Päätöksiä.

Nyt on tilaa hengittää, tilaa itselle ja päätöksille, omille elämän suunnitteluille.

Ystäväni muutti viime viikolla omaan uuteen kotiinsa. Asuu nyt valvotusti ryhmämuotoisessa palveluasumisessa. Rivitalossa jossa hällä on oma huone ja siinä vessa. Loput tilat asunnosta yhteisiä, eli olohuone ja piha talon takana.
 Muina asukkeina on kaksi naista jotka asuttavat samaa huonetta, yksi mies omassaan ja Ystävälläni oma huone. Ystäväni ei kykenisikään asumaan huonekaverin kanssa, se ahdistaisi liikaa.

Viereisessä rapussa on yhteiset ruokatilat, jossa käydään syömässä valvotusti. Ystäväni diabeteksenkin hoito pysyy nyt kunnossa, muiden somaattisten sairauksien kanssa. Olen äärettömän helpottunut! En osaa ehkä oikeilla sanoilla kuvata tunnettani. Sitä, että jaksoin vetää tän kaiken läpi, jaksoin puskea vastatuuleen, saamatta välillä tukea edes omilta läheisiltäni. Sain paheksuntaa, jopa epäilyksiä motiiveistani. Mitä motiiveja itselläni olisi voinut olla? No ehkä ainakin yksi selkeä. Mä en kyennyt elämään omaa elämääni täydesti, kun oli ainainen huoli Ystävän pärjäämisestä ja siitä, onko ylipäätään elossa? Se oli suurin motiivini, saada Ystävä turvaan, pois asemasta missä oli. Heittokuppina, vailla kunnon ihmisoikeuksia, tilassa jossa kukaan ei ottanut mitään vastuuta. Heiteltävänä paikasta toiseen. Kukaan ei jaksanut enää piitata.

Ystäväni isän sanat eilen illalla lämmittivät. "Emme olisi ikinä päässeet tähän tilanteeseen, jollet olisi ollut moottorina ja pitänyt asiaa vireillä, jollet olisi nähnyt heidän tyttärensä oikeaa tilaa, he olisivat menettäneet tyttärensä jo aikoja sitten. Nyt hän asuu turvallisesti ja kaikki voivat elää huolettomammin. Kukaan ei hylkää Ystävääni, vaan nyt asetelmat palaavat kohdilleen ja suhteet palaavat normaaleiksi". 

Nyt olo on kevyt. Rauhallinen ja tyytyväinen. Olen tehnyt ison työn, tehnyt sen odottamatta itselleni mitään. Tai toi on väärin sanottu. Odotin itselleni jotain, odotin itselleni tilaa ja aikaa.Se oli se ainut mitä odotin itselleni. Nyt sen saavutin ja säilytimme välimme kunnossa kaiken ryöpytyksen keskellä. Heikko ystävyys ei olisi tuota kaikkea kestänyt. Voi luoja, olin itsekin välillä todella väsynyt, toivoton, luovuttamassa ja joskus katkerakin, katkera siitä, että aikaani kului niin paljon toisesta huolehtimiseen. Itselle jäänyt aika oli vähissä.

Nyt mulla on mä ja mun elämä!

Mä päätin siirtyä tekemään kokoaikaisesti täyttä päivää. Viimeinkin! Mä koen olevani uuden elämän kynnyksellä. Vajaa vuosi sitten siirryin syömään Gilenyaa MS-tautiin. Mulla oli suuret odotukset ja ne on täyttyneet. Mä voin paremmin kuin vuonna 2007, jolloin sain diagnoosin. Olen aina tehnyt vain lyhyttä päivää, vajaata työviikkoa. Tehnyt aina vain kuuden tunnin päiviä, rahallisesti kituuttanut. Nyt siirryn tekemään kahdeksan tunnin päiviä. Otan haasteen vastaan.Talouskin helpottaa vähän, rikastumaan avustajan palkalla ei pääse. Juttelin pomon kanssa, joka on erittäin iloinen puolestani, siitä kuinka hyvin olen jaksanut. Hän kannusti tekemään pitkää päivää. Rohkaisi myös jäämään ajoissa saikulle, ennen kuin poltan itseni loppuun. Jos voimat uupuvat, siihen on lupa pomoltakin. Kunhan osaan olla itse itselleni armollinen, se on edelleen hakusessa. Vaadin itseltäni paljon. Haluni olla "normaali" on voimakas. Haluni elää nyt kun rauta on kuuma. Kun takana olevat asiat on kunnossa. Asetelmat on oikeat, pohja olemassa tukevana.

Sain myös ihanan uutisen, vanhin poikani menee naimisiin, siis Siilitukka. Minusta tulee ihan oikea anoppi! Päivämäärää en voi kertoa, sen lupasin salata, sillä he haluavat hiljaiset ja pienet intiimit häät. Vihkiminen maistraatissa vain ihan lähimpien läsnäollessa. Kuulun onneksi tuohon joukkoon.

( Sukulaisille jotka kenties tätä lukevat----> suut suppuun! :D )

Olen niin onnellinen, onnellinen poikani puolesta. Luoja tietää kuinka rankan elämän hänkin on jo ehtinyt elää. Löytänyt nyt itselleen upean nuoren naisen, jonka kanssa jakaa elämää. Pomppu ja Prinsessa, mulleki niin rakkaat. Mä olen saanut tyttären, jota rakastan ja pienen lapsen, jota rakastan. Ehkä saan pian myös lapsenlapsen? Silloin todennäköisesti sydän jo halkeaa, sillä onnen määrä ja sen tunne on nyt jo iso ja liki hallitsematon.

Kevät on täällä, aurinko paistaa, maa tuoksuu ja linnut laulaa. Mun sydänkin laulaa. Pitkä synkkä ja musta talvi takana, nyt on aika elää täydesti. Moni asia sai sulaa pois lumien mukana, ne mitkä säilyivät, olivat säilymisen arvoisia.

Olen kuitenkin realisti. Tiedän että tämä sairaus voi olla ja onkin, armoton. Tiedän että kun kivi alkaa vyörymään, se vyöryy eikä sitä asenteella pysäytetä. Se vyöryy ja tulee jonain päivänä vetämään maton jalkojen alta. Sen aika koittaa joskus, en tiedä milloin, mutta uskon että se koittaa. En tuudittaudu siihen, että tämä hyvä vaihe kestää lopun elämän. Ei se kestä. Toivon että mulla on silloin ihmisiä jotka ottaa kopin musta. Tulevat vaikka pyytämättä paikalle, auttamaan, ottamaan ohjat käsiinsä. Sillä apua en ole koskaan osannut pyytää, se täytyy musta osata lukea.

Muistutan itseäni nauttimaan pienistäkin iloista, Luoja vain on nyt antanut mulle isojakin asoita iloittavaksi.

Kommentti boksi.

Kommentti boksi vaihtanut paikkaa. En saa siirrettyä sitä entiseen paikkaan. Löytyy nyt siis teksin alimmalta riviltä. Höh, tää blogi tekee omiaan. Typerä.

Nyt voidaan todentaa.

Tiedä pitäisikö tuosta iloita vai surra. Mutta Ystäväni kotona pärjäämättömyys voidaan nyt todentaa.

Hän oli kuukauden yhteenjaksoon sairaalassa, jossa aseteltiin epilepsialääkitystä kohdilleen. Oli tiukassa seurannassa ja turvallisessa seurassa. Ystäväni mieliala nousi ja harhaisuuskin väheni, miltei loppui. Samalla kun epilepsia-sekavuutta ilmenee, joka siis erilaista sekavuutta kuin harhaisuus, hänen harhansa hävisivät. Kun epilepsia tasoittuu, harhat pääsevät palaamaan. Mielenkiintoinen yhtälö? Tässä voisi olla aihetta tutkimuksille. Kaksi samanaikaista aivojen häiriötilaa ei tunnu mahtuvan aivoihin. Toinen on aina voitolla.

Kuukauden jälkeen Ystäväni palasi kotiin. Kotipalvelu aloittaa tehostetun hoidon ja tarkkailun. Käyvät kolmesti päivässä katsomassa tilanteen, auttamassa missä apua tarvitaan. Ensimmäinen päivä kotona toi turvattomuuden tunteen välittömästi takaisin, nyt piti pärjätäkin kaikki väliajat yksin. Mä kävin kurkkaamassa sillon tällön, en joka päivä. Käytiin yhdessä kaupassa ja välillä lenkillä Millan kanssa. Kävin ihan vain rupattelemassa ja katseltiin välillä telkkua yhdessä. Ihan tavallisia ystis-juttuja. Ei hoidollisia toimenpiteitä mun puolelta. Nyt oli todentamisvaihe ja vetäydyin irti kaikesta muusta kuin ystävyydestä.

Kolme viikkoa Ystäväni kesti kotona. Viimeisen kolmen kotona olo päivän aikana näin muutoksen. Jos tilanne olisi ollut se vanha entinen, olisin jo laittanut hänet sairaalaan. Sekavuus ja poissaolo kasvoi hetki hetkeltä. Istui sohvalla ja vastaili enää lyhyin yksinkertaisin sanoin. "Aivan", "kyllä", "ei". Hetkeksi tuntui taas aivojen olo helpottavan ja puhui spontaanisti muutaman lauseen ja vaipui taas sekavaan ponnettomaan oloon. Tunsin itseni surulliseksi ja tajusin että aivan pian on taas lähdön paikka. Todentaminen etenee. Ihmettelin vain kotihoidon odottavaa kantaa. Vasta kolmantena päivänä he soittivat ambulanssin ja Ystäväni lähti taas sairaalaan. Oli viikon ensin sairaalassa jossa rukattiin taas lääkitystä, sieltä siirrettiin kellokoskelle josta välittömästi pyydettiin palaveria. Kutsuivat kasaan tutun, vaikkakin pienen tukiverkoston.

Siellä käytiin läpi kotona kulunut kolme viikkoinen, sen jälkeinen aika sairaalassa ja todennettiin virallisesti pärjäämättömyys. Olin helpottunut, pian tämä päättyy ja Ystäväni pääsee tehostetun tuetun asumisen pariin. Hän on turvassa, viimein.

Voitte myös kuvitella millä tolalla paperi ja raha-asiat olivat? Ystäväni isä ei vieläkään ollut päässyt edunvalvojaksi, puuttuvan lääkärinlausunnon takia. Sitä ei ollut kukaan kirjoittanut sen vuoksi, että se ei kuulunut kellekään. Ystäväni vietti niin pieniä aikoja per hoitoyksikkö, että yksikään lääkäri ei kyennyt kirjoittamaan lausuntoa, ja vastuu siirrettiin taas seuraavalle hoitoyksikölle. Väliin mahtui lukemattomia tietokatkoksia. Kaikki, aivan kaikki asiat olivat hoitamatta. Kuukauden sairaalassolon aikana Ystäväni oli viidellä eri osastolla, yksikään näistä ei ottanut asiakseen kirjoittaa tuota uupuvaa lausuntoa, joka olisi ollut prioriteeteissa kärkipäässä.

Tästä annoin palautetta tujusti. Sanoin että Ystäväni ansaitsee ihmisarvoisen kohtelun sairauksistaan huolimatta, häntä on kohdeltu lähinnä paperina ja siirrelty paikasta toiseen, kukaan ei ole ottanut kokonaisvaltaista vastuuta hänestä, se siirretään aina seuraavalle hoitotaholle. Sitten kotiutetaan ja odotetaan hänen hoitavan asiansa. Ystäväni on siihen kuitenkin kykenemätön, ja isänsäkään ei voi niitä hoitaa kun ei ole vieläkään valtuuksia. Tämä kaikki ei voi olla Ystäväväni edun mukaista. Nyt on tämän paikan otettava vastuu, kukaan ei siirrä vastuuta seuraavalle paikalle. Heittely saa riittää nyt. Ystäväni isä yhtyi samaan, ja tiukensi otettaan. Tuon paikan lääkäri oli jo siirtämässä vastuuta seuraavalle taholle. Kieltäydyimme siitä jyrkästi, ei enää! Ystäväni isä vaati lääkärin sanomaan ääneen, että hoitaa sen lääkärinlausunnon, saimme sen puristettua lääkäristä ulos. Kiitos.

