas alusta, hakkaan päätä seinään ja runnon tunteita romukoppaan. Revin rikki sen tunteen ja selitän taas itselleni kaiken mahdottomuutta ja järjettömyyttä.

Äsken keskustelin skypessä KK:n kanssa. Huomasin että puhuimme asioista eteenpäin. Pitää hankkia isompi peitto, että mahdutaan sen alle kumpikin. Pitää häätää koira pois sängystä, että hän mahtuu oikaisemaan jalkansa. Siis mitä? Siis tulevaisuutta, miksi? Eihän se johda minnekään. Se johtaa vain kyyneliin ja pettymyksiin. Olen sen tien käynyt läpi niin monta kertaa. Olen oppinut, että KK on kesyttämätön, vapaa sielu. En halua sitä kahlita, koska se KK häviää, johon mun sydän on kiinnittynyt. Mä itsekin katoan jos olemme liikaa yhdessä. Tiedän sen.

Miksi mä teen itselleni hallaa ja hakeudun aina tähän tilanteeseen? Mä en tahdo, mutta en voikaan tälle mitään. Tai voisin, mutta en sittenkään tahdo.
Tää ei oo nyt siirappia, vaan repivää suolaa. Kirvelee haavoissa. Tai niissä, minkä tiedän saavuttavani taas tällä. Tunnen sen kirvelyn jo. Samaan aikaan silti talsin eteenpäin.

Eräs ystäväni sanoi mulle viisaasti, mun on maksettava tästä aina tämä "huvivero", ja todellakin maksan.

Mä onnistuin pitkään olemaan erossa KK:sta, onnistuin itelleni selittämään, että huuma on ohi. Ehkä olikin osittain, kun emme tavanneet ollenkaan. Mutta se hemmetti syttyy aina uudelleen ja uudelleen, aina vaan. Se sammuu vain, jos en pidä ollenkaan yhteyttä. Se olisi paras keino, ainut keino, päästä elämässä eteenpäin. Edetä johonkin oikeaan parisuhteeseen. Toisaalta olen kyseenalaistanut sen, onko musta enää parisuhteeseen, oikeaan ja sitovaan? Luulen että ei. Liian monta yksinäistä vuotta, liian monta itsenäistä päätöstä, liian kukkona omalla tunkiolla.

Ei olla sovittu millon nähdään seuraavaksi, ei ole mitään suunnitelmia. Ei mitään mihin tarttua. Silti tiedän, että tavataan, mutta milloin? Miten tässä tilanteessa kuuluu toimia?

Sain työkaveriltani/ystävältäni tänään huoneentaulun jossa lukee " Ei onni etsien tule vaan eläen".

Koitan noudattaa tuota, ainakin hetken. Kunnes suola taas valuu haavoilleni.

Elämäni ilot

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin KK:sta, että emme ole juurikaan nähneet. Aloitimme skype-juttelun torstai-iltana, sellaisen meidän näköisen, jossa ei ollut päätä eikä häntää, kuten ei yleensäkään. Yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen. Lopputuloksena kutsu luokseni peli-iltaa viettämään. Kuten jo aiemmin maininnut, yhteinen intohimomme on pelaaminen. Lautapelit, korttipelit, Wii-pelit jne...Kunhan teemme asioita yhdessä. Se on meidän oma maailmamme, sinne on aina helppo upota, ja siellä viihtyä. Ikääkseni KK:lla on kuitenkin ongelmana alkoholi ja sen suuri veto. Alkuperäinen idea oli lähteä luontoon, retkelle kameroiden ja eväiden kera lauantaina. KK:lla vain on vaikeuksia pitää korkin suu kiinni, vaan lähtee baariin ja aamulla ei ole ajokunnosta tietoakaan. Joten siitä ajatus sitten lähti, tulee luokseni, ja säilytetään se ajokunto ja lauantai-aamun retki.

Kutsuin pelaamaan myös Siilitukan ja Pompun. Olen onnistuneesti istuttanut kasvatuksessa saman pelaamisen himon ja ilon poikiini. Kun he olivat pieniä, pelailimme silloinkin porukalla paljon. Perheen yhteisiä hetkiä.
Perheiden pitäisi enemmänkin viettää aikaa yhdessä, erilaisin tavoin. Pelaaminen on yksi niistä keinoista ja onnistuu vähävaraisessakin perheessä.

Perjantai-iltana saapui paikalle ensin Siilitukka ja Pomppu. Aloitimme yhdessä väsäämään tortilloja. Pompun kanssa pilkoimme kasvikset ja Siilitukka hoiti koiran pihalle jotta pääsemme syömisen jälkeen heti pelaamaan. Siinä yhdessä tehden kokee olevansa osa jotain ja olevansa tärkeä ja omaavansa tärkeitä ihmisiä ympärillään. Olevansa osa perhettä ja vielä suhteellisen keskeinen henkilö. Vaikkakaan sillä asemalla ei niin suurta merkitystä olekaan, vaan sillä osallisuudella.

Kun ruuanlaitto oli vielä kesken, saapui KK paikalle tuoden mukanaan jokaiselle yhden sidukkapullon. Se oli sallittua, se yksi sidukka. Ruokajuomana. Siinä syödessä oli ilmassa leppoinen tunnelma, mun sydän täyttyi hyvällä ololla. Katselin näitä ihmisiä ympärilläni, katselin ja pohdin olevani onnellinen näistä jokaisesta. Harmittelin vain, että Heviletti oli kiinni intin harmaissa, ei päässyt osalliseksi tästä ilosta tällä kertaa. Näitä peli-iltoja tulemme varmastikin järjestämään uudelleen, joten pääsee Hevilettikin mukaan.

Syömisen jälkeen otimme pelit esiin. Päädyimme ekaksi peliksi ottamaan Tuttu-juttu-pelin. Tunsin KK:n olevan mun pari, siis kuin olisimme ihan oikea pari. Takana on ensi pääsiäisenä 20-vuotta historiaa takana. Siilitukalla ja Pompulla joulukuussa 1-vuosi. Ajattelimme toki voittavamme pitkän historiamme ansiosta. Nuoret veivät voiton, tosin ei ihan kevyesti, mutta kuitenkin. Tuota pelatessa oppii toisesta ja itsestään aina jotain uutta. Niin tälläkin kertaa.

Seuraavana pelinä Alias. Se on peli, mikä irrottaa nauruhermot. Pelattiin sitä pari erää, mä, kuten muutkin, nauroimme vedet silmissä. Selitykset sanoille melko erikoisia ja legendaarisia heittoja tuli synnytettyä lisää. Niitä on ehtinyt kertyä ajanmittaan melko paljon.

Siilitukka ja Pomppu lähti kotiin, me jäätiin KK:n kanssa mun luokse. Aloitimme netistä etsimään seuraavan päivän retkikohdetta. Löysimme kaksi ja päätimme mennä kumpaankin. Toiseen menemme vain kuvaamaan, ja toisessa paikassa oli myös laavu ja nuotiopaikkoja, siellä syödään sitten eväät.

Retkisääksi osuikin kammottava sää. vettä tulee taivaalta. Meitä se ei estänyt. Kun olimme päättäneet pitää retkipäivän, ei sade haitannut. Valitsimme päälle varusteet, joilla pärjäämme myös sateessa. Kun retkelle on päättänyt lähteä, ei tunneta sellaista asiaa kuin säävaraus.

Kuljimme melko hankalassa maastossa. Retkikohteemme kumpikin oli koskien reunamilla. Vetten ääreen on päästävä, meidän kummankin. Vesi nyt olisi ollut läsnä vaikka parkkipaikalla, sen verran taivas sitä antoi.

Maasto oli siis haastavaa. Mun jalat ei oo ihan maailman turvallisimmat tuollaisessa maastossa, tasapainon ja väsymisen takia. KK tietää tän ja pysytteli lähettyvillä. Kulki edellä etsimässä reittiä josta mäkin selviän. Jos tuli hankalempi paikka, oli edessäni aina suuri ja turvallinen käsi ojossa ja vetämässä mua ylöspäin. Koskien reunamilla kivet oli märkiä ja liukkaita, lehdet savisen maaston päällä toivat oman haasteensa. Kamera kiikkui kaulalla ja painava reppu selässä. kaikesta selvisin. Piiskava sade ei haitannut, vaan toi sopivan eräretkitunnelman. Tässäkin olemme samansuuntaisia. Rakastamme luontoa ja retkeilyä. Nautimme siitä kun toinen nauttii. Joten usein keksimmekin toisillemme pieniä yllätyksiä, joista tiedämme toisen pitävän. Mielihyvän tunne on silloin molemminpuolinen.

