Painajainen joululomalla.

Teksti on pitkä, varoitan etukäteen, jaksa lukea loppuun, jos kiinnostusta riittää.


Minulla on ystävä, jolle olen ystävä ja joka on minulle ollut ystävä. Olemme tunteneet toisemme esipuberteetti-iästä lähtien. Ollen koko matkan aikuisuuteen jossain tekemisissä. Elämä meitä kumpaakin kolhinut ja hakannut päähän. Kohtalo, tai miksi ken haluaa asioita kutsua, on heitellyt meitä aina yhteen, aina samaan paikkaan. Sattumaa? En usko, jokin suurempi voima tässä on takana. Mutta Sinä suurempi voima, anna mulle jo lepoa ja rauhaa. Anna tälle tarinalle jokin loppu. En jaksa enää elää tätä, en jaksa enää olla se joka pitää ystävän elossa. En olla se joka rientää paikalle ja hoitaa.

Ystävälläni on ollut järkyttävän kivinen taival. Hänen vanhinta lastaan on oma isänsä hyväksikäyttänyt, kaksi nuorempaa on säästyneet siltä, mutta eivät muilta kolhuilta joita tuo tapahtuma aiheutti.Kyseessä siis ystäväni ex-mies, puoliso. Petollinen, ulospäin ystävällinen, sisältä kylmä ja tunteeton. Pelottava ihminen.

  Ystäväni on aina ollut sairas, mielenterveydellisesti. Eikä mitenkään kevyen luokan sairas. Jo nuorena kuullut ekat äänet päässään, mutta onnistui tuolloin vaientamaan ne. Mutta kun tuo tyttären hyväksikäyttö selvisi ja alkoi järkyttävät oikeudenkäynnit, hänen mielenterveytensä petti kokonaan. Nuo oikeudenkäynnit olivat itsellenikin raskaita, olin niissä mukana avaintodistajana, niin käräjillä kuin sitten hovissa. Tuomio tuli suureksi osaksi sen kautta, että pystyin todentamaan noiden hyväksikäyttöjen mahdollisuuden. Muuten huuleni ovat asiasta sinetöidyt. Mies sai tuomion, joka luonnollisestikin on mielestäni aivan liian pieni. Mies on sen istunut ja kärsinyt. Jos kärsimyksestä voidaan puhua suomalaisessa vankilassa istumisesta. Tuon alan rikolliset saavat vankilassa myös suojelua, koska luonnollisestikin ovat vankilan pohjasakkaa. Muut vangit eivät hyväksy lapsiin kohdistuvia tekoja.

Ystäväni lapset huostaanotettiin yksi kerrallaan. Viimeisimmän lapsen otin aluksi luokseni asumaan, sillä koti ei enää ollut turvallinen. Tämä tehtiin yhteistyössä sosiaaliviraston, ystäväni ja minun kanssa. Jouduin olemaan ystävälleni todella kylmä kertoessani, ettet ole kykenevä huolehtimaan lapsestasi. Koti oli emotionaalisesti kylmä, tyhjä. Likainen, ötököitä keittiössä ja homeisia astioita, lapsella likaisia ja liian pieniä vaatteita. Lapsella ei ruokaa vaan raapi syötävää kaapeista jotka yleensä olivat tyhjillään. Minulle otti koville puuttua tilanteeseen, olihan kyseessä hyvä ystäväni. Jonkin ajan kuluttua ystäväni ymmärsi tilanteen ja antoi tekoni anteeksi ja ymmärsi sen olleen teko hyvässä, ei pahassa. Tuona aikana olin ystäväni tukena. Voisi ajatella kylmästi ulkoapäin, että toinen käsi puukotti ja toinen silitti. Mutta totuudessa silitin kummallakin kädellä. Toisella lasta ja toisella ystävääni. Kumpikaan käsi ei puukottanut.

Kävin säännöllisesti ystäväni kotia siivoamassa, yritin pitää sen sen verran puhtaana, että lapsen vierailut oman äitinsa luokse onnistuisivat. Ystäväni oli kyvytön siivoamaan. Ei osannut. Pyysi apuani, että opettaisin hänelle kuinka siivotaan. Sitten siivosimme yhdessä. Aloitimme alkeista. Missä järjestyksessä siivotaan. Otetaanko ekana imuri vai pitäisikö saada lattiataso puhtaaksi tavaroista, vaatteista ym.? Todella alkeissa liikuimme. Kun aloittaa siivoamisen, ei yritä nähdä kaikkea kerralla, vaan ottaa yksi tavara kerrallaan käteen, pohtia missä sen paikka on, minne se leitetaan, missä sitä eniten tarvitaan. Näin saimme yhden viikon aikana siivottua ystäväni kodin. Samalla pohdimme mitä kotona on oltava kun lapsi tulee vierailulle, ruokaa ja aikaa ja läsnäoloa.Kävimme ystäväni kanssa sosiaalitoimen avustamana ostamassa lapselle oikean kokoisia vaatteita, asianmukaisen varustuksen jotta pärjää. Tämän tein siis oman työn ohessa, omien lapsieni ongelmien ja koulunkäynnin lomassa, samalla hoitaen kotonani eskari-ikäistä ystäväni tytärtä. Tähän samaan saumaan sairastuin, ja sain ensimmäisiä oireita MS-taudista, joka sitten diagnoosiksi tuli noin 6kk kuluttua, vuonna 2007.

Tässä samassa saumassa lopulta saimme ystäväni lapselle pysyvän sijaiskodin, ja yksi kivi putosi harteiltani. Jäi vain oma poikani, toinen tässä myllerryksessä muutti isälleen. Muutoksia paljon myös omassa elämässä. En tiedä miten siitä selvisin. Mutta selvisin, koska olen tätä tässä kirjoittamassa.

Nyt olemme tilanteessa jossa kuljen taas tuulimyllyjä vasten, ystäväni asioissa. Alamäki ystävälläni on ollut melkoinen. On ollut hoitojaksoja useita ja eri pituisia Kellokosken sairaalassa. Suurimpaan osaan olen minä ollut se henkilö joka on rientänyt apuun. Muutaman itsemurhayrityksen onnistunut leikkaamaan poikki ja saanut avun paikalle. Ystäväni äänet ja harhat ovat hyvin voimakkaita ja pahoja, ilkeitä. Itse olen hänen kanssaan varuillaan. Äänet ja harhat eivät pidä minusta. Olen se järjen ääni, ja tottakai olen silloin uhka ystävälleni. Olen varuillani, sillä kun äänet käskevät, ystäväni tottelee. On hypännyt auton eteen, mutta autot ovat ehtineet jarruttaa. On yrittänyt hypätä parvekkeeltani, koska äänet sanoivat hänen osaavan lentää ja korkeammalta saa paremman vauhdin. Asumme siis samassa kerrostalossa, minä kolmosessa, hän ykkösessä. Tämä on nyt kolmas talo missä asumme yhtäaikaa. Aina samassa rapussa, päällekkäin. Mä yleensä ylempänä, ystäväni alempana. Olemme siis asuneet tällaisessa symbioosissa nyt 17-vuotta. Emme ole hakautuneet kuin kerran samaan taloon, kaksi muuta on täysin sattumaa, tai kohtaloa, tai mitä lie.

Nyt ystäväni on alkanut saamaan epileptisiä kohtauksi, jotka ovat ilmeisesti vahvan mielenterveyslääkityksen sivuoireita. Melko rankka sivari, mutta rankka on lääkityskin. Nyt tämän joulun aikaan en ole päässyt lepäämään ollenkaan. Olen hyvin väsynyt ja voimaton ja itkuinen. Omat asiatkin painaa päälle, nekin pitäisi jaksaa hoitaa, samoin Heviletin asiat. Siilitukalla kaikki hyvin.

Ystävälläni käy kotisairaanhoito kerran päivässä, aina aamuisin pistämässä pitkäkestoisen insuliinin ja antamassa dosetista lääkkeet. Iltalääkkeet ovat ystäväni itse otettava. Eräänä aamuna tässä joulun jälkeen kotisairaanhoito oli löytänyt ystäväni sekavana ja ei kyennyt vastaamaan yksinkertaisimpiinkaan kysymyksiin. He soittivat ambulanssin paikalle ja ystäväni vietiin sairaalaan. Sieltä jonkin ajan kuluttua ystäväni karkasi. Hänen peräänsä soitettiin poliisit. Mulle tuli tieto asiasta ja kun mulla on avain hänen luokseen, menin katsomaan olisiko kotona. Kyllä, siellä oli. Nukkumassa. Ystäväni luuli että on yö.

Jäin sinne ystäväni seuraan. Juttelin ja yritin ottaa selvää sekavuuuden määrää. Sekavuus oli isoa luokkaa. Hän ei muistanut että hänellä on lapsia, tai sitä mikä on vuodenaika tai vuosi. Ei mitään. Minut tunnisti. Harhoja hänellä ei ollut, joten nyt ei ollut kysessä mielenterveyteen liittyvä ongelma. Nyt oli jotain muuta. Soitin sairaalalle ja sieltä kertoivat kotipalvelun tulevan vielä poikkeuksellisesti iltakäynnille. Hyvä, koska en halunnut ottaa vastuuta enempää. Kotipalvelu saapui ja antoi lääkkeet ystävälleni. Huomasin silloin ystäväni käden tekevän nykiviä pakonomaisia liikkeitä. Hyvin pieniä, kotipalvelun hoitajat eivät näitä havainneet. Kysyivät ystävältäni vain että pärjäätkö? Ystäväni on niin kauan ollut tässä rumbassa mukana, että on oppinut oikeat vastaukset ja vastauksessa minimimäärä sanoja. Vastaus oli siis "kyllä". Asia jäi siihen. Mutta niin jäin minäkin, hoitajien lähdettyä jäin edelleen tarkkailemaan tilannetta. Ne liikkeet lisääntyivät ja levisivät muuallekin vartaloa. Seisominenkin alkoi olla hankalaa. Päätin soittaa ambulanssin paikalle ja soitin hätäkeskukseen.

Hätäkeskuksen nainen ei ollut mitenkään ystävällinen. Kerroin ystäväni taustatiedot, mainiten myös sen mielenterveyspuolen, vaikkakin sanoin ambulanssin tarpeen syyksi jonkinlaisen kohtauksen, mahdollisesti epilepsia. Hätäkeskuksen nainen sanoi minulle :"Mielenterveyspotilasta varten EI lähetetä ambulanssia, toimittakaa potilas omalla autolla tai taksilla sairaalaan" MITÄ?
-Minulla ei ole autoa, eikä ole rahaa taksiin kummallakaan, enkä suostu ottamaan vastuuta potilaasta, lähettäkää ambulanssi paikalle arvioimaan tilanne.
-"Pyytäkää potilas puhelimeen, haluan keskustella hänen kanssaan."
Hätäkeskus ja ystäväni käyvät keskustelun, jossa ystäväni vastailee vain, kyllä, ei, en tiedä, ehkä. Suurimmaksi syyksi ja ongelmaksi sillä hetkellä mainitsi vaikeuden pysyä pystyssä. Eikä ihme, ne nykäykset olivat silloin levinneet jo koko vartaloon.
Hätäkeskus puhuu jälleen minulle -" Hyvä on, lähetämme ambulanssin. Ymmärrättekö että tämä ei ole kiiretapaus, ambulanssi tulee puolen tunnin/kahden tunnin kuluttua. Ymmärrättekö että teidän on oltava paikalla avaamassa alaovi, ymmärrättekö?". Ymmärrän! Hemmetti! Ihme kysymyksiä!

Amblulanssi tulee lopulta paikalle. Toteavat yhdellä silmäyksellä tilanteen ja lähtevät viemään ystävääni ambulanssiin. Minä pakkaan tarvittavat tavarat mukaan, dosetin, lääkekansion, kännykän ym...Ystäväni pukeutuu sillä välin, tai yrittää ainakin. Ottaa sukat pois, laittaa sukat takaisin, kummankin samaan jalkaan ja toinen jää paljaaksi. Laittaa lenkkaritt jalkaan ja takin päälleen. Menee ambulanssikuskien kanssa käytävään, palaa heti takaisin ja alkaa riisuutumaan. Kävin jo! Ei, et käynyt, laita kengät takaisin ja mene miesten mukaan. Kaikki hyvin, silitin ystäväni olkapäätä ja työnsin häntä ulos ovesta. Sairaalassa ollessaan ystäväni sai ison kohtauksen jossa puri kielestään palasen irti. Sen tuoma sekavuus ei ole vieläkään poistunut.

Lopulta tulin kotiin, soitin kotipalveluun ja informoin tilanteen, soitin Ystäväni isälle. Sen jälkeen menin lopen uupuneena sängylle itkemään. Olin niin väsynyt. Tajusin, että nyt olemme ääripisteessä. En enää jaksa tätä. En vuodesta toiseen. Ystäväni lapset, ne kaksi jotka ovat aikuisia, eivät enää jaksa ja yhteydenpito äitiinsä on vähäistä. Nuorin lapsi käy tapaamassa, mutta ei hänkään kovin mielellään. Ystäväni veli ei jaksa enää, vain ystäväni isä vielä yrittää. Hänen kanssaan yritämme. Nyt en tahdo jaksaa enää minäkään. Olen itkenyt joka päivä loman aikana. Lomaa jäljellä vielä muutama päivä, kun saisin itkemisen jo loppumaan ja saisin virkistystä. Omat läheiseni lähinnä ovat mulle vihaisia kun hoidan tätä asiaa. Tajuamatta, että en voi jättää yhtäkään ihmistä heitteille. Tajuamatta että ei ole oikeasti muita, ystäväni olisi hengetön ilman minua. Tukea tähän en siis saa omilta läheisiltäni. Vain syyllistämistä, ja käskyn lopettaa. Mutta ymmärrystä siitä, kuinka poikki olen ei löydy.

Olen järjestellyt ystäväni asioita nämä kaikki päivät. Yhteydenottoja sairaalaan, sosiaaliohjaajalle, omaisille. Selvittänyt miten ystäväni olisi mahdollista päästä pois kotoa, palveluasumisen pariin? Sitä yritimme ekan kerran noin 3-vuotta sitten. Ystäväni kieltäytyi ja pakkokriteerit eivät täyttyneet. Joten sama meno jatkui.

Olen tajunnut myös sen, että omaiset onnistuvat sulkemaan silmänsä, koska alituajuisesti tietävät sen, että mä en jätä ystävääni. Mä olen aina ollut ottamassa kopin ja pelastamassa hänen henkeään. Nyt en enää jaksa. Olemme ystäväni isän kanssa jutelleet ja olemme samalla linjalla. Ystäväni pois kotoa, pois vastuultani. Vaikka tätä nykyä olenkin hänen lähiomaisensa sairaalan papereissa, mutta sekin vain käytännön syistä. Saan häntä koskevat tiedot, sillä asun häntä lähinnä ja nopeimmin pääsen apuun. Ystäväni isä asuu kauempana, parin tunnin ajomatkan päässä. Muilla omaisilla ei ole siis halua, sillä ystäväni on jäärä. Todellinen jäärä. Kaikella rakkaudella sanottuna, jäärien jäärä. Kun hän ei suostu, ei kukaan kykene taivuttamaan. Nyt olen päättänyt taivuttaa hänet tähän. Palveluasumiseen, missä olisi turvassa. Minäkin voisin elää omaa elämääni pelkäämättä koko ajan.

Olen lopen uupunut. Jos sinulla on kokemusta, vinkkejä, tietoa, taitoa, jätä kommenttiboksiin viestiä. Kaikki mahdollinen otetaan vastaan. Voimahalauksista lähtien. Pyydän anteeksi jos kirjoitus on sekava ja polveileva. Mutta tilannekin on sellainen, sekava ja polveileva, ei yksiselitteinen ollenkaan.

Joululomani ollut siis painajainen. Tarvitsen sairauslomaa tästä selvitäkseni.

Marras, pimeä ja väritön?

Menipäs vauhdikkaasti marraskuu, tuo kuukausista pahin ja tappavin. Kuukausista eniten pelätyin. Synkkää ja mustaa, ilman värejä, ilman elämän pilkahdusta. Kuukausi joka onnistuu tainnuttamaan mut maihin. Niin monena vuonna olen maannut martaan alla, väsyneenä, lopen uupuneena.

Tämän kuukauden halusin tehdä kevennettyä työtä, vain 6h päiviä. Halusin olla itselleni armelias ja helpottaa elämää jostain päästä. Marraskuu myös kuluu normaalisti hitaasti, laahuestaen kuin vanha raahka. Hitaasti heittäen askelta toisen eteen, tai ei heittäen, vaan repien. 

Nyt marras juoksi eteenpäin. Se meni vauhdikkaasti loikkien ja pomppien. Yritin pysyä vauhdin kyydissä. Tarttua kiinni ohjaksiin ja ottaa suuntaa. Ei, marras ei halunnut niin. Se heitteli mua paikasta toiseen, antamatta lupaa edes hengittää. Marras kiiruhti edelläni ja järjesti puuhaa. Puuhat olivat mukavia, ja yllättäviä.

Marraskuun aikana ehdin kolmena viikonloppuna kulkea maailmalla. Vierailu Finlandia-talolla aloitti putken. Silloin nautin kuumasta Kuubasta. Päätyen KK:n luokse hellään huomaan. Seuraava viikonloppu oli siskojen oma hihhuli-viikonloppu, joka toi eteeni uuden ihmisen, tuttavuuden. Markkina-arvo tuli testattua ja se oli yllättävän hyvä, se markkina-arvo. Sai hätistellä osaa jopa pois. Yksi teki sen vaikutuksen. Kuten edellisessä postauksessa jo mainitsin.

Viikko töissä meni vikkelään, henkilökuntapulan vuoksi lepoaikoja ei jäänyt töissäkään. Sai vaihtaa luokkaa ja käydä kokeilemassa eri rooleja eri lasten kanssa. Iltaisin istuin puhelimessa uuden tuttavuuden kanssa. Mietin lyhennettä hälle, on jo KK, RM, siilitukka, heviletti, Terapeutti, pomppu jne...

Olkoon uusi tuttavuus nimeltään siis ADHD, mutta kun tuo niin pitkä, lyhennän sen vain AD:ksi. Selvä, siis joukkoon on liittynyt AD. Tuskin tarvinnee selitellä millainen ihminen on kyseessä, nuo neljä kirjainta on paljon puhuvia.

Kolmantena viikonloppuna piti olla lauantaina treffit, Mutta jälleen, jotta kyseessä olisi mun elämä, se ei mennyt ihan niin kuin suunnitelmissa oli. Perjantaina oli työpaikan pikkujoulut, asiallisesti sivistyksestä sivussa, Hirvimajalla. Meno ja meininki oli rentoa ja mukavaa. Punaviini toimi hyvänä ruokajuomana ja lämmittäjänä. Koska olin jo saanut itseni täyteen virtaa kahtena edellisenä viikonloppuna, en todellakaan halunnut palata pikkujouluista suoraan kotiin ja heittää hyvää nousuhumalaa hukkaan. Sain houkuteltua työparini mukaan yöhön. 

Oli melkoisen aikainen ajankohta siirtyä yökerhoon, mutta halusimme tanssimaan. Ja me tanssittiin, jalat huojuvina ja huterina. Uudet korkokengät jalassa, Mäsä jaloissa ja humala päässä. Mutta me tanssittiin. Mutta myös keskusteltiin. Toki paljon menee humalan piikkiin, mutta ei se ystävyys joka mun ja open välille on syntynyt 8-vuoden aikana. 8-vuotta yhteistä työtä samassa luokassa. Normaalisti työparit vaihtuu kahden vuoden välein, mutta meidän yhteistyö ollut niin antavaa ja kantavaa, että pomo ei meitä halua erottaa. Me olemme yksikkö.

Sain jossain vaiheessa päähäni KK:n. Laittelin sille viestiä, anelin, tai ei, käskin tulemaan sinne missä olimme. Vastaukset olivat kielteisiä. Laitoin kolme viestiä, kaikissa sain takaisin kielteistä tai epävarmaa vastausta. Luovutin. Laitoin viestin AD:lle. Oli tarjonnut mulle kyytiä kotiin, jos olen vielä kahden aikaan yöllä liikkeellä. No olinhan mä. Hän lupasi viestissä tulla hakemaan mut ja viedä mut kotiin. 

Välittömästi tuon viestin jälkeen huomaan KK:n seisovan vierelläni. Hyppään kaulaan, istun syliin, pussaan. "Sä tulit!". Tulin vain sun takiasi....

Uppuduimme keskusteluun. Mun kännykkä värisee laukussa, ai niin, se AD. Hups, unohdin. Kerroin pikaversion KK:lle. KK jähmettyi, katsoi mua pitkään, häkeltyneenä. Kysyi että nytkö on se hetki, että joutuu luopumaan musta, lipsautti huuliltaan R-sanankin. Sen sivuutin, sitä en kestä kuulla hänen huuliltaan. Koska sen voisin itsekin livauttaa, R-sanan. Mutta kaikki rakkaus vaan ei ole hyvästä, tämä rakkaus ei ole sitä. Se on hyvää ja ihanaa ja puhdasta, mutta vain lyhyinä annoksina. Siksi päätin lähteä AD:n matkaan. Voin myös vannoa, että en muistanut koko KK:ta tuona aikana.

Juoksin (horjuin) autolle. Tervehdin istuutuessani (lysähtäessäni) etupenkille. Huokasin että- kotiin. Auto nytkähtää liikkeelle, suuntana oma koti. Pitkälle pääsimmekin, kun huomasin että mut oli jo puheella houkuteltu jonnekin muualle.( Humalatilassa oleva mä on melko helppo houkuteltava.)  Auton nokka kääntyi takas kohti keskustaa ja AD:n kotiin. Oikeesti, en muista matkasta juuri mitään. Pieniä mustia aukkoja, mutta onneksi vain sellaisissa pienissä viattomissa asioissa. Yön AD:n luona muistan erittäin hyvin. Se oli....En edes viitsi kirjoittaa. Mutta se oli sen väärti.

Lauantai-aamu aukesi melko ankeana. Vapisutti, pyörrytti, ruoka ei maistunut. Mutta olin löytänyt silti uuden, mielenkiintoisen ihmisen. Aamupäivällä pääsin kotiin, tulin nukkumaan omaan sänkyyn