Olemme soitelleet Ystäväni kanssa. Hänet siirrettiin Kellokoskella pitkäaikaisten osastolle. Jää sinne odottamaan oman uuden kotinsa saamista. Ei lasketa tässä välissä enää kotiin. Se on liian riskialtista. Hän soitteli mulle eilen ja kertoi, että uusi asunto olisi jo löytynyt. Hän on menossa katsomaan sitä ensi viikolla. Ja jos päättää sen vastaanottaa, näkee sen sellaisena, että kykenisi siellä asumaan, pääsisi muuttamaan jo kuun vaihteessa. Ikävä puoli on se, että tuo koti olisi kaukana omalta paikkakunnalta. Mun olisi hyvin vaikea ilman autoa päästä hänelle kylään. Meidän live-tapaamiset ja näkemiset harvenevat. Koitetaan kuitenkin muistaa, että turvallinen asuminen on tärkeintä. Ilman ystäviä tuo elämä vaan tyhjenee ja valjenee. Ystävät on elämän sokeri, heitä tarvitaan.

Nyt mennään siis tässä. Kaikista noista matkan varrelle sattuneista karikoista yksi asia on edelleen hengissä, se on ystävyys!

Mua on epäilty siitä että jaksanko, pyydetty laittamaan rajoja, irtaantumaankin. Sisälläni koen, että irtaantuminen ei ole ollut oikea vaihtoehto. Rajoja olen laittanut ja erotellut hoitotoimenpiteet ja asioiden hoidot muille tahoille, jaksaminenkin ollut kovilla. Romahtanutkin tällä taipaleella olen.

 Meidän ystävyys ja menneisyys on niin syvää, että tästä ei pääse irti. Mun on vain hyväksyttävä se, että tämä ystävyys on melko yksipuolista, enkä tule saamaan omille elämän karikoille tukea tästä ystävyydestä. Toivon minulla olevan sellainen ystävä toisaalla, joka jaksaa minua kaikkine ongelmineni. Kykenisi seisomaan aina mun rinnalla. Tulemaan apuun pyytämättä, osaisi nähdä milloin tarvitsen apua. Avun pyytäminen itselleni on kuin myrkkyä. En osaa sitä. Mun pitää olla todellisessa ahdingossa ennen kuin pyydän apua. Heikko lenkkini piilee tässä. Tahdon olla itsenäinen, olen tottunut olemaan aina ohjaksissa, vahvana ja määrätietoisena. Mun on ollut pakko, ei ole ollut ketään joka olisi nähnyt apuni tarpeen. Toisaalta se on mun oma vika, pidän tiukasti asiat itselläni. Eihän kukaan oikeastaan tiedä mikä mun tilanne oikeasti on. Mulla on muuri, suojamuuri. Mulla on mun luonne, se on ulospäinsuuntautuva ja ratkaisukeskeinen. Kun tulee ongelma, tartun kiinni ja koitan selättää sen. Miten kukaan osaisi arvata, että saatan tarvita apua? Tässä opettelemisen paikka itselläni. Mulla ei tarvitse olla aina kaikkien ohjaksien päässä, voisin luovuttaa jotain pois. Tässä mulle omaan elämään haaste. Voisin antaa itsestäni ulos enemmän, myös heikkouteni.

Toffon muistoksi 14.5.03-27.1.14

Toffon muistoksi oma kirjoitus, en halunnut upottaa tätä muiden turinoiden joukkoon.

Kuten aiemmin kirjoitin, Toffo on sairastellut. Sitä hoidettiin aluksi eläinlääkärin ohjeiden mukaan suolistotukoksena. Toffo virkosi aina parempaan kuntoon kun pakkosyötimme ja juotimme sitä. Toffon ruokahalu palasi aina takaisin ja ylisosiaalinen käytös palautui. Toimi kuin oma itsensä. Kun muutama päivä kului, Toffo lakkasi taas syömästä ja aloitimme taas aina uudelleen pakkosyötön ja juoton. Lopulta noin kolmen viikon edestakas menon jälkeen veimme Toffon lääkäriin. Tässä välissä olimme olleet useampaan otteeseen yhteydessä ELL.

Nyt vaihdoin lääkäriä ja pyysi tuomaan Toffon näytille. Veimme riutuneen ja väsyneen, lannistuneen Toffon lääkäriin. Toffon katse, silmät olivat kirkkaat, mutta väsyneet. ELL tutki Toffon tarkkaan, kyseli kaikki oireet tarkasti. Kaikki hoitotoimenpiteet mitä olimme jo tehneet. Niiden avulla olimme saaneet Toffon pysymään hengissä. Näin lääkärin silmistä, tutkimistavasta, että nyt olikin kyseessä vakava asia. Tunnusteli Toffon kauttaaltaan, siis aivan kauttaaltaan. Kun kuunteli sydämen, aistin ELL muutuvan vakavaksi. Toffon sydän oli halkeamispisteessä. Se löi 240krt/min. Normaali kissan syke vastaanotolla on 170. Eli hyvin huolestuttava, mikä kertoi Toffon olevan todella sairas ja kipeä. Kurkkuputkea tutkittaessa Toffoon sattui pahasti. Siellä myös tuntui jokin "massa". Sisäelimissä tuntui poikkeavuuksia.

ELL oli hyvin realistinen. Kertoi meille olemassa olevat vaihtoehdot. Ruokatorven kasvain, maksa/munuaisvaurion mahdollisuus. Toffo olisi pian täyttänyt 11-vuotta, eli oli jo papan ikään päässyt. ELL kertoi meille mitä seuraavat toimenpiteet tulisivat maksamaan, vain saadaksemme varmistuksen Diagnoosista.  ELL ei ottanut puheeksi eutanasiaa, mutta antoi meille suuntaa sinne päin puheissaan. Pyysi ottamaan huomioon Toffon iän ja vakavien sairauksien mahdollisuuden/todennäköisyyden.

Mukana ELL luona oli siilitukka. Toffo oli Siilitukan rakkain kissa, lapsuuden kissa ja ystävä, uskottu. Siilitukka nyyhkytti takanani. Kuulin sen ja käännyin katsomaan Siilitukkaa. Kysyin hiljaa, että armahdetaanko Toffo?  Siilitukka nyyhkäisee lujaa, nyökkää kyyneleet silmissään, armahdetaan. ELL kysyy haluammeko jutella asiasta vielä kaksin ja tulla toisena päivänä uudelleen. Katsahdan taas Siilitukan kyynelsimiin. Ei, ei. Pyydämme eläinlääkäriä päästämään Toffon rauhaan, kivuttomaan tilaan.

Pyydämme saada pitää Toffoa vielä sylissä, nyt, ilman rauhoitusta, Toffona. Hellimme, juttelemme Toffolle, kiitämme Toffoa. Koko ajan itkemme, suorastaan ulvomme. Sydäntä riipaisee. Tuntuu siltä, että vasta hetki sitten luovuimme Hilmasta, nyt menee Toffokin. Luopumisen tuska on kamalaa.

Kun Siilitukka pitelee Toffoa sylissään, näen Toffon silmissä väsymisen, alistumisen, kuin pyynnön.
Siilitukka ojentaa Toffon mulle, nuuskin Toffoa, työnnän nenäni sen turkkiin ja hengitän Toffon tuoksua sisääni. Silitän ja rapsutan. En kykene laskemaan Toffoa pöydälle takaisin. ELL odottaa kärsivällisesti. Lopulta kykenen laskemaan Toffon takaisin pöydälle. ELL aloittaa Toffon valmistelut. En hetkeksikään irroita otettani Toffosta. Pidän kiinni ja näytän etten jätä Toffoa. Lopulta Toffo saa rauhoittavan piikin, Toffo ryömii itse omaan kantokoppaansa. Laitamme kopan kiinni ja mun takin kopan päälle. Toffo saa nukahtaa rauhassa kopissaan. Sillä aikaa jäämme Siilitukan kanssa kaksin. Itkemme ja roikumme toistemme kaulassa. itku tuntuu olevan aivan loputonta. Kertaamme Toffon elämää, juttelemme pisteestä missä nyt olemme.

Pian ELL tulee takaisin ja näemme että Toffo on syvässä unessa rauhoituspiikistä. ELL ajelee vielä yhden tassun paljaaksi ja asettaa siihen kanyylin. Kertoo koko ajan mitä tekee. Ennenkuin hän laittaa viimeisen lääkeaineen, kertoo sen. Vielä silloin juttelemme Toffolle. Pian lääkeaine valuu Toffoon. Silitän sen koko ajan kyyneleet silmissä. Hytkyn itkun voimasta. Sattuu luopuminen. Ell kertoo Toffon olevan nyt poissa. Jättää minut ja Siilitukan rauhassa hyvästelemään Toffon. Istumme pöydän vieressä ja silitämme. Käyn antamassa Toffon poskelle kyyneleiden täyttämän suukon, nuuskaisen vielä kerran Toffon tuoksua, vedän sitä syvään, muistaakseni sen aina.

Pyydämme Toffolle tuhkauksen. Haluamme Toffon takas kotiin, jotta voimme keväällä Toffon haudata.
Toffo saapui kotiin tämän viikon maanantaina ja on nyt kauniissa valkoisessa pahvisessa uurnassa kirjahyllyssä.

Toffo oli poikkeuksellinen kissa. Kissa joka osasi olla äärettömän aristokraattinen, ylväs ja samalla maailman tyhmin ja jumittavin. Erikoinen persoona. Nykyisen lauman ehdoton kunkku ja kingi. Muut eläimet väistelivät kun Toffo asteli huoneeseen hiljaisen auktoriteetin kanssa. Tai istui oven suussa ja hallitsi tilaa hiljaisesti. Milla-koira ei uskaltanut kulkea oviaukosta jos Toffo istui siinä. Milla vikisten pyysi Toffolta lupaa kulkea ovesta. Mini sai iltaisin pestä Toffon korvat ja pään, joskus Toffo salli Minille muitakin oikeuksia, jos oli oikealla tuulella.

Nyt koti tuntuu tyhjältä. Jäi minulle vielä Mini ja Milla. Mutta tottuneena olemaan ison eläinlauman jäsen, tuntuu oudolta kun eläimiä on enää kaksi. Tähänkin tottuu, mutta aikaa tuntuu ottavan.

Toffolle omistettu kirjoitus. Lepää rauhassa Kuningatar-Hilman kanssa sateenkaarisillalla. <3

Liikunnan hurmosta.

Ystäväni tilanteen päivitys. Hän on nyt kotona ollut reilun parisen viikkoa. Hällä käy nyt hoitajat sen kolmesti päivässä. Nyt sujuu paremmin. Ekat päivät oli Ystävälleni haasteellisia. Kuukausi sairaalassa laitostaa melkoisen hyvin. Ekat päivät kotona oli turvattomia. Mä kävin siellä sitten ystävän ominaisuudessa pienillä vierailuilla. Pitämässä seuraa ekoina päivinä. Hain häntä myös mukaan kun menin viemään Millaa iltapissille. Lähti mielellään kävelemään. Käyty kaupassa yhdessä muutaman kerran ja käynyt tässä mun luona piipahtamassa. Roolit ovat selkeytyneet ja hoitajat hoitavat ja mä vaan hengaan Ystäväni kanssa. Joten tavoite tällä erää saavutettu. Nyt toivomme kovasti näiden tukitoimien riittävän ja asuminen kotona sujuu.
Yhteydenpito sukulaisiin on edelleen ja pidämme yhteyttä ja toisemme tilanteen tasalla. Tosin mitä pidempi aika kuluu ja kaikki rullaa painollaan, yhteydenpitokin vähenee luonnollisesti.

Mä olen voinut keskittyä itseeni ja omaan elämääni. Olen tehnyt ratkaisuja, muutoksia elämääni. AD on nyt historiaa, kuningas-alkoholi oli sielläkin liian suuressa roolissa, sellaiseen en enää alistu. Tiemme erkanivat hyvässä sovussa ja yhteisymmärryksessä. Se tarina päätöksessä, olen helpottunut. Olen tässä alkanut samalla pohtia, onko musta enää suhteeseen?

Tapasin AD:n jälkeen ystävän välityksellä erään opettaja-miehen. Kävimme kahvilla, viihdyimme hyvin yhdessä. Teimme toisetkin treffit ja kävimme elokuvissa. Mutta tuntui että mulla on aika kortilla. Sai etsiä kalenterista aikaa milloin mulla on aikaa. Mun elämä on melko rikasta ja menokasta. En ole sitäkään oikein tajunnut. Käyn töissä, tapaan ystäviäni silloin tällöin, kuulun talotoimikuntaan, käyn salilla ja uimalassa harrastamassa liikuntaa. Vietämme aikaa perheen kesken, tai sitten on jonkun synttärit tai muut kissanristiäiset. Mulla ei tunnu olevan aikaa tapailuunkaan. Tiedän kyllä, että jos Se Oikea osuu kohdalle, sitä järjestää sitä aikaa. Nyt ei ole ollut sellaista Oikeaa.

Taidan tällä erää vain nauttia siitä, että olen hyvässä kunnossa. Kykenen liikkumaan selkeästi aiempaa enemmän ja paremmin. Uutta tälle liikunnanvihaajalle. Nyt menen kaksi kertaa viikossa uimalan salille. Runnon 25min crosstrainerilla hiki otsassa. Siihen päälle lihaskuntotreeni salin laitteilla ja painoilla. Vielä päätteeksi uimaan ja saunaan. Sen jälkeen kykenen vielä kävelemään kotiin kahden kilometrin matkan. Aluksi mukana oli Pomppu, mutta nyt menen jo yksinkin, ilman seuraa. Olen siis rohkaistunut. Jos ehdimme, menemme Pompun kanssa yhdessä ja joskus on vielä prinsessakin mukana altaalla lillumassa.

Hetki sitten mun maksimimatka oli tuo 2km. Nyt kykenen kaiken liikunnan jälkeen vielä liikkumaan sen verran. Olen melko fiiliksissä jokaisen liikuntasuorituksen jälkeen. Laitan napit korville, hyvän temmon omaavan musiikin pauhaamaan ja uppudun omaan maailmaani.

Mulla on ilmeisen voimakas kilpailuvietti. Olen pohtinut tätä laajalla skaalalla. Lapsena osallistuin kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin, osasin lajia tai en. Ihan sama. Hiihtämisessä olin ihan maailman surkein, tiesinkin sen. Silti olin aina osallistumassa, nautin kilpailla ja kestin häviämisen pettymyksen. En osannut laulaa, enkä osaa vieläkään, osallistuin silti aina laulukilpailuiden karsintoihin ja tietenkin putosin alkumetreillä. Säälittää ne tuomarit jotka sitä raakkumista joutuivat kuuntelemaan. Mutta halusin kilpailla. Osallistuin aina myös koulun urheilukilpailuihin, niissä jopa pärjäsin. Varsinkin nopeissa lajeissa. Pituushypyssä ja nopeissa pikamatkoissa. Pitkillä matkoilla hyydyin. Harvoin ylsin kultaan kuitenkaan, mutta melkein aina nappasin sen hopean.

Mä luulen tuon kilpailuvietin tai itsensä ylittämisen olevan yksi tekijä mikä antaa mun elämälle suuntaa. Mä pyrin aina ja lähes kaikessa ylittämään itseni. Niin työssä kuin vapaa-ajalla. Liikunnassa ja ihmissuhteissa. En yritä mennä toisen ohi, vaan ohittaa ja ylittää omat itselleni asettamat rajat. Olen ärsyttävästi täydellisyyteen pyrkivä. Mua alkaa sylettämään jos en saavuta tavoitettani. Oli se sitten taistelu jotain byrokratian ratasta vastaan tai jaksanko kävellä 2 vai 3 km? Mutta aina on tehtävä ja mentävä. Ei sieltä missä aita on matalin, vaan sieltä missä haastetta on eniten.

Ja ei, en ole tuosta ylpeä, se on oikeastaan taakka. Haluaisin olla sellainen, joka voisi viitata kintaalla ja antaa olla. Elämä olisi helpompaa. Näin elämä tulee raskaaksi ja suorittaminen määrittää elämää liikaa. Nautin toki elämästäni, mutta otan ehkä liiankin suuria haasteita itselleni. En tahdo, tahdon löysäilläkin. Osaan senkin, mutta kestän sitä vain hetkiä kerrallaan. Jos löysäilen enemmän kuin päivän tai pari, mulle tulee kamalan nuhjuinen ja hankala olotila. Mä pakotan itseni liikkeelle. Mä en kestä olla paikoillani. Mulla on jokin käsittämätön pelko siitä, että syrjäydyn? Mistä se tulee? Mulla tuskin on oikeasti siihen suurtakaan mahdollisuutta. Mietin melko pohjalta itseäni. Mistä kaikki kumpuaa? Koenko olevani riittämätön ja piiskaan siksi itseäni aina parempaan? Melko raskasta.

Olen elänyt tän syksyn ja talven melko hektistä ja raskastakin aikaa. Se on laittanut pohtimaan mua itseäni. Miksi toimin niinkuin toimin? Miksi koen sen mitä koen. Miksi en voisi vain antaa asioiden olla ja mennä painollaan? Huoh. Mitä enemmän mietin, sitä enemmän on miettimistä ja kysymyksiä vaille vastausta. Ehkäpä nyt on myös henkisen kasvun paikka, tai pysähtymisen ja olemisen.

Oli miten oli, nyt nautin liikunnan tuomasta hurmoksesta. Se on ainakin uusi kokemus.

Ei voida todeta...

Suomi, tuo protokollien, byrokraattien ja hierarkian maa. Tässä juttelin Heviletin kanssa syvällisiä, kumpikin omista asioistaan pimahtaneena.

Heviletti laitettiin intistä kuukautta aiemmin kotiin, koska kunto ei riitä. Sen totesi armeijan lääkäri ja kirjoitti Heviletille e-paperit. Eli passitettiin puoleksi vuodeksi kuntoutumaan, palaa takaisin inttiin sitten kesällä.
Noin kahden viikon kuluttua kotiutuksesta saapuu kotiin kirje jossa lukee, että asianne käsitellään esikunnassa, läsnäoloanne EI tarvita, sillä he ovat saaneet terveydentilastanne selvityksen jonka pohjalta ratkaisu voidaan tehdä, No, mitäpä sitä sitten turhaan sinne mennä. Ratkaisu on jo siis tehty. Kun käsittelypäivä oli, tuli ja meni, saapuu siitä viikon kuluttua kirje jossa sanotaan ;"Emme voineet tehdä terveydentilanne vuoksi päätöstä, olkaa hyvä ja käykää omalla lääkärillä hakemassa selvitys terveydentilastanne ja tulkaa sen kanssa XXXX päivänä varuskunnan lääkärin luokse, jossa asia voidaan ratkaista.

Siis mitä? Ensin oli selvitys, ettei edes läsnäoloa tarvita, nyt ei voida tehdä päätöstä kun ei ole tietoa terveydentilasta? Nyt jokin pissii ja pahasti.

Toinen esimerkki. Joudun hakemaan täydentävää toimeentulotukea hakeakseni kalliit lääkkeet apteekista. Laadin selkeän hakemuksen sossuun, laitoin kaikki liitteet mukaan. Sitten saapuu kotiin lisäselvityspyyntö jossa pyytävät vammaistukipäätöstä ja selvitystä lääkkeestä. Pyytävät hakemaan neurologilta lausuntoa kelaa varten, jotta tuo lääkkeeni saisi korvattavuuden. Haloo? Olin jo laittanut siihen, että se lääke maksaa yli lääkekaton verran, ja siitä joutuu ekalla kerralla maksamaan 610€. Olin laittanut lääkkeen nimen ja e-reseptin mukaan. E-kannasta näin, että ovat käyneet tietojani kurkkimassa.Joten tieto heillä lääkkeen kalleudesta kyllä oli.  Nyt laitan mukaan liitteen, jossa on päätös kelakorvattavuudesta, lääkkeen oikea hinta ennen mitään korvauksia 1940,75,kelakorvattavuuden jälkeen 1263,04 ,kelakorvattavuus 1.2.14 alkaen 35% Apteekki kuitenkin käyttää valtakirjaa ja asiakas maksaa lääkkeen ostaessaan "vain" 610€, eli lääkekaton verran. Ihan kuin tuo nyt voisi olla neurologin päätettävissä kuka saa korvauksen ja kuka ei. Ikinä en ole aiemmin törmännyt tällaiseen tietämättömyyteen. Olen ennenkin joutunut hakemaan toimaria MS lääkkeeseen, koskaan ei ole tarvinnut vääntää rautalankaa perusteita myöten.En oikein edes tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa? Nauruksi vääntyi muutaman kirosanan jälkeen.

Seuraava, ehkä surullisin esimerkki. Ystäväni iso palaveri oli tänään sairaalassa. Ystävääni ei vieläkään voitu todeta kykenemättömäksi asumaan yksin kotona. Ystävälleni ei siis vieläkään järjestynyt turvallisempaa asumismuotoa. Vaikka minä ystävänä, omaiset ja kotipalvelu ja sosiaaliohjaaja olivat kaikki samaa mieltä, asiaa ei kuitenkaan edelleen voida todentaa. Kuullostaa uskomattomalta. Psykiatrinen taho alkoi siirtämään vastuuta pois itseltään, neurologille. No, tästä olen osittain samaa mieltä. Mutta psykiatrinen hoitaja mulkoili vihaisesti meitä kaikkia, kuin olisimme olleet vihollisia, emmekä ajamassa Ystäväni asiaa.

Nyt päädyttiin siihen, että tukitoimet nostetaan niin ylös kuin mahdollista. Kotipalvelu käy 3X päivässä. Siivojaa edelleen kerran kuussa tunnin kerrallaan, psykiatrinen sairaanhoitaja kerran viikossa. Toimintaterapeutti käy tekemässä kartoituksen Ystäväni toimintakyvystä. Alkaa opettamaan kaupassa käyntiä, miten ostokset tehdään jne...Ystävälleni tehdään lukujärjestys mitä noudattaa (tai sitten ei), siinä on laitettu suihkupäivät, kauppapäivät, tiskauspäivät, pyykinpesupäivät jne. Mutta kuka tuota valvoo? Tuskin kukaan, mutta se ei nyt tässä olekaan olennaista.

Kotipalvelu tehostaa käyntikerroilla havainnointiin, ei luota enää pelkästään Ystäväni sanaan, että pärjään kyllä. He katsovat että Ystäväni käy suihkussa, avustavat siinä. Katsovat että Ystäväni käy syömään, ennenkuin poistuvat ja tarkistavat että jääkaapissa on myös syötävää. Psykiatrinen puoli jatkaa samalla tavalla. Psyke-puoli itseasiassa pesi itsensä näppärästi irti tästä touhusta kokonaan. Kävi jopa kiivaan keskustelun kotipalvelun kanssa lääkityksestä. Oli melkoinen palaveri.

Nyt itseasiassa vain odotellaan, että jotain tapahtuu, jotta voidaan todentaa, pärjäämättömyys. Jouduimme tekemään omaisten kanssa tiukan päätöksen, että emme anna apua, kuin hädässä. Muuten Ystäväni alentunut toimintakyky ja pärjäämättömyys voi jäädä todentamatta, ja hidastamme prosessin etenemistä. Palaverissa siis karkeasti todettiin, että apumme on ollut loppujenlopuksi hidaste. Jos haluamme saada Ystäväni turvallisempaan asumiseen, on jotain pahaa tapahduttava. On jotain pahaa tapahduttava? Järkyttävää! Tässä on tapahtunut jo paljon kaikkea pahaa, mutta kun ei ole vielä kokeiltu kaikkia apumuotoja kotona, ei voida todentaa, että Ystäväni ei pärjää kotona tehostetun tuen kanssa. Nyt siis vain odotellaan sitä jotain pahaa tapahtuvaksi. Onhan olemassa se pieni toivo, että sitä ei tapahdu, mutta läheltä seuranneena en usko siihen, toivon kyllä.

Aurinko löysi risukasan.

Eilinen lääkärissä käynti oli jonnin verran erikoinen. Mulla piti olla ihan vaan sellainen peruskäynti, jossa lääkäri kartoittaa mun tilanteen pikaisesti, että joko olen riittävän voimaantunut palaamaan töihin. Lääkäri esitti erilaisia kysymyksiä, joihin vastailin spontaanisti. Kyseli mun asennetta työhön, ystäviin, vapaa-aikaan. Vastailin että työ on tärkeämpää kuin ennen, ei ole itsestäänselvää että ihmisellä on työ, tai se että olen terve ja saan tehdä työtä. En halua olla työstä turhaan pois ja saikunottokynnys on korkealla.

 Olen siis tavannut tätä samaista lääkäriä yleensä aina, on oppinut tuntemaan mut persoonana ja ihmisenä. Tiukan ja täpäkän kuoren alla mun Irma-lääkäri on melkoisen pehmeä ja myötätuntoinen ja tarkka havainnotsija. Teki musta analyysin siinä kun istuin. Sanoi havainneensa, että työ on mulle tärkeä, olen tunnollinen, liian tunnollinen. Hän on huolissaan mun tiukasta asenteesta itseäni kohtaan. Mun pitää löysätä, kunnioittaa itseäni enemmän. Olla armollinen. Kuitenkin sanoi mun olevan hyvin lujatahtoinen ja voimakas henkisesti. Henkisesti voimakkaat venyttävät itsensä ylitse voimiensa ja katkeavat kerrasta. Mutta katkeamispiste on korkea. Toipuminen siitä ottaa aikaa. Kehoitti kauniin tiukasti mua huolehtimaan itsestäni nyt enemmän, kun ystäväni saa tarvittavan avun muualta. Nyt voin antaa huolen muille ja keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiin. Kertoi olevansa musta ylpeä, että rajasin palaverissa vastuun pois itseltäni. Otti mua taas lämpöisesti käsistä kiinni ja toivotti parempaa huomista.

Lisähaastattelun jälkeen totesi lopulta, että ei havaitse masennusta, eikä enää varsinaista alavirettäkään. Pohdimme työhönpaluuta ja sain lopulta itse päättää palaanko vai enkö. Palaan, haluan töihin. Hän jätti mulle vielä takaportin auki. Kun menen töihin ja jos huomaan että en jaksa, saan lähteä kesken työpäivän kotiin, soittaa hänelle ja hän kirjoittaa vielä loppuviikon mulle saikkua, näkemättä mua enää uudelleen. Luottaa siihen mitä olemme nyt keskustelleet.

Tuosta menin suoraan sinne työpsykologin luokse. Menin sinne oksentamaan tätä Ystäväni asiaa, ja kaikkea muutakin mitä mun päälle on kasaantunut. Kakankikkareet se niin mennyt. Mulle oli varattu kahden tunnin aika. Ihan ekana se tyyppi kyseli MS-taudista. Pidin noin 45minuutin esitelmän mitä MS-tauti on, miten se ilmenee, millaisia eri tautimuotoja on, miten niistä toivutaan, mikä on pahenemisvaihe, miten niitä hoidetaan. Mitä lääkityksiä on, onko ne kaikki kalliita, ja onko jokin lääke niin kallis että se on tavallisen ihmisen saavuttamattomissa. Miten raskaus vaikuttaa mäsään, miten jos tulee sen jälkeen komplikaatioita, onko ne pysyviä, miten vauvaa pystyy hoitamaan, mitä apuja on saatavilla. Ihmettelin näin laajaa kyselyä. Mutta vastailin kuitenkin. Tosin mua ärsytti ihan kamalasti, sillä ei mua Mäsä stressaa! Mä haluan päästä itse asiaan! Lopulta 45minuutin kuluttua selvisi. Häne sukunsa on pohjanmaalta ja veljensä vaimolla juuri todettu MS ja nainen on raskaana. Jumavita! Se psykologi tavallaan hyväksikäytti mua! Prkl.

Hitto. Lopulta aloitin kertomisen Ystävästäni. Sekin meni ihan pyllylleen. Musta olisi ollut riittävää se, että annan pienen priiffauksen siitä, kuinka kauan olemme olleet ystäviä ja kuinka hitaaseen tahtiin Ystäväni on sairastunut. Eikä mitä, mun piti selittää joka käänne kuinka huomasin Ystäväni ekat oireet, miten reagoin, mitä tein. Miksi Ystäväni sairastui, tapahtuiko jotain traumatisoivaa jne....Sitte kerroin sen hyvksikäyttöjutun ja siihen(kin) halusi tarkennuksia. Kerroin etten oikein voi kertoa. Ne on salassapitoasioita, en saa kertoa tarkkaan. Vain sen mitä julkisuudessa silloin asiasta oli esillä.

Sitten monen mutkan jälkeen pääsin lopulta kertomaan väsymyksestäni, mutta olin jo niin tympääntynyt koko tyyppiin, etten enää viitsinyt edes kaikkea kertoa. Ihan ylimalkaisesti ainoastaan. Halusin vain pois sen luota.

No, tyyppi totesi, että ei havaitse masennusta ja vaikutan ihan orientoituneelta ja ulosanti selkeää ja hyvää. Kurkisti sitten mitä lääkäri oli kirjannut ja totesi saman, mee vaan töihin jos tunnet jaksavasi. Mutta joudun kahden viikon päästä tuolle tyypille uudelleen. Katsotaan miten asiat ovat edistyneet.

Tänään olin siis töissä ja nautin siitä. Jaksoin hyvin ja tunsin taas oloni kotoisaksi. En stressaantuneeksi, vaan normaaliksi ja vapaaksi. Musta tuntuu että mä hengitän taas puhdasta ilmaa.

Ystäväni kanssa äsken keskustelin puhelimessa ja selitin hänelle vielä kerran miksi olemme tässä tilanteessa.
Kerroin, että mun voimavarat on käytetty, olen koko joululoman nukkunut ja itkenyt vuoronperään. Huolesta, väsymyksestä, toivottomuudesta. En jaksa enää olla hänen hoitajansa, haluan taas olla Ystäväsi. Se ei ole mahdollista jos asut tässä. Koska silloin koen että olen hänestä vastuussa, koen että mun on käytävä tekemässä tarkistuskäyntejä, soittoja. Mutta kun hän pääsee asumaan avun ja hoivan pariin, mä voin huokaista. Mä tiedän että hänestä pidetään huolta. Mun ei tarvii. Selitin vielä jälleen senkin, että hänellä on niin monta eri sairautta ja kaikki vakavia, ettei yksin kotona asuminen vain ole turvallista. Apu ei ole saatavilla.Mutta kun hän pääsee valvottuun asumiseen, on apu paikalla koko ajan. Mä voin olla taas ystävä, tulla kylään. Me voidaan taas tehdä ystävä-juttuja. Käydä syömässä, elokuvissa, juoruta asiota. Olla niinkuin ystävät on.
Hän sanoi ymmärtäneensä sen sairaalassa ollessaan ja kun olen sitä hänelle rehellisesti kertonut. Oli pahoillaan mun puolesta, ja tahtoi myös saada oikean ystävyyden takas. Kupit oikeinpäin.

Nyt tuntuu siltä, että tää kamppailu ei ole ollut turha. Tulemme saamaan ystävyyden takas. Ei ole vihaa tai katkeruutta ilmassa. Mun on pakko todeta, että tällainen ystävyys on harvinaista, siis se että ystävyys ei katkea vaan pikemminki voimistuu. Mutta samalla löyhentyy niin, että mä en kuristu. Kamppailu kannatti.

Toffo-kisunikin koki ihmeparantumisen ja on ihan kunnossa. Ei hätää enää senkään suhteen. Sillä ollut vaan jokin toimintahäiriö, jonka johdosta menetti ruokahalunsa. Kun oli usemman päivän huonolla ruualla, alkoi heiketä ja teki suurinpiirtein kuolemaa. Pakkosyötöllä ja juotolla saimme Toffon voimaantumaan ja nyt syö kahden kissan edestä loputtomalla ruokahalulla ja on taas ylisosiaalinen oma itsensä. Rakas kissani selvisi.

Huomenna tapaan myös AD:n. Sovittiin että vietetään viikonloppua yhdessä. Nythän vain vietetty hajanaisia öitä ja hetkiä. Nyt kokonainen viikonloppu edessä. Ihan kuin risukasaan paistaisi aurinko? (hymiö)

Edistystä.

Nyt on ensinmäinen ystäväni uusista palavereista takanapäin. En lähde kirjoittamaan sen yksityiskohtia sen tarkemmin. Mutta loppu tai välitulos on tämä. Hänelle alkaa oma isänsä edunvalvojaksi, on joku joka hoitaa hänen raha-asiansa, jotka ovat enemmän kuin pahasti. Mutta tämä hyvin yleistä vakavasti mielenterveyssairailla. Häntä ei myöskään lasketa tässä välissä kotiin sairaalasta, vaan odottelee seuraavaa isoa hoitopalaveria, missä on paikalla eri hoitotahojen edustajia. Ystäväni siis viimeinkin katsotaan kokonaisuutena, eikä niin, että jokainen vain hoitaa oman tonttinsa ja sen jälkeen ystäväni saa taas pärjäillä omillaan. Seuraavan palaverin asia on se Ystäväni kotona asuminen, joka ei siis ole enää mahdollista. Siellä pohditaan tätä asiaa ja tämänhetkinen lääkäri on sitä mieltä, että ystäväni ei palaa enää takas kotiin. Hänele etsitään turvallisempi asumismuoto ja vastuu pois minulta.

Kokonaistilanne on niin vakava ja hän on niin monisairas, ettei kukaan hänen tilassaan enää pärjäisi yksin. En minä eikä kukaan muukaan. Palaveri oli rankka, sillä meidän kaikkien oli puhuttava suumme puhtaaksi, kerrottava pelkomme, väsymisemme, ahdistuksemme ja huolemme, siis kaikki mitä sydämellä oli. Kaikilla sitä oli paljon. Meidät otettiin todesta, meitä kuunneltiin, viimeinkin! Tätä olemme yrittäneet yhdessä omaisten kanssa jo kauan ja monta kertaa. Nyt vasta, kun mä en enää jaksanut kantaa taakkaa, ja ilmaisin sen voimakkaasti, oli kaikkien pakko toimia. Sosiaaliohjaaja tunnusti, että asiat ovat viivästyneet osittain ehkä siksi, että olen ollut aina tukena. Eri hoitotahot on helposti jättäneet ystäväni mun valvontaan. Näin on tapahtunut monesti. Jos ei ole ollut tilaa Kellokoskella, on hänet jätetty mulle. Liian kilttinä ihmisenä olen aina myöntynyt. Mutta myös voimavarani tuolloin ovat olleet paremmat. Nyt niitä ei enää ole. Enkä enää halua olla liian kiltti. Mä saan olla mä ja mulla saa ja pitää olla oma elämä.

Kyllä mulle kyynel tuli siellä silmään, olen niin väsy, että pieninkin myötätunnon osoitus saa mun pinnan halkeamaan ja kyyneleet pääsee virtaamaan läpi. Sosiaaliohjaajan todetessa, "Olet ollut ystävällesi aarre", mä repesin. Myötätunto tuntuu olevan ainut asia millä mun muuri murretaan. Mä sopersin vain, "tämä aarre vain ei enää jaksa ja on liian väsynyt". Ystäväni hätkähtää itkuani ja tarttuu kädestä kiinni, puristaa ja sanoo "Olet rakas ystävä". Piti sitä sitten itkeä hiukan lisää...Ystävyys, se on siellä, se elää.

Nyt olen luvannut käydä siivoamassa ystäväni keittiön ja vien kaikki roskat pois. Ystäväni asunto on päässyt hyvin siivottomaan tilaan. En jaksa siivota sitä kokonaan, eikä mulla edes ole sellaisia välineitä olemassa, millä kaiken lian sieltä räjäyttää pois. Mutta kun keittiön haisevat pilaantuneet likaiset astiat on siivottu ja roskat viety. Ei haju enää tule rappukäytävään. En kuvaile tätäkään enempää. Kuin että likainen on lievä sana.

Nyt huolena on meidän kissa, Toffo. Se on melko heikossa hapessa. Pakkosyötän ja juotan sitä. Huomenna pääsee Toffo lääkäriin. On nyt parempi ku aamulla. Mutta kipuja sillä tuntuu olevan rintakehän alueella, sitä ei voi koskettaa jos Toffon nostaa syliin. Huomenna kertoilen sitten siitäkin.

Huomenna on mulla aamulla lääkäri, sen jälkeen työpsykolgin tapaaminen ja se jälkeen kissan lääkäri. Taidan olla melko uuvuksissa päivän päätteeksi. Torstaina pitäs mennä töihin. Sikäli mikäli lääkäri toteaa mun olevan työkykyinen.

Koukussa kävelyyn.

Tän saikun aikana olen aloittanut kävelyharrastuksen. Olen huomannut että jalkojen lihakset alkaa hävitä.
Osallistun myös 30päivän kyykkyhaasteeseen. Se ei ole mennyt ihan nappiin. En ole näillä alatoopijaloilla kyennyt jokapäivä saavuttamaan asetettua tavoitetta. Mutta teen sen minkä kykenen, sekin tyhjää parempi.

Olen joululoman aikana ollut niin pohjalla, että en tehnyt mitään. Söin väsymykseen ja ahdistukseen ja aloin turvota ja heikkous valtasi kropan. Alkoi tulla todella nuhjuinen ja hankala olo. Nyt kun alkaa mieliala nousemaan, asiat selviämään, taakka kevenee niin jalkakin nousee. Käyn nyt joka päivä Millan kanssa lenkillä. Yritän tähdätä että lenkki olisi noin 3km pitkä. Ekoina päivinä se jäi vain kahteen kilsaan. Jatkoin silti tallustelua seuraavina päivinä ja kokeilin erilaisia maastoja ja reittejä missä kävellä. Nyt olen eilen ja tänään saanut kävelysuorituksen nousemaan yli 3km. En tavoittele nyt vielä pidempiä matkoja, ei toi piskikään jaksa. Sillä on lisäksi se epilepsia, joten en voi sitä rasittaa liian pitkillä lenkeillä. Tää 3km näyttää olevan Millallekin hyvä määrä, Ei ole lenkin aikana tullut kohtausta. Mutta Millalta on lähteny painoa kilo, samainen kilo on hukkunut multakin matkan varrelle.

Jos sitten huomaan, että pystyisin pidempään lenkkiin, jätän piskin kotiin ja otan kävelysauvat matkaan. Tulee tehoja ja vauhtia lisää. On tätä kestävyyttä nostettava sitäkin varten, että en sitten hyppää töihin kuin kylmään veteen. Suoraan sängyn pohjilta en jaksaisikaan. On tässä totuteltava liikkumaan ja olemaan aktiivisempi. Huomaan selkeästi että liikunta luo energiaa. Kun vaan saan ahterini liikkeelle, on lenkin jälkeen energinen ja hyvä olo. Liikunta on lääke, pakko se vaan on taas todeta. Eikä sen matkan pituudella ole väliä. Jos se on 1km, sekin on liikuntaa ja raitista ilmaa. Matkojen määrällä ei niin väliä, vaan sillä että liikkuu. Jokainen kykyjensä mukaan.

Lisäksi otan mukaan vatsalihakset ja jatkan kyykkyjä, hyppistäkin voisi kotona pomppia alakerran naapurin riemuksi. Heh, mun hyppiminen tosin rajoittuu noin 3minuuttiin. Sen jälkeen maan painovoima yllättää ja en nousekaan enää ilmaan. Tuskin ehtii alakerran naapuri edes huomaamaan mun hyppimistä.

Niin, ja viimeöisen bailauksen, siis naapurin bailauksen jälkeen sillä niin väliä olekaan. Vaikka hänen kattokruununsa putoisi lattialle. Viime yönä siellä alkoi neljän aikaan ravintolastatulonjälkeenbileet. Ne kesti kuuteen saakka. Ensi iloista laulua, sitten äksyilyä, kaksi miestä ja nainen. Luulen että siellä oli tappelukin. Ainakin kamala pauke ja rytinä kävi ja kerran kuulin naisen huutavan "AU". Miehet huusivat jotain toisilleen. Sanoista ei selvää saanut, oliko syy mun kuulossa vai kenties huutajien epäselvässä selvyystilassa?

En soittanut poliiseja, en jaksanut raahautua. Ihan riittämiin jo hätäkeskuksia vaivannut. Antaa olla, peittoa korville tiiviimmin ja silmät kiinni.

Nyt alan jo odottamaan AD:n paluuta. Se on ensi viikolla. Olemme jo sopineet treffit. Mut miksi jännittää? Onhan toki kuukauden erossaolo pitkähkö aika. Perhosetkin lepattelee. Mukavia asioita on mukava odottaa.

Nyt juomaan vettä! Laitoin keittiön pöydälle 2l kannun täyteen vettä, mukaan puristin yhden sitruunan ja pilkoin limetin. Aina kun käyn keittiössä, juon samalla. Iltaan mennessä on kannu tyhjänä ja tarpeellinen neste nautittuna.

Itsekkyyttä, viimein.

Käväsin sitten tänään töissä viemässä verokortin ja saikkulapun. Koitin mennä niin ettei kukaan mua näkisi. Mennään edelleen melko heikolla pinnalla. Jää murtuu kovin helposti, enkä halua töissä itkeä tihruttaa. Yöks.

Näin pari työkaveria, ja eka kommentti olikin, "et näytä kovin hyvältä". No älä. Miten voisinkaan kun nukkunut ja itkenyt vuoronperään? Enpä viitsinyt alkaa selittelemään. Nyt on huono aika ja se siitä. Koitan pitää itsestäni huolta. Hiukan nakersi sisintä kun näin seinällä poissaolojen määrän. Kamala sentäs! Miten ihmeessä ne jaksaa jotka on töissä? Todella iso määrä poissaolijoita. Kyllä on väsynyttä sakkia sielläkin.
Onneksi, luulen ainakin, että olen voimaantunut sen verran hyvin ensi viikon torstaihin mennessä, että pääsen töihin. En tiiä kykenenkö ihan satasen panokseen, mutta sen tuskin väliä. Ei siellä taida tällä hetkellä muutkaan jaksaa, siellä mennään survivor-meiningillä.

Mä olen tänään siis jaksanut poistua kotoa, kävin hoitamassa pakollisia asioita, ja istuin hetkisen myös kahvilassa. Tuntui perin hyvältä olla ihmisten parissa, poissa kotoa. Mun puhelin soi tosin koko ajan. Mun uuteen linjaukseen kuuluu, olla itsekkäämpi, ei aina saatavilla. Jätin vastaamatta kun näin että se on se ystäväni sairaalasta. Sillä ei voi olla mitään hätää, joten en ole nyt hänelle saatavilla. Olen nyt omalla ajalla, ihan vapaalla. Olen pitämässä itsestäni huolta. Huomaan että mun verenpaine nousee joka kerta kun hän soittaa. Tiedän, että ei ole hätää ja mä tarvitsen häneen etäisyyttä. Mun on vaan pakko toimia näin, rajaten asioita. Aikaisemmin päivällä pyysi mua menemään kauppaan ja viemään hälle tupakkaa ja limppaa sairaalaan. Ei olisi ollut ihan helppo nakki. Oisi pitänyt ensin käydä kaupassa ja mennä bussinvaihdon kautta sairaalalle ja samaa reittiä takas. Selitin hälle ihan rehellisesti etten jaksa. Mun on pakko ajatella omaakin jaksamista, olen sairaslomalla fatiikin/uupumisen takia. En voi toimia nyt kuin omaksi parhaakseni, jotta tervehdyn. Kehotin häntä kävelemään sairaalan vieressä olevaan kauppaan. Matka ei ole pitkä ja hänellä on poistumislupa sairaalasta.

Kun pääsin kotiin, soitin sitten hälle. Mitään hätää ei ollut, on vain yksinäinen. Sekä halusi kertoa että kävi kaupassa. Fine. Alan olla todella uuvuksissa. Jotta tästä ystävyydestä saa vielä jollainlailla toimivan, on mun jaksettava asettaa rajoja. Jaksoin, ja kykenin. On mulla opettelemista.

Nyt kerään taas itseni kasaan ja pidän mielessä, aina ei tarvii miellyttää. Kunhan ei tahallaan ketään loukkaa.
Tämä on osa sitä projektia "Olla vähemmän hyvä ihminen".

Ojasta allikkoon ja takaisin.

Nyt saikulla, lepäämässä ja voimia keräämässä. Oli inhan tiukkaa ja vaikeaa mennä hakemaan saikkua. Kun olis jalka poikki, tai korkea kuume, marssisin välittömästi saikulle, tai no sen poikkinaisen jalan kanssa linkuttaisin. Mutta saikulle joka tapauksessa. Muhun on jotenkin iskostunut, että on heikkoutta olla väsynyt, tai väsynyt saa olla, mutta töitä on tehtävä. Älkää kysykö mistä tämän olen itseeni imenyt. Muita kehotan aina pitämään huolta itsestään, itse toimin yleensä päin vastoin kuin muita neuvon. Muissa en näe heikkoutena väsymystä tai sen takia saikuttamista. Mä nostan hattua sille, ken osaa tuon. Rajata elämäänsä ja hakeutua saikulle ennen täydellistä voimien lopahtamista. Mä opettelen edelleen.

 Tähänkin tarvittiin ulkopuolinen painostus/kehotus. Itsekseni jos olisin pähkäillyt, olisin nyt töissä ja väleissä vessassa itkemässä ja taas jatkamassa työtä. Kuka haluaisi sellaisen open/avustajan lapselleen? Käsi ylös, mä en ainakaan. Sellanen henkilö ei ole työkykyinen ja voi olla arvaamaton. Mulle itelleni on tärkeää, etten provosoidu lapsista, oppilaista. Jaksan kärsivällisesti selvittää riitoja, hakea luokkaan työrauhaa, neuvoa sen sadannenviidennentuhannen kerran samaa asiaa. Jaksaisinko tässä kunnossa? En. Normikunnossakin saa ajoittain laskea sataan tai jopa tuhanteen kun aloittaa uudelleen selityksen, tai selvittää samojen oppilaiden samaa riitaa samalla viikolla sadannen kerran. Tämän kun itsekseni pohdin, tajusin että mun paikka on nyt kotona. Muut ulkopuolella olevat ihmiset ajatteli asian mun näkökannalta, mun jaksamisen ja toipumisen. Mä sain itseni lääkäriin ajatellen asian itseni ulkopuolelta. Sitten se ei enää tuntunut heikkoudelta. Mun heikkous on mun pyrkimys liikaan täydellisyyteen, liikaan suorittamiseen. On vaikea vain olla ja elää. Tarkoitan lähinnä työelämää. Kyllä mä täällä omassa pienessä kuviossa osaan ja kykenen irrottelemaan ja olemaan pää irti kropasta. Ilman noita irtiottoja mun elämä olis pian pelkkää suorittamista. Nopea tie loppuunpalamiseen.

Mulle on aina ollut myös vaikeaa kertoa ulkopuolisille omasta todellisesta tilasta. Siitä, että voimat alkaa olla vähissä, tai siitä ettei yksinkertaisesti jaksaisi yhtään mitään. Tai siitä, että mieli vetää alavireessä, tasasessa mollisoinnussa. Mä vedän itteni duuriin väkisin. Mistä hemmetistä noi musiikkivertaukset tulee? En ole pätkääkään musikaalinen ihminen! Mutta siis, väkisin väännän hymyä. Läheisimmät, todella läheiset erottaa sen. Muille menee läpi. Mutta kun olen jo pudonnut kuiluun, sitten sitä ei enää peitellä, se näkyy. Tosin, kuori on sillonkin kasassa, julkisilla paikoilla. Mutta auta armias jos joku kysyy miten voin, pato halkeaa ja vyöry on valtava! Mieti siis tarkkaan kysytkö multa kuulumisia? (tässä hymiö)

Tuosta täytyykin siirtyä eiliseen padon murtumiseen.

Aamulla soitin viimein tyteen, jalat ei kantaneet enää kunnolla, kädet ei tunne kunnolla, pää ei toimi kunnolla. Raskas ja hankala olo koko kropassa. Olin sen jo pitkään tuntenut. Mutta paljon laitoin pitkään kestäneen ressin piikkiin. Sain ensin ajan pelkästään työterveyshoitajalle. Hänen kanssaan aloitin paketin purkamisen ja ekat itkut tuli jo siinä. Hoitsu oli sitä mieltä että tarvitaan lääkärin mielipide. Tiesinkin sen, ei tää hoitsun kanssa selviä, saikkua tarvitsen. Eikä hoitsu saa kirjoittaa saikkua suoraan loman perään, siihen tarvitaan lääkäri. Tätä sitten taas vastaanoton tytöt ei tienneet tai muistaneet aikaa mulle antaessaan, tai eivät ymmärtäneet kuinka vakavasta tilanteesta on kyse. Hoitsu kehoitti tilaamaan aikaa myös työterveyden omalle psykologille. Taakkani harteillani on melko iso kannettavaksi. Eikä todellakaan ystäväni asia ole ainut. On muutakin kuormittavaa tekijää ollut viimeisen 2kk aikana. Joten en syyttele ystävääni, tämä olisi ollut edessä joka tapauksessa seuraavan uuden vastoinkäymisen kohdatessa. Kamelin selän katkaisi kuitenkin se ystäväni kriisi, jonka selvittely edelleen kesken.

Kaikki ajat lääkärille oli tietenkin jo siihen mennessä menneet. Ehdotus että tulen huomenna uudelleen. Eiii, en jaksa taas kammeta itseäni liikkeelle, en jaksa! Siinä samassa hoitsun ruutuun tulee näkyviin peruutusaika samalle illalle. Sen otan, kiitos! Aika tosin on vasta neljän tunnin kuluttua. Kotiin ei kannata lähteä, bussimatkustaminen on kallista. Willaankaan en halua mennä turvonneilla silmillä. Äiti asuu lähellä, menen äidille! Soitto äidille tuottaa pettymyksen, äiti onkin tänään töissä. Hätä ei ollut tämännnäköinen, sillä äiti on töissä samaisessa rakennuksessa missä jo olin. Äippä antaa avaimen ja menen äipän luokse lepäämään ja odottelemaan aikaa lääkärille. Laahustan äidin luokse vesisateessa. Takki ihan märkänä, kengät samaten. Ehtivätpähän kuivua ennen ku lähden uudelleen liikkeelle.