Tiedän kuullostavani jälleen kerran ihastuneelta, ja taidankin olla lopun elämääni jumissa tuohon ihmiseen. Tietäen etten koskaan kuitenkaan hänen kanssaan pesää rakenna. Olen onneksi oppinut elämään hetkessä, jolloin saan itselleni kaikesta eniten. En odottele seuraavaa päivää, sillä jokaisessa päivässä on oma hohtonsa. Silloinkin kun on yksin kotona, se on elämää ja siitäkin nauttii.

Nyt asettelen taas jalkoja maan pinnalle, nautin sisälleni jääneestä uudesta muistosta. Kerään muistopakkiin uusia ihania asioita, ja niiden kanssa jaksan taas elää eteenpäin. Vaikkakin on pakko tunnustaa, että sydän kaipaa takaisin siihen turvalliseen kainaloon ja iholle ja ihan ihon allekin. Luotamme toisiimme niin paljon, että olemme ajoittain toistemme ihon alla, niin lähellä, että sydämen sykkeen tuntee.

Tänään heräsin aamulla auringonpaisteeseen. Näyttäisi sopivalta retkisäältä. Taidan tehdä piskin kanssa oman retken läheiseen metsään. Ulos ottamaan annos D-vitamiinia.

hyvää syksyä. Täältä tähän.

Elämäni pieni piiri.

Kun täällä blogissa on hiljaista, se tarkoittanee että sen ulkopuolella on paljon elämää. Olisi ollut kiva teille monia asioita kertoa ja kirjoitella, mutta aika ja jaksaminen ei riitä kaikkeen. Mitä enemmän elän, näen ja koen, sitä vähemmän on aikaa jakaa asioita täällä. Joten se olkoon positiivinen asia.

Pieni siivu taudista, mutta vain pieni, sillä en edelleenkään laske sitä elämäni keskiöön. Siellä keskiössä olen minä ja kaikki muu elämä. Mutta kerron jotain.

Gilenya, tuo uusi lääkkeeni tuntuu alun hankaluuksien jälkeen sopivan mulle oikein hyvin. Lääkkeillä on aina sivareita, niille ei voi mitään. Mutta yhtäkään elämää rajoittavaa sivaria ei ole, joten voin lukeutua siihen joukkoon joille suurella todennäköisyydellä lääkkeestä on hyötyä taudin etenemisen suhteen. Oloni ja vointini MS:n suhteen on ollut hyvä. Mutta kroppa heittää kremppaa vähän joka paikassa muualla. Olen käynyt fysiatrilla, fysioterapiassa, ja viimeisenä oljenkortena on nyt osteopaatti. Osteopaatilla olen käynyt vasta yhden kerran. Apua ei ekasta kerrasta ollut. Toinen käyntikerta on sovittuna. Niin hän kuin minäkin, oletamme löytäneemme sen syyn miksi kipuilen niinkin paljon.

Mulla on kylki/rintaranka-kipuja oikealla puolella. Kipu alkaa rinnan alta, kylkikaaren reunasta ja jatkaa siitä kyljen kautta selkään, lapaluun tietämille/alle. Kipu on koko ajan läsnä. Kun nostan jotain, tai teen kiertoliikkeen, otan juoksuaskeleen, hengitän syvään, yskin tai nauran. Se kipu viiltää ja puristaa ja puristaa keuhkoja kasaan. Osteopaatti ja mun fysse on kumpikin sitä mieltä, että mulla on ensinnäkin rintarangassa fasettilukko, sekä kulkiluun/ruston/nivelen yhteenkuroutuma. Eli suomeksi, jumitila. Tätä on yritetty aukaista erilaisin keinoin. Ei aukea ei.

Nyt oli syyslomaviikko ja olen yrittänyt pärjätä ilman särkylääkkeitä, jollei ole ollut mitään sellaista menoa, missä kipu olisi ollit esteenä. Huomenna, maanantaina avaan taas buranapurkin ja astellan kipuineni töihin. Kipu on niin kroonistunutta, että en viitsi hakea saikkua. Jäisin sille tielle. Mutta se sairastamisesta, jatkamme mun eheyttämistä ruudun tällä puolella.

Heviletti selviytyy intin harmaissa melkoisen hyvin. On onnistunut saamaan itselleen muutaman kuntoisuuslomankin ja yhden ammuntamitalin. Mitali on nyt kiinni intin lomapuvussa. Itse olen tottunut jo Heviletin siilitukkaan ja katselen melkosen ihaillen kuinka hyvännäköinen Mies se nuori on. Raamit on kunnossa, asennetta löytyy ja tuttu pilke on silmäkulmassa. Koville mies kuitenkin on joutunut. Yhden pahan viruksen sairastanut missä kuume kipusi 40 asteeseen, päätä särki viimeistä päivää ja näkökin hämärtyi. Kroppa huutaa hoosiannaa, jalat on tohjona ja selkä hajoaa, mutta aina se sinne lomalta palaa ja tekee parhaansa. Muutahan ei voi keneltäkään vaatia?

Siilitukka ja Pomppu elelee mukavasti perhe-elämää. Mikä on mun kannalta ihanaa, on se, että olen saanut sen tyttären itselleni. Pomppu on niin energinen pakkaus, että harva se ilta/viikonloppu hakeutuu luokseni. Mennään yhdessä metsälenkeille. Välillä on prinsessa mukana, välillä ei. Puhelemme, juttelemme kaikesta maan ja taivaan välillä. Mä saan itselleni paljon näistä meidän yhteisistä retkistä. Pomppukin uskaltaa avautua, tai eihän se ole koskaan Pompun ongelma ollutkaan, mutta tarkoitan sitä, että uskaltaa luottaa muhun. Joskus kertoo pienistä ongelmista Siilitukan kanssa. Miten joutuvat hakemaan ja neuvottelemaan yhteisiä linjauksia. Kun kuuntelen Pomppua, hymyilen sisäänpäin. Tunnistan poikani Pompun puheista. Olenkin lohduttanut, että jutut on tuttuja ja ne on luonteessa kiinni. Ei ole hänelle suunnattuja, vaan on Siilitukalle tyypillisiä käyttäytymismalleja jo lapsuudesta. Mutta suuri asia on se, että Siilitukka haluaa kehittää itseään ja he keskustelevat kun pulmatilanne osuu kohdalle. Nähdessäni heidät yhdessä, en ole huolissani, heistä huokuu edelleen rakkaus, ja se on jo vapaampaa rakkautta. Ei tarvitse olla fyysisesti kiinni toisessa, vaan he ovat oppineet olemaan läheisiä ja yhtenäinen yksikkö erillään ollessaankin. Jokainen ihminen tarvitsee myös omaa aikaa. Ei tee hyvää pidemmän päälle jos menettää kykynsä liikkua ilman toista. Pomppu ja Siilitukka ovat säilyttäneet myös omaa elämää. Ei mitään kummallista, mutta omaa aikaa kuitenkin. Se on mielestäni tärkeää.

Mä ite elän hiljaiseloa miesrintamalla. RekkaMies sählää ihan omia erittäin epäterveitä kuvioitaan, ja  mua inhottaa ajatus siitä, että olin kovin sokea. Rakkaus on, sanotaan. Ollaan siis edelleen yhteyksissä, mutta lähinnä jatkan sitä mitä ennenkin, hänen tukemistaan.

KK on olemassa, harvakseltaan nähdään. Mutta huuma on poissa, nyt on jäljellä ystävyys.

Työrintamalla pyyhkii hyvin. Saan jatkuvalla syötöllä positiivista palautetta, mikä on mukavaa ja häkellyttävää. Teen nyt täyttä työpäivää ja olen vielä toistaiseksi suht hengissä työpäivien jälkeen. Marraskuun teen taas vain 6h päiviä. Tunnustan, että odotan tuota helpotuksen tunnetta kun lähdenkin kotiin jo kahdelta. Oujea. Joulukuussa palaan taas täyteen työpäivään. Mulle marraskuu on niin vaikeaa aikaa kaikkinensa etten halunnut ottaa siihen yhtään ylimääräistä kuormitusta.

Mielestäni elämäni on plussan puolella, melkolailla tasapainossa. Vaikka elämäni piiri onkin pieni, on se sitäkin rikkaampi.

Yritän aktivoitua kirjoittamaan hiukan useammin ja elää siinä samalla.