Päätöksiä.

Nyt on tilaa hengittää, tilaa itselle ja päätöksille, omille elämän suunnitteluille.

Ystäväni muutti viime viikolla omaan uuteen kotiinsa. Asuu nyt valvotusti ryhmämuotoisessa palveluasumisessa. Rivitalossa jossa hällä on oma huone ja siinä vessa. Loput tilat asunnosta yhteisiä, eli olohuone ja piha talon takana.
 Muina asukkeina on kaksi naista jotka asuttavat samaa huonetta, yksi mies omassaan ja Ystävälläni oma huone. Ystäväni ei kykenisikään asumaan huonekaverin kanssa, se ahdistaisi liikaa.

Viereisessä rapussa on yhteiset ruokatilat, jossa käydään syömässä valvotusti. Ystäväni diabeteksenkin hoito pysyy nyt kunnossa, muiden somaattisten sairauksien kanssa. Olen äärettömän helpottunut! En osaa ehkä oikeilla sanoilla kuvata tunnettani. Sitä, että jaksoin vetää tän kaiken läpi, jaksoin puskea vastatuuleen, saamatta välillä tukea edes omilta läheisiltäni. Sain paheksuntaa, jopa epäilyksiä motiiveistani. Mitä motiiveja itselläni olisi voinut olla? No ehkä ainakin yksi selkeä. Mä en kyennyt elämään omaa elämääni täydesti, kun oli ainainen huoli Ystävän pärjäämisestä ja siitä, onko ylipäätään elossa? Se oli suurin motiivini, saada Ystävä turvaan, pois asemasta missä oli. Heittokuppina, vailla kunnon ihmisoikeuksia, tilassa jossa kukaan ei ottanut mitään vastuuta. Heiteltävänä paikasta toiseen. Kukaan ei jaksanut enää piitata.

Ystäväni isän sanat eilen illalla lämmittivät. "Emme olisi ikinä päässeet tähän tilanteeseen, jollet olisi ollut moottorina ja pitänyt asiaa vireillä, jollet olisi nähnyt heidän tyttärensä oikeaa tilaa, he olisivat menettäneet tyttärensä jo aikoja sitten. Nyt hän asuu turvallisesti ja kaikki voivat elää huolettomammin. Kukaan ei hylkää Ystävääni, vaan nyt asetelmat palaavat kohdilleen ja suhteet palaavat normaaleiksi". 

Nyt olo on kevyt. Rauhallinen ja tyytyväinen. Olen tehnyt ison työn, tehnyt sen odottamatta itselleni mitään. Tai toi on väärin sanottu. Odotin itselleni jotain, odotin itselleni tilaa ja aikaa.Se oli se ainut mitä odotin itselleni. Nyt sen saavutin ja säilytimme välimme kunnossa kaiken ryöpytyksen keskellä. Heikko ystävyys ei olisi tuota kaikkea kestänyt. Voi luoja, olin itsekin välillä todella väsynyt, toivoton, luovuttamassa ja joskus katkerakin, katkera siitä, että aikaani kului niin paljon toisesta huolehtimiseen. Itselle jäänyt aika oli vähissä.

Nyt mulla on mä ja mun elämä!

Mä päätin siirtyä tekemään kokoaikaisesti täyttä päivää. Viimeinkin! Mä koen olevani uuden elämän kynnyksellä. Vajaa vuosi sitten siirryin syömään Gilenyaa MS-tautiin. Mulla oli suuret odotukset ja ne on täyttyneet. Mä voin paremmin kuin vuonna 2007, jolloin sain diagnoosin. Olen aina tehnyt vain lyhyttä päivää, vajaata työviikkoa. Tehnyt aina vain kuuden tunnin päiviä, rahallisesti kituuttanut. Nyt siirryn tekemään kahdeksan tunnin päiviä. Otan haasteen vastaan.Talouskin helpottaa vähän, rikastumaan avustajan palkalla ei pääse. Juttelin pomon kanssa, joka on erittäin iloinen puolestani, siitä kuinka hyvin olen jaksanut. Hän kannusti tekemään pitkää päivää. Rohkaisi myös jäämään ajoissa saikulle, ennen kuin poltan itseni loppuun. Jos voimat uupuvat, siihen on lupa pomoltakin. Kunhan osaan olla itse itselleni armollinen, se on edelleen hakusessa. Vaadin itseltäni paljon. Haluni olla "normaali" on voimakas. Haluni elää nyt kun rauta on kuuma. Kun takana olevat asiat on kunnossa. Asetelmat on oikeat, pohja olemassa tukevana.

Sain myös ihanan uutisen, vanhin poikani menee naimisiin, siis Siilitukka. Minusta tulee ihan oikea anoppi! Päivämäärää en voi kertoa, sen lupasin salata, sillä he haluavat hiljaiset ja pienet intiimit häät. Vihkiminen maistraatissa vain ihan lähimpien läsnäollessa. Kuulun onneksi tuohon joukkoon.

( Sukulaisille jotka kenties tätä lukevat----> suut suppuun! :D )

Olen niin onnellinen, onnellinen poikani puolesta. Luoja tietää kuinka rankan elämän hänkin on jo ehtinyt elää. Löytänyt nyt itselleen upean nuoren naisen, jonka kanssa jakaa elämää. Pomppu ja Prinsessa, mulleki niin rakkaat. Mä olen saanut tyttären, jota rakastan ja pienen lapsen, jota rakastan. Ehkä saan pian myös lapsenlapsen? Silloin todennäköisesti sydän jo halkeaa, sillä onnen määrä ja sen tunne on nyt jo iso ja liki hallitsematon.

Kevät on täällä, aurinko paistaa, maa tuoksuu ja linnut laulaa. Mun sydänkin laulaa. Pitkä synkkä ja musta talvi takana, nyt on aika elää täydesti. Moni asia sai sulaa pois lumien mukana, ne mitkä säilyivät, olivat säilymisen arvoisia.

Olen kuitenkin realisti. Tiedän että tämä sairaus voi olla ja onkin, armoton. Tiedän että kun kivi alkaa vyörymään, se vyöryy eikä sitä asenteella pysäytetä. Se vyöryy ja tulee jonain päivänä vetämään maton jalkojen alta. Sen aika koittaa joskus, en tiedä milloin, mutta uskon että se koittaa. En tuudittaudu siihen, että tämä hyvä vaihe kestää lopun elämän. Ei se kestä. Toivon että mulla on silloin ihmisiä jotka ottaa kopin musta. Tulevat vaikka pyytämättä paikalle, auttamaan, ottamaan ohjat käsiinsä. Sillä apua en ole koskaan osannut pyytää, se täytyy musta osata lukea.

Muistutan itseäni nauttimaan pienistäkin iloista, Luoja vain on nyt antanut mulle isojakin asoita iloittavaksi.