Raahustan itseni neljän tunnin kuluttua uudelleen samaan paikkaan. Nyt lääkärille. Mun tyten lääkäri on venäläistä syntyperää (kuten suurin osa lääkäreistä nykyään) ja on tunnettu tuimuudestaan. Hän on itkettänyt monet pois vastaanotolta ollessaan kylmä ja jääräpäinen. Näin alkoi aikoinaan meidänkin hoitosuhteemme. Hän äksyili ja tiuski mulle, huusikin. Lopulta mulla meni pinna ja iskin nyrkin pöytään (kyllä, oikeasti) ja sanoin että lääkärin kuuluu hoitaa potilas kokonaisuutena! Lääkäri hiljeni ja tuojotti mua. Henkäsi syvään ja vastaanotto jatkui. Mutta tuosta siis jo vuosia aikaa, sen jälkeen olemme toimineet hyvässä yhteisymmärryksessä. Kunnioitan hänen ammattitaitoaan, on hyvin pätevä lääkäri. Hän kunnioittaa myös mua ja jaksaa nykyisin kuunnella loppuun saakka. Tämän kirjoitin tähän väliin, koska mua jännitti mennä tuossa kunnossa lääkärin, tuon tuimuuden luokse. En tiennyt yhtään miten tällaiseen asiaan suhtautuu. Ennen syynä ollut flunssat ja punkteeraukset. Entäpä henkisen puolen asiat?

Rohkea rokan syö. Mä pääsin penkkiin istumaan ja huokasin ja aloitin. Pato murtui ekan lauseen, tai ehkä tokan aikana. Lääkäri ryntää siitä samasta hakemaan nenäliinaa. Mä huokasin mielessäni, se ymmärtää. Jatkoin ja kerroin kaiken taakan pois. Hän tutkailee mua, tuimasti ja hellästi. Pohtii diagnoosia minkä kirjoittaa saikkulappuun. Burn out olisi sopiva, mutta sulla on tuo MS myöskin. Hmm..Laitan tämän MS, sillä se on kuitenkin alentanut sun jaksamista, ja kun koko kroppa reagoi, siis jalat ja tuntokin...Hmm...tuhisee, tuijottaa ruutua. Näpyttää siihen kuuluisat G35, ja sitten lisää vielä masiksen, katsoo mua ja poistaa sen. Todeten että vaikka olen itkuinen ja väsynyt, olen kuitenkin ihan selväpäinen ja toiveikas. Ei masennusta havaittavissa. Kiitos lääkärille, Luojalle ja kaikille, ei tullut burn out diagnoosiksi. Se olisi ollut palkaton loma ja olisi ollut pakko mennä töihin, en kykene olemaan päivääkään palkattomalla. Mieli keveni ja hymykin irtosi ihan spontaanisti.

Lähden vastaanotolta mieli koheenneena, ei itketä enää. Lääkärikin kehoitti tilaamaan aikaa työterveyspsykologille, suositteli 1-3 käyntikertaa. Puran loputkin lastista sitten pois, jollekin ulkopuoliselle. Tänään on vielä pois, mutta huomenna hänkin on paikalla ja varaan sitten aikaa.

Jalat ei kyllä vahvistuneet tuolla lääkärissä, eikä kädet. Mun on jaksettava vielä mennä kauppaan, vettä sataa koko ajan enemmän. Mutta raahaudun vesisateessa kauppaan. Kaupasta kahden painavan kassin kanssa lähimmälle pysäkille bussia odottamaan. Se saapuu myöhässä. Pääsen kyytiin, käsi ei enää nouse, joten bussikuski ottaa mun hampaiden välistä lipun ja leimaa sen laitteeseen ja asettaa sen takas mun hampaiden väliin. Mutisen kortti suussa kiitosket. Päästään asemalla ja pitää vaihtaa bussia. Sekin tulee runsaasti myöhässä. Sisään äkkiä, sillä vaatteet on märät jo läpi saakka. En jaksa enää seistä. Huojuttaa. Pääsen bussiin ja istahdan huokaisten. Pitkä päivä kohta takana ja kotiin ja sänkyyn! Puhtaisiin lakanoihin, jep, olin jaksanut vaihtaa lakanat ennen reissua.

Bussissa ei olekaan kaikki hyvin. Kuski laittaa oven kiinni, se aukeaa samantien, taas uudelleen kiinni ja taas se aukeaa. Tätä kuskin ja auton välistä taistelua kesti ehkä vajaa 5min. Sitten sammuu virta autosta. Kaikki matkustajat istuvat hipihiljaa pilkkopimeässä bussissa. Kuulee kuinka voimakas sade rummuttaa kattoa. Ensin huokaan, tämäkin vielä. Pian kuitenkin yliväsymys vie vallan ja mua alkaa naurattaa. en naura ääneen, se olisi ollut tosi pelottavaa puolitäydessä pilkkopimeässä ja täysin hiljaisessa bussissa. Tilanne oli melko aavemainen.

Lopulta kuski soittaa jonnekin ja saa neuvoja. Kääntyy meitä päin ja sanoo," Tämä bussi ei liiku tästä mihinkään .Ottakaa tosta itsellenne taksi (taksiasema siis samassa paikassa kuin bussiasema), pääsette sillä kotiin. Sanokaa kuskille että saa tulla kuittia vastaan hakemaan täältä rahan.".

Nappaan kassini ja raahaudun jälleen vesisateessa. Taksiasemalla ei oo kuin kolme taksia, ne ei riitä kaikille. Mä ehdin siihen viimeisen kohdalle ja se on tilataksi, ja paikalla meitä oli vielä 4 matkustajaa. Aloitan selittämisen kuskille. Tuolta bussista sanottiin, että voit viedä meidät koteihimme, sillä tuo bussi hajosi. Kun olet vienyt meidät, voit hakea rahat tuolta bussista kuittia vastaan. Kuski haraa vastaan ja mä jatkan, Juu-uu, näin on. Tosta noi edelliset taksit jo lähtikin. Nyt jo muutkin matkustajat säestää, "juu-uu, näin on" Taksikuski ottaa meidät lopulta kyytiin.

Alkuun kaikki istuu hiljaa taksissa, ensin kerrottuaan minne on matkalla. Mä en enää kestänyt hiljaisuutta, aloin kehumaan bussikuskia, kuinka kärsivällinen se oli, silloin alkaa muutkin puhumaan ja naureskelemaan ja tarinaa irtosi. Tähän kommentoin, että tarvitaan bussin hajoaminen ja erikoinen tapa päästä kotiin, ennenkuin suomalaiset puhuu toisilleen. Olemmeko hivenen jäykkää kansaa? Bussin sisällä oli rikkomaton hiljaisuus. Taksikuski yhtyy puheeseen, tarvitaan aina yksi joka rikkoo jään, meillä taitaa nyt olla sellainen kyydissä. (hymiö)

Pääsin lopulta kotiin painavien kassieni kanssa, läpimärkänä ja väsyneenä, mutta suoraan kotiovelle ja hymy huulilla. Katastroofiset päivätkin voi päättyä hymyyn, vaikkakin väsyneeseen.

Nyt viikko lepoa, raitista ilmaa ja unta ja mukavaa puuhaa. Kontrolli lääkärille saikun vikana päivänä jolloin katsotaan olenko jo toipunut niin, että työkyky on palannut. Uskon että on. Nyt lepään ja hyvällä omallatunnolla.

Jälkipyykki.

Jälkipuinnit Venäläisestä juhlinnasta käyty. Mä ite pidin todella tuosta lämpöisestä perheestä. Pomppu ei ole koskaan kertonut että kuinka lämminhenkinen perhe heillä on. On pikemminkin vähätellyt ja kertonut varsinkin äitinsä oleman hiukan kylmä ja hymytön. Äitinsä ei juurikaan näytä tunteitaan, ei ole puhelias eikä tee itseään tykö. Äitiä on vaikea miellyttää. Mä en kokenut asiaa noin, päinvastoin. Pidin todella Pompun äidistä. Moneen kertaan illan aikana otti muhun kontaktia, neuvoi mua, hymyili ja nauroi. Pompun puheiden mukaan äitinsä ei koskaan esitä mitään. Jos pitää, sen näyttää, hänen suosioonsa vaan on vaikea päästä.

Nyt sain äsken Pompulta viestiä, että kaikki ihastui meidän perheeseen. Isän mukaan mun luonne on ihailtava. Kuulemma olen sellainen energisen eläväinen, iloinen ja menevä. Nämä siis Pompun kautta välitettyjä sanoja hänen vanhemmiltaan. En ole asiaa yhtään värittänyt, tai lisännyt. Hämmentävää, sillä en ole kuitenkaan parhaimmillani. Mutta ilmeisesti ei olla totuttu suomalaisen naisen olevan tämän tyylinen. Pompun isä on soitellut sukua ympäriinsä Venäjää myöden ja kehunut kuinka hyvän anopin hänen tyttärensä on saanut itselleen. Nyt on rauha ja turva. Häkellyttävää, mutta kuka ei olisi iloinen saadessaan positiivista palautetta? Se ken ei ole, voikin sitten heittää ekan kiven.

Tiedän nuorten suunnittelevan häitä. Mielessäni pohdin millaiset niistä tulee. Luulen että mennään enemmän tuonne ortodoksiseen ja Venäläiseen perinteeseen. Joten häät tulevat olemaan erillaiset. Ainakin ääntä, laulua ja tanssia, ja niitä jo tutuksi tulleita skoolauksia ja puheita. Täytyy muistaa silloin(kin) vain kastaa huulet skumppaan. Muuten voi anopin mopo karata häissä. Täyty yrittää käyttäytyä julkisesti kuin anopin arvolle kuuluu. Öh, juups. Noita mopon karkaamisia on nähty tässä menneen vuoden loppupuolella kiitettävästi. Jos nyt vähän aikaa tasasta tappavaa vahtia. Sillain tyyliin -etana?

Mun mieliala on nousussa. En ole pian kolmeen päivään enää itkenyt, mutta rankka väsymys painaa päälle edelleen. Tajutonta tää loputon väsymys. Olen ulkoillut, syönyt maltillisesti, levännyt ja hiukan siivoillutkin. Eli koitan pitää itsestäni huolta. Pitkään jatkunut ressi ottaa nyt omansa, on takaisinmaksun aika. Edelleen kiikun ja kaakun saikun ja töihin menon partaalla. Hetkittäin olen menossa töihin, seuraavana hetkenä taas tajuan etten mä jaksa. Koko ajan enemmän tuntuu kääntyvän sen saikun puoleen. Mun on varmaankin valittava se, vaikka kynnys töistä poisjäämiseen on valtava. Olen todella huono saikuttamaan. Jos kuume on korkea, kykenen helposti. Mutta väsymys ja voimattomuus on mulle heikkoutta, ja en halua mennä lääkäriin valittamaan sellaista. Vaikka tiedän mulla olevan se kirjainlyhenne, joka aiheuttaa tän loputtoman väsymyksen, Mutta millä selitän sen itselleni niin, että kykenen lepäämään, hyvällä omallatunnolla? En ole tätä taitoa oppinut 7-vuoden aikana. Opittavaa ja hyväksyttävää on edelleen siis.

Ai niin. AD on edelleen kuvioissa mukana. Lähti sinne Thaimaaseen lomalle. En ole kait muistanut sitä kirjoittaa? On soitellut ja viestitellyt mulle sieltä. On ikävissään. Ikävöi niin kotiin kuin muakin. Kotia enempi. Mulla ollut ystäväni asioissa niin paljon puuhaa, että ikävä jäänyt vähemmälle. Tänään se ikävä iski taas päälle kun AD soitti ja jutleltiin vähän pidempään. AD palaa 15pvä kotiin. Nähdään sitten sen jälkeen kun nukkunut aikaeron pois. Jänskättää nähdä kuukauden tauon jälkeen, vieläkö on sama tunne olemassa? Itseasiassa tuo kuukausi mikä ehdittiin tapailla ennen AD:n lähtöä oli enemmän sellasta pintaa. Nyt kun palaa ja jos/kun tapailu jatkuu, alkaa todellinen tutustuminen, muuallakin kuin makkarin puolella. Oikeassa elämässä, yhdessä puuhaillen. Odotan tuota aikaa ja hetkeä. Olen kyllä jalat maassa, en lentele pilvissä. Mutta on sentään perhosia mahassa. Perhoset on hyvä, on. Mä odotan että pääsen siihen niin mukavan tiukkaan halaukseen. Sellaseen halaukseen, missä ei oo epävarmuudella tilaa. Hän halaa tiukan lämpimään, tahtoo suoraan ihon alle ja kiinni. Samanlainen ku mä, ihon alle täytyy saada sukeltaa. Mä myös henkisellä tasolla, sitä aion tehdäkin kun tavataan ja jatketaan. Jotenkin oletan että jatketaan. Tosin, mulla on ne muutama tarkka kriteeri vielä jäljellä, joihin en ole saanut vastausta. Jos näissä ei osu yksiin, mä en jatka, vaan tää jää taakse.

On asioita jotka on mulle niin tärkeitä, etten lähde suhteeseen jossa ne ei toimi. Näissä olen ehdoton ja joustamaton. Se on sitä aikuisuutta ja kokemuksen tuomaa viisautta.

Juhlat Venäläiseen tapaan.

Olin tänään juhlissa. Sehän nyt ei ole mikään uusi asia, pidän juhlista ja juhlissa olosta. Pidän sosiaalisuudesta ja yhdessäolosta. Olen tottunut kuitenkin suomalaiseen tapaan. Eli seisova pöytä josta haetaan kahvit ja kakut ja hakeudutaan jonnekin istumaan ja juomaan ja syömään, kaikki vähän "oman"-sakkinsa pariin. Tänään pääsin juhlistamaan miniäni syntymäpäiviä Venäläiseen tapaan. Ne pidettiin Pompun ja Siilitukan kotona. Sinne oli kutsuttu mun puolelta mut ja Heviletti ja Pompun puolelta sitten vanhempia, isovanhempia, tätiä jne... Eli oli porukkaa. Niin, unohdin kokonaan täpinöissäni mainita, että sukujuuret miniällä on Venäjällä. Isä on Georgiasta, äiti Venäjältä, isovanhemmat Inkeriläisiä. Eli hyvin moninainen kulttuurisekoitus.

Tiesin etukäteen vain sen, että juhlat on erilaiset, ei kovin hiljaiset, vaan puheita pidetään. Näin Pomppu oli mua valistanut. Siiltukka jo ollut muutamissa juhlissa ja tiesi suurinpiirtein mitä odottaa. Pelkäsi myös sitä, että kun ne maljapuheet alkaa, ja niitä on paljon, ja mä joudun myös nostamaan maljan joka kerta. Miten mun viinipää kestää? On joskus nähnyt äitinsä hiprakassa, eikä se oo ollut välttämättä ihan siistiä katsottavaa.

Mä sain todella lämpöisen vastaanoton ihan ekana kaikilta. Mua tultiin ovelle vastaan, tervehdittiin, esiteltiin, tutkailtiin ja mittailtiin.  Kaikki meni ohi hujauksessa. Yksikään nimi ei jäänyt mieleen, sen sanoinkin ääneen, että saatte illan aikana toistaa varmaan monta kertaa kaiken, ei jää mieleen. Mutta ihana tavata teidät kaikki!

Pomppu oli siirtänyt ruokapöydän olohuoneen puolelle, keittiössä ei ollut tilaa isolle pöydälle ja isolle vierasmäärälle. Nyt ymmärsin miksi heillä on niin iso ruokapöytä, se on näitä juhlia varten. Joskus ihmettelin heidän jättikokoisen pöytänsä olemassaoloa, en ihmettele enää. Se on perheen ydin, kodin sydän, yhdessäolon paikka.

Pöytä oli katettu, oli ruokaakin tarjolla. Olin odottanut synttäreiden olevan kahvitteluhetkinen. En odottanut ihan tuon mittakaavan ruokailua. Pomppu oli hiki päässä ahertanut Siilitukan kanssa yhdessä. Oli moussakaa, salaattia, karjalanpiirakoita,  Viiniä, kuohuviiniä ja sekalainen sortti kaikenmoista muutakin naposteltavaa ja juotavaa.
Kaikki kävivät kiinni ruokaan, Siilitukka tarjoili karjalanpiirakoita, juomia. Oli isäntänä. Riemulla katselin ja hyvällä mielellä. Istuin mukavasti pöydässä kumpikin poikani vierelläni, turvallisesti heidän välissään.

Juuri kun luulin että alamme syömään, nousee Pompun isä ylös. Toivottaa kaikki tervetulleeksi tyttärensä syntymäpäiville. Lasken haarukan alas, otan lasin käteen ja kuuntelen. Hän selittää ensin mulle järjestyksen, tavat ja systeemit. Kaiken tämän suomeksi, jotta ymmärrämme mekin. Kertoo että puheet liikkuvat järjestyksessä joka on kotoisin Georgiasta. Ensin puhuu päivänsankari, eli Pomppu joka oli jo toivottanut kaikki tervetulleiksi ja eka malja nostettu silloin. Sitten Isä pitää puheen tyttärelleen, sen jälkeen seuraa puhe isovanhemmille, jonka jälkeen puhe päivänsankarin veljelle, sitä seuraa puhe päivänsankarin puolisolle, eli Siilitukalle, sitten sukulaisille ja viimeisenä edesmenneille. Edesmenneille ei skoolata, kaikille muille skoolataan ja kilisytellään laseja. Mutt edesmenneille vain nostetaan malja hiljaisuudessa. Tämän jälkeen saa kuka tahansa pitää puheen. Naisten ei ole koskaan pakko, mutta saavat halutessaan. Puhe vain ei saa olla pidempi kuin tuon Isän pitämä, joka toimi samalla seremoniamestarina. Juhlat eivät olleet mitenkään muodolliset, vaikka tuota protokollaa olikin.

Puheiden pito alkoi. Edettiin tuossa äsken mainitussa järjestyksessä. Joka välissä oli tauko ja syötiin välillä. Sitten taas seuraava puhe ja niin ruokailu eteni. Hiprakka alkoi hiipimään, sillä puheita todella riitti. Kun mun tai kenen tahansa lasi tyhjeni, se täytettiin nanosekunnissa. Tajusin että on otettava joka skoolauksessa vain pieni tujaus, jotten ole ihan töötissä. Sen huomasin, että oli tärkeää kilisyttää lasia ihan jokaisen kanssa joka välissä, sitä noustiin vaikka seisomaan että se lasi yltti kilahtamaan jokaiseen lasiin. Tökkäsin Hevilettiä kylkeen, että ota vain pieni huikka, sun lasi täytetäään välittömästi. Heviletti ei pidä yhtään viinistä. Heviletti virnisti ja totesi, että just huomasin saman. Taidan vain kastaa huuleni viiniin.

Oleminen oli rentoa. Hyvin lämminhenkinen ateriointi ja jutteleminen. Osan he juttelivat venäjäksi, osan suomeksi. Pomppu tai Pompun veli suomensi mulle osan venäjäksi puhutuista jutuista. Mä sain onneksi puhua ihan vaan suomea, he kaikki ymmärsivät kyllä. Nauru kumpusi hyvin helposti lähes kaikilta. Elämää ja ääntä tuosta pöytäseurueesta lähti ja mä nautin joka hetkestä. Todella nautin, tällaisesta tykkään.

No enhän mä voinut olla pitämättä puhetta kun sellainen hetki viimein saapui, että voin puheen pitää.  Sen verran viini kielenkantimia irroitti. Näin kuitenkin yllätyksen muiden silmissä, pitääkö se puheen? Ei selkeästi ole totuttu että suomalainen ja vielä nainen, pitää puheen. Mutta multahan se onnistuu, puhuminen. Yritin kammeta itseni pystyyn, istuin hankalasti pöydän ja sohvan välissä, en mahtunut seisomaan. Joten nousin erittäin sievän näköiseen polviseisontaan sohvalle. Nostin maljan ja aloitin jotain tähän tyyliin " Ihan ekana onnittelut Pompulle tänä päivänä, ja kiitokset siitä, että kutsuit myös meidät tätä päivää juhlistamaan. (Puhuin siis koko pöytäseurueelle, näin huomasin olevan tapana, joten koitin mukailla tuota tapaa). Kerroin epäilleeni jotain olleen ilmassa kun poikani, Siilitukka alkoi lainaamaan multa imuria usein. Syykin selvisi pian, kun Siilitukka toi Pompun näytille. Ekalla tapaamisella jo ihastuin tyttäreenne, joka oli avoin ja välitön. Näin onnen Pompun ja Siilitukan silmissä. Itselläni on kaksi ihanaa poikaa, mutta tytärtä en koskaan ole saanut, joten olen kiitollinen teille siitä, että nyt mullakin on siivu tytärtä teidän tyttären kautta, ja kiitos että Pomppu olet juuri tuollainen kuin olet"

Sitten kilisyteltiin taas, ja Pomppu ja Pompun Isä kiittivät mua kauniista ja herkistä sanoista. Silloin tiesin, että läpäisimme "testin". Tosin en kokenut olevani testissä, mutta olihan se eka kohtaaminen heidän kanssaan, ja ekalla kohtaamisella on suuri merkitys.

Kun Pompun perhe oli lähtenyt, jäimme vielä Heviletin kanssa sinne. Pomppu ihmetteli kovasti varsinkin äitinsä lämpöä ja avoimuutta minua kohtaan. Hän ei kuulemma ole juuri koskaan sellainen, ei edes omien parissa. Eikä myöskään ole esittäjä, jos ei pidä, ei ole taipuvainen sellaista esittämään. Mutta jos pitää, sen kyllä näyttää. Pomppu kertoi äitinsä selkeästi pitäneen minusta, samoin kaikkien muidenkin. Hän oli jännittänyt oman perheensä puolesta, kuinka osaavat olla ja osaavatko "käyttäytyä".

Pomppu kysyikin jälkikäteen, että mitä pidin tällaisesta tavasta. Rakastin sitä! Ihana perhe, ihana lämpö!

Ette arvaakkaan, tai sitten arvaatte, kuinka hyvää tuo teki mun väsyneelle sielulle. Ei todellakaan ollut murheet läsnä tuona hetkenä. Mieli on kevyt ja tiekin ehkä hetken kevyt taas kulkea.

(Se joka liittyy lukijakaartiin tässä mutkassa, kerrottakoon että Siilitukka on mun vanhin poika, Heviletti mun nuorempi, Pomppu siis Siilitukan kihlattu)

Kippis, kulaus, pojehali!

Aurattu tie.

Uskaltauduin eräällä suljetulla ja salaisella palstalla avautumaan tästä ystäväni asiasta. Sain hyviä kokemuspohjaisia kertomuksia, tunsin etten ole ainut tässä suossa tarpova henkilö. Muitakin tarpojia. Osan tarinat ei ole päättyneet hyvin, vaan heidän ystävänsä on lopulta oman käden kautta poistuneet tästä maailmasta. Ollut rankka ratkaisu, ja ympäristöllekin myös. Osan ystäville on järjestetty pakkohoitona parempi paikka, osalla jokin muu ratkaisu. Muutamilta ihmisiltä sain yksityisviestein kertomuksia, osa kertomuksista tuli asiasta aloittamaani ketjuun, ja osa tänne kommenttiboksiin. Ne kaikki luin kyynel simässä ja sain uusia näkökulmia ja samalla vahvuuden siitä, että vielä en voi luovuttaa.

Olen kertonut ja avannut asian. Oman väsymykseni, jaksamisen loppumisen. Turhautumiseni ja kuitenkin tuonut julki hakevani apua. Yrittäväni pitää huolta itsestäni. Muut ovat ystäväni jo hyljänneet, siis muut hänen ystävänsä. Tosin viimeisessä käänteessä on löytynyt yksi uusi ystävä. Hänet ystäväni on tavannut ollessaan hoitojaksolla Kellokoskella. Eli tämä henkilö on itsekin sairas, mutta kykenevä antamaan vertaistukea. Tämän ystävän kanssa juttelin ja hänkin huolissaan ja sitä mieltä, että meidän yhteisen ystävämme paikka ei enää ole kotona, se ei ole yksinkertaisesti turvallista. Tämä ystävä asuu kaukana, eikä pääse apuun, kuin puhelimitse. Tuskin hänellä edes olisi voimavarojakaan, kamppailee omien ääniensä ja ongelmiensa kanssa.

 Olen aktivoinut omaisia takaisin. Joita tosin on vähän. Heidän sukunsa ei ole laaja, eikä perhe iso. Eikä tuossa suvussa ole niinkään tapana työntää ylä- ja alamäissä. He elevät enemmän kaikki omillaan. Edelleen tämä ystäväni isä on mukana, nyt sain ystäväni pikkuveljen takaisin rinkiin. Hän on lopettanut avun antamisen jo jokin aika sitten. Ei enää jaksa. On tullut oman jaksamisensa päähän ehkä parisen vuotta sitten. Olin sinne yhteyksissä, ja hän itse ehdotti että jos tapaisimme ja juttelisimme siskonsa asioista. Huokasin syvään, että kyllä!

Tuon veljen kanssa puhuminen oli antoisaa. Hän avasi omaa tunnetilaansa, kiukkuaan, suruaan, turhautumistaan, katkeruuttaan, säälintunnettaan, koko laajaa tunneskaalaansa. Monin kohdin koimme samoin, samoja tunteita. Loputonta turhautuneisuutta siitä, että mikään tähän astinen apu ei ole auttanut. Oman itsensä pienuutta tämän keskellä. Kykeni jakamaan tunteen tuulimyllyjä vastaan taistelemisen tunteesta. Olemme ennenkin istuneet samassa palaverissa, silloin ystäväni sairaus ei ollut vielä näin pahana, eikä ollut silloin vielä näin monisairas kuin nyt. Silloin lääkärin kanta oli se, että ei voida pakottaa hoitoon. Potilaan sana oli painavin. Tilanne on siitä muuttunut, nyt ei enää potilaan sana voi olla painavin. Se on kuultava, mutta samalla ymmärrettävä, että hän ei kykene huolehtimaan itsestään, saatikka moninaisista sairauksistaan niin, että niiden kanssa kykenee elämään. Nyt on eri aika ja tilanne. Nyt on viimeinen hetki.

Soittelin äsken tyteen, en ole työkykyinen. Oma sairaus on nostanut päätä pintaan. Mun jalat on heikentyneet, käsien tuntopuutokset taas voimistuneet. Mikään uni ei auta eikä piristä. Olen siis siellä kuilussa. Itku tulee pienimmästäkin asiasta, astia on täysi, se läikkyy yli pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Kuten siitä, että en saanut roskista nostettua maasta, se putosi aina uudelleen. Itkuhan siinä pääsi. Väsymys on huippuluokkaa. En saanut kuitenkaan aikaa lääkärille, kaikki päivystysajat on menneet. Ehdotti ensi viikon tiistaille tuloa lääkärille, tosin silloinkin pitää aamulla varata aika. Tiistaina pitäisi mennä töihin ja vielä aloittaa työviikko opena, yksin luokassa. Pelottaa ajatuskin siitä. Jäin sitten harkitsemaan menoa päivystykseen, siellä saattaisin saada tavata päivystävän neurologin, joka voisi arvioida voisiko olla kyseessä jopa stressin aikaansaama pahenemisvaihe? Saisin pidemmän saikun, jotta voisin jatkaa tämän kaiken pois nukkumista.

Kaikkihan ei juonnu tästä ystäväni asiasta. Mullahan oli joulukuussa tiukka openrupeama töissä, erityislasten parissa. Se oli tiukka rupeama, jo silloin aloin väsymään. Päälle tuli sitten tämä ystäväni romahtaminen, ja heviletin armeijasta poislentäminen, sen olenkin muutenkin kokonaan unohtanut kirjoittaa. Ehkä palaan siihen myöhemmin. Nyt en jaksa. Ei mitään vakavaa, mutta joutui kuitenkin ennenaikaisesti sieltä pois, kotiin kuntoutumaan ja palaa kesällä takaisin käymään loppuosan. Nyt aikaa kulunut myös Heviletin asioita järjestellessä. Siis asioiden kasautumisen summa, ja ystäväni asia katkaisi kamelin selän.

Juttelin äsken ystäväni kanssa puhelimessa. Nyt kuullosti jo omalta itseltään. Nyt uskalsin jo kertoa kuinka väsynyt olen. Hän totesi, että niin, ja hänkin vaivaa minua. En voinut asiaa kieltääkään ja se avasi keskustelun. Keskustelun siitä, kuinka kaipaankaan niitä meidän yhteisiä asioita, niitä hyviä ystävyyden hetkiä, hauskoja kommelluksia. Siitä hyvästä vastavuoroisesta ystävyydestä on jäljellä enää pieni siivu. Kaipaamme niitä aikoja kumpikin. Ystävyytemme on syvempää kuin voisi pienessä hetkessä kuvitella. Olemme vuoroon seisseet toistemme rinnalla. Nyt on taas mun vuoro. Tosin tajuan, etten enää saa samanlaista vastavuoroisuutta  koskaan häneltä takaisin, se aika on jo menetetty. Mutta edes jotain jos olisi mahdollista saavuttaa. Ystävyytemme pitää asettaa uudelleen, ja hyväksyä se, että se ei ikinä palaa ennalleen. Ystävyyden ei kuitenkaan tarvitse kadota, minun ei kuitenkaan tarvitse häntä hylätä. Olen jo yhden parhaan ystäväni menettänyt autokolarissa, tätä ystävää en halua menettää.

Keskustelimme myös erilaisista keinoista, joilla hänen elämäänsä voisi tukea, niin että minulle ja omaisille jäisi vähemmän. Kerroin palaverin käsittelevän niitä asioita. Vieläkään en halua hänen selkänsä takan puuhailla, vaan olla avoin. Hän kesti kuunnella, ja jäi miettimään. Ei halua imeä multa viimeisiäkin voimia. Hän ymmärtää sairauteni ja väsymykseni. Haluaa auttaa. Suurin apu olisi se, että hän suostuu muuttamaan tuetun asumisen pariin. Noin, se on nyt itämässä hänen päässään. Palaveri pidetään 13.1. Siihen vielä hetki aikaa.

Tie on siis aurattu, nyt kun jaksamme sen rintamana kulkea, mä, omaiset ja ystäväni ja hoitohenkilökunta.

Aina saatavilla.

Tämä päivä on uponnut kokonaan tietokoneen maailmaan. Kone tökkii ja yskii ja puhisee. Siirsin ensiapuna kaikki miljoonat valokuvat ja musiikin ulkoiselle kovalevylle. Muutin koneen asetuksia, poistin turhia käyttämättömia ohjelmia. Nyt wörkkii taas. Puhina ja yskintä vaikeni. Nyt olemme yhteisymmärryksessä. Kaikkea sitä pitääkin huoltaa, mikään ei toimi huoltamatta. Ei koneet, eikä ihmissuhteet.

Oma ihmissuhteiden hoito jäänyt vähäiselle. Eipä ole jaksanut ottaa puhelinta käteen ja soittaa ystävilleen. Saatikka tavata ketään. Yhden ystävistäni näin kauppareissulla. Ekana kommenttina, näytät melko väsyneeltä. Se aukaisi sanallisen arkkuni. Oli eka joka näki mut! Siis mut! Halusi tietää mitä minulle kuuluu, miten jakselen. Kohtaaminen ei ollut pitkä, mutta sitäkin merkittävämpi. Se puhallus minkä sisimmästäni tein, auttoi vähän. Jaksoin kantaa päätäni paremmin, nähdä muutakin kuin kuluneiden saappaideni kärjet. Näin muitakin ihmisiä, kiireisiä. Ärtyneitä ilmeitä, ahdistuneita kulkijoita kauppojen käytävillä. Asia mihin kiinnitin huomiota oli kännykät. Nuo paholaisen vempeleet, kieroutuneet ajan syöjät.

Ihmiset tekivät ostoksia, nostelivat tavaroita konemaisesti ostoshihnalle. Kesken nostojen soi kännykkä taskussa, siinä samalla hetkellä kun se soi, näin miehen ilmeen. Maitopurkki kädessä, matkalla kohti hihnaa. Käsi pysähtyy ilmaan, miehen yhteen puristuneiden huulien välistä pääsee murahdus. Käsi tiputtaa, tai pikemminkin heittää maitopurkin hihnalle, toinen käsi kaivaa kännykän. Odotin ärähtävää vastausta puhelimeen. Mies vaihtoikin pian ilmeensä ja yhteen puristuneet huulet päästivät sinne sopimattoman äänähdyksen. Kevyen, pehmeän. Miehen kasvoille nousi hymy. Vaihtoi muutaman sanan kassalla, lopetti lyhyeen. Samantien miehen ilme palasi kireyteen ja synkkyyteen. Puhelu oli mieluinen, kauppakäynti ei. Mutta selvästi häiritsi se hetki milloin puhelin soi.

Näin näitä muitakin puheluita hyllyrivien välissä. Kaikkia leimasi se, että puhelimen omistaja kuullessaan soittoäänen, tuskastui. Ilme kiristyi. Lopulta aloin seuraamaan näitä hetkiä. Osa vastasi puhelimeen kiristellen, kimittäen. Kuulin tuskaisia parahduksia,- ei ei nyt, olen kaupassa, en ehdi nyt!- Älä soita nyt, etkö muista, olen kaupassa.- Ai mitä pitää tuoda, en mä muista kuitenkaan, on kiire.- Älä soittele koko ajan, anna olla rauhassa, edes kaupassa. Tässä listaa niistä vastauksista. itse puheluiden etenemistä en enää seurannut.

Omakin puhelimeni soi. Huomasin itsekin ärtyväni. Mietin vastaanko vai en. Nähdessäni soittajan, päätin vastata. Tosin tiesin puhelusta tulevan raskas yksinpuhelu. Se oli ystäväni sairaalasta. Hänen kanssaan käydyt keskustelut on lähes aina yksinpuheluita. Hän soittaa yksinäisyttään, mutta on menettänyt kyvyn keskustella. Hän haluaa vain kuulla puhelimessa äänen. Joten vastaan ja kerään voimia. Kyselen jotain kuulumisia, huomaan että ystäväni on edelleen sekava ja puhelusta ei tule oikein mitään. Kerron sitten listamaisesti omia kuulumisiani. Koitan lopettaa puhelua jatkaakseni ostoksiani. Saan sen päätettyä nätisti ja hyvissä merkeissä. Tiedän ystävälleni tulleen paremman mielen. Mutta tässä henkisessä tilassa missä pyörin, se tyhjensi oman akkuni. Pyörin nyt kaupassa pää tyhjänä, muistamatta mitä olinkaan ostamassa. Koitan hengittää, palauttaa kotona olevan jääkaapin sisällön mieleen. En onnistu. Soitan Heviletille kotiin ja pyydän katsomaan mitä sieltä perustarvikkeista puuttui. Tämän jälkeen jatkoin ostoksiani.

Vaikka manaankin monen muun lailla tuota alati-saatavilla-oloa, nyt siitä oli hyötyäkin. Mutta se on jotain niin ärsyttävää, olla aina saatavilla. Usein kuulen myös sitä, että kun toiselle yrittää soittaa eikä vastaakaan. Tuo soittaja menettää hermonsa. Onhan sillä kännykkä! Vastaisi siihen heti! Johan on kumma! murh! Tähänkin olen itse syyllistynyt. En todellakaan ole yhtään parempi ihminen kuin kukaan muukaan. Toisinaan vaan jään ajattelemaan asioita, hiukan pidemmälle ja syvemmälle. Mihin olemme me ihmiset itsemme työntäneet?

Valtavaan informaatiotulvaan, joka paikassa soi radiot, uutiset tulvii korviimme, silmiimme, halusimme tai emme. Busseissa on valotaulut, missä näkyy uutisten pääotsikoita. Sinnekin tulvii uutiset. Ihminen ei kestä kaikkea sitä määrää mitä on saatavilla. Aivot eivät jaksa kaikkea käsitellä. Kun yrittää, ärtyy. Kun ärtyy, väsyy. Kun väsyy, pinna palaa. Kun pinna palaa, on peli taas menetetty siltä päivältä. Kannattiko, voisi kysyä?

Toinen hyvä, rakas ystäväni oli käynyt lukemassa blogiani, laittoi mulle viestiä. Olisi kenties syytä kahvitella, luin blogiasi. Ihana, ihana rakas ystäväni! Jo pelkkä tuo viesti paransi mieltäni. Nyt täytyy saada aikaiseksi sovittua koska tapaamme. Tiedän tälle ystävälleni voivani puhua raakana kaiken. Hän kykenee sen kantamaan ja vaikka ei voisi minkäänlaista ratkaisua antaa, hän kuuntelee. Nyt tuon tapaamisen ajattelun voimin jaksan taas eteenpäin. Pääsen lataamaan lastin ulos, turvallisesti oikean elämän ihmiselle. Ihmiselle jota mun ei tarvitse varoa tai sääliä, tai pikemminkin säästellä. Hänen selkärankansa kestää kuunnella. Meillä on vastavuoroinen ystävyys. Kumpikin antaa ja saa.

Tänään ollut melko hyvä päivä. Sairaalassa oleva ystäväni on hiukan parempaan päin. Soitii minulle tänäänkin.  Hän jopa kykeni itsestään jo jotain kertomaan, naurahtelikin puhelimessa. Se tuntui hyvälle, kuulla hänen olevan niin tolkuissaan, että kykeni nauramaan.

Nyt en aio tehdä mitään. En sitten mitään. Vain olla, kaikki on jo tehty tälle päivälle.