Elämäni ilot

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin KK:sta, että emme ole juurikaan nähneet. Aloitimme skype-juttelun torstai-iltana, sellaisen meidän näköisen, jossa ei ollut päätä eikä häntää, kuten ei yleensäkään. Yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen. Lopputuloksena kutsu luokseni peli-iltaa viettämään. Kuten jo aiemmin maininnut, yhteinen intohimomme on pelaaminen. Lautapelit, korttipelit, Wii-pelit jne...Kunhan teemme asioita yhdessä. Se on meidän oma maailmamme, sinne on aina helppo upota, ja siellä viihtyä. Ikääkseni KK:lla on kuitenkin ongelmana alkoholi ja sen suuri veto. Alkuperäinen idea oli lähteä luontoon, retkelle kameroiden ja eväiden kera lauantaina. KK:lla vain on vaikeuksia pitää korkin suu kiinni, vaan lähtee baariin ja aamulla ei ole ajokunnosta tietoakaan. Joten siitä ajatus sitten lähti, tulee luokseni, ja säilytetään se ajokunto ja lauantai-aamun retki.

Kutsuin pelaamaan myös Siilitukan ja Pompun. Olen onnistuneesti istuttanut kasvatuksessa saman pelaamisen himon ja ilon poikiini. Kun he olivat pieniä, pelailimme silloinkin porukalla paljon. Perheen yhteisiä hetkiä.
Perheiden pitäisi enemmänkin viettää aikaa yhdessä, erilaisin tavoin. Pelaaminen on yksi niistä keinoista ja onnistuu vähävaraisessakin perheessä.

Perjantai-iltana saapui paikalle ensin Siilitukka ja Pomppu. Aloitimme yhdessä väsäämään tortilloja. Pompun kanssa pilkoimme kasvikset ja Siilitukka hoiti koiran pihalle jotta pääsemme syömisen jälkeen heti pelaamaan. Siinä yhdessä tehden kokee olevansa osa jotain ja olevansa tärkeä ja omaavansa tärkeitä ihmisiä ympärillään. Olevansa osa perhettä ja vielä suhteellisen keskeinen henkilö. Vaikkakaan sillä asemalla ei niin suurta merkitystä olekaan, vaan sillä osallisuudella.

Kun ruuanlaitto oli vielä kesken, saapui KK paikalle tuoden mukanaan jokaiselle yhden sidukkapullon. Se oli sallittua, se yksi sidukka. Ruokajuomana. Siinä syödessä oli ilmassa leppoinen tunnelma, mun sydän täyttyi hyvällä ololla. Katselin näitä ihmisiä ympärilläni, katselin ja pohdin olevani onnellinen näistä jokaisesta. Harmittelin vain, että Heviletti oli kiinni intin harmaissa, ei päässyt osalliseksi tästä ilosta tällä kertaa. Näitä peli-iltoja tulemme varmastikin järjestämään uudelleen, joten pääsee Hevilettikin mukaan.

Syömisen jälkeen otimme pelit esiin. Päädyimme ekaksi peliksi ottamaan Tuttu-juttu-pelin. Tunsin KK:n olevan mun pari, siis kuin olisimme ihan oikea pari. Takana on ensi pääsiäisenä 20-vuotta historiaa takana. Siilitukalla ja Pompulla joulukuussa 1-vuosi. Ajattelimme toki voittavamme pitkän historiamme ansiosta. Nuoret veivät voiton, tosin ei ihan kevyesti, mutta kuitenkin. Tuota pelatessa oppii toisesta ja itsestään aina jotain uutta. Niin tälläkin kertaa.

Seuraavana pelinä Alias. Se on peli, mikä irrottaa nauruhermot. Pelattiin sitä pari erää, mä, kuten muutkin, nauroimme vedet silmissä. Selitykset sanoille melko erikoisia ja legendaarisia heittoja tuli synnytettyä lisää. Niitä on ehtinyt kertyä ajanmittaan melko paljon.

Siilitukka ja Pomppu lähti kotiin, me jäätiin KK:n kanssa mun luokse. Aloitimme netistä etsimään seuraavan päivän retkikohdetta. Löysimme kaksi ja päätimme mennä kumpaankin. Toiseen menemme vain kuvaamaan, ja toisessa paikassa oli myös laavu ja nuotiopaikkoja, siellä syödään sitten eväät.

Retkisääksi osuikin kammottava sää. vettä tulee taivaalta. Meitä se ei estänyt. Kun olimme päättäneet pitää retkipäivän, ei sade haitannut. Valitsimme päälle varusteet, joilla pärjäämme myös sateessa. Kun retkelle on päättänyt lähteä, ei tunneta sellaista asiaa kuin säävaraus.

Kuljimme melko hankalassa maastossa. Retkikohteemme kumpikin oli koskien reunamilla. Vetten ääreen on päästävä, meidän kummankin. Vesi nyt olisi ollut läsnä vaikka parkkipaikalla, sen verran taivas sitä antoi.

Maasto oli siis haastavaa. Mun jalat ei oo ihan maailman turvallisimmat tuollaisessa maastossa, tasapainon ja väsymisen takia. KK tietää tän ja pysytteli lähettyvillä. Kulki edellä etsimässä reittiä josta mäkin selviän. Jos tuli hankalempi paikka, oli edessäni aina suuri ja turvallinen käsi ojossa ja vetämässä mua ylöspäin. Koskien reunamilla kivet oli märkiä ja liukkaita, lehdet savisen maaston päällä toivat oman haasteensa. Kamera kiikkui kaulalla ja painava reppu selässä. kaikesta selvisin. Piiskava sade ei haitannut, vaan toi sopivan eräretkitunnelman. Tässäkin olemme samansuuntaisia. Rakastamme luontoa ja retkeilyä. Nautimme siitä kun toinen nauttii. Joten usein keksimmekin toisillemme pieniä yllätyksiä, joista tiedämme toisen pitävän. Mielihyvän tunne on silloin molemminpuolinen.

Tiedän kuullostavani jälleen kerran ihastuneelta, ja taidankin olla lopun elämääni jumissa tuohon ihmiseen. Tietäen etten koskaan kuitenkaan hänen kanssaan pesää rakenna. Olen onneksi oppinut elämään hetkessä, jolloin saan itselleni kaikesta eniten. En odottele seuraavaa päivää, sillä jokaisessa päivässä on oma hohtonsa. Silloinkin kun on yksin kotona, se on elämää ja siitäkin nauttii.

Nyt asettelen taas jalkoja maan pinnalle, nautin sisälleni jääneestä uudesta muistosta. Kerään muistopakkiin uusia ihania asioita, ja niiden kanssa jaksan taas elää eteenpäin. Vaikkakin on pakko tunnustaa, että sydän kaipaa takaisin siihen turvalliseen kainaloon ja iholle ja ihan ihon allekin. Luotamme toisiimme niin paljon, että olemme ajoittain toistemme ihon alla, niin lähellä, että sydämen sykkeen tuntee.

Tänään heräsin aamulla auringonpaisteeseen. Näyttäisi sopivalta retkisäältä. Taidan tehdä piskin kanssa oman retken läheiseen metsään. Ulos ottamaan annos D-vitamiinia.

hyvää syksyä. Täältä tähän.