Kun täällä blogissa on hiljaista, se tarkoittanee että sen ulkopuolella on paljon elämää. Olisi ollut kiva teille monia asioita kertoa ja kirjoitella, mutta aika ja jaksaminen ei riitä kaikkeen. Mitä enemmän elän, näen ja koen, sitä vähemmän on aikaa jakaa asioita täällä. Joten se olkoon positiivinen asia.
Pieni siivu taudista, mutta vain pieni, sillä en edelleenkään laske sitä elämäni keskiöön. Siellä keskiössä olen minä ja kaikki muu elämä. Mutta kerron jotain.
Gilenya, tuo uusi lääkkeeni tuntuu alun hankaluuksien jälkeen sopivan mulle oikein hyvin. Lääkkeillä on aina sivareita, niille ei voi mitään. Mutta yhtäkään elämää rajoittavaa sivaria ei ole, joten voin lukeutua siihen joukkoon joille suurella todennäköisyydellä lääkkeestä on hyötyä taudin etenemisen suhteen. Oloni ja vointini MS:n suhteen on ollut hyvä. Mutta kroppa heittää kremppaa vähän joka paikassa muualla. Olen käynyt fysiatrilla, fysioterapiassa, ja viimeisenä oljenkortena on nyt osteopaatti. Osteopaatilla olen käynyt vasta yhden kerran. Apua ei ekasta kerrasta ollut. Toinen käyntikerta on sovittuna. Niin hän kuin minäkin, oletamme löytäneemme sen syyn miksi kipuilen niinkin paljon.
Mulla on kylki/rintaranka-kipuja oikealla puolella. Kipu alkaa rinnan alta, kylkikaaren reunasta ja jatkaa siitä kyljen kautta selkään, lapaluun tietämille/alle. Kipu on koko ajan läsnä. Kun nostan jotain, tai teen kiertoliikkeen, otan juoksuaskeleen, hengitän syvään, yskin tai nauran. Se kipu viiltää ja puristaa ja puristaa keuhkoja kasaan. Osteopaatti ja mun fysse on kumpikin sitä mieltä, että mulla on ensinnäkin rintarangassa fasettilukko, sekä kulkiluun/ruston/nivelen yhteenkuroutuma. Eli suomeksi, jumitila. Tätä on yritetty aukaista erilaisin keinoin. Ei aukea ei.
Nyt oli syyslomaviikko ja olen yrittänyt pärjätä ilman särkylääkkeitä, jollei ole ollut mitään sellaista menoa, missä kipu olisi ollit esteenä. Huomenna, maanantaina avaan taas buranapurkin ja astellan kipuineni töihin. Kipu on niin kroonistunutta, että en viitsi hakea saikkua. Jäisin sille tielle. Mutta se sairastamisesta, jatkamme mun eheyttämistä ruudun tällä puolella.
Heviletti selviytyy intin harmaissa melkoisen hyvin. On onnistunut saamaan itselleen muutaman kuntoisuuslomankin ja yhden ammuntamitalin. Mitali on nyt kiinni intin lomapuvussa. Itse olen tottunut jo Heviletin siilitukkaan ja katselen melkosen ihaillen kuinka hyvännäköinen Mies se nuori on. Raamit on kunnossa, asennetta löytyy ja tuttu pilke on silmäkulmassa. Koville mies kuitenkin on joutunut. Yhden pahan viruksen sairastanut missä kuume kipusi 40 asteeseen, päätä särki viimeistä päivää ja näkökin hämärtyi. Kroppa huutaa hoosiannaa, jalat on tohjona ja selkä hajoaa, mutta aina se sinne lomalta palaa ja tekee parhaansa. Muutahan ei voi keneltäkään vaatia?
Siilitukka ja Pomppu elelee mukavasti perhe-elämää. Mikä on mun kannalta ihanaa, on se, että olen saanut sen tyttären itselleni. Pomppu on niin energinen pakkaus, että harva se ilta/viikonloppu hakeutuu luokseni. Mennään yhdessä metsälenkeille. Välillä on prinsessa mukana, välillä ei. Puhelemme, juttelemme kaikesta maan ja taivaan välillä. Mä saan itselleni paljon näistä meidän yhteisistä retkistä. Pomppukin uskaltaa avautua, tai eihän se ole koskaan Pompun ongelma ollutkaan, mutta tarkoitan sitä, että uskaltaa luottaa muhun. Joskus kertoo pienistä ongelmista Siilitukan kanssa. Miten joutuvat hakemaan ja neuvottelemaan yhteisiä linjauksia. Kun kuuntelen Pomppua, hymyilen sisäänpäin. Tunnistan poikani Pompun puheista. Olenkin lohduttanut, että jutut on tuttuja ja ne on luonteessa kiinni. Ei ole hänelle suunnattuja, vaan on Siilitukalle tyypillisiä käyttäytymismalleja jo lapsuudesta. Mutta suuri asia on se, että Siilitukka haluaa kehittää itseään ja he keskustelevat kun pulmatilanne osuu kohdalle. Nähdessäni heidät yhdessä, en ole huolissani, heistä huokuu edelleen rakkaus, ja se on jo vapaampaa rakkautta. Ei tarvitse olla fyysisesti kiinni toisessa, vaan he ovat oppineet olemaan läheisiä ja yhtenäinen yksikkö erillään ollessaankin. Jokainen ihminen tarvitsee myös omaa aikaa. Ei tee hyvää pidemmän päälle jos menettää kykynsä liikkua ilman toista. Pomppu ja Siilitukka ovat säilyttäneet myös omaa elämää. Ei mitään kummallista, mutta omaa aikaa kuitenkin. Se on mielestäni tärkeää.
Mä ite elän hiljaiseloa miesrintamalla. RekkaMies sählää ihan omia erittäin epäterveitä kuvioitaan, ja mua inhottaa ajatus siitä, että olin kovin sokea. Rakkaus on, sanotaan. Ollaan siis edelleen yhteyksissä, mutta lähinnä jatkan sitä mitä ennenkin, hänen tukemistaan.
KK on olemassa, harvakseltaan nähdään. Mutta huuma on poissa, nyt on jäljellä ystävyys.
Työrintamalla pyyhkii hyvin. Saan jatkuvalla syötöllä positiivista palautetta, mikä on mukavaa ja häkellyttävää. Teen nyt täyttä työpäivää ja olen vielä toistaiseksi suht hengissä työpäivien jälkeen. Marraskuun teen taas vain 6h päiviä. Tunnustan, että odotan tuota helpotuksen tunnetta kun lähdenkin kotiin jo kahdelta. Oujea. Joulukuussa palaan taas täyteen työpäivään. Mulle marraskuu on niin vaikeaa aikaa kaikkinensa etten halunnut ottaa siihen yhtään ylimääräistä kuormitusta.
Mielestäni elämäni on plussan puolella, melkolailla tasapainossa. Vaikka elämäni piiri onkin pieni, on se sitäkin rikkaampi.
Yritän aktivoitua kirjoittamaan hiukan useammin ja elää siinä samalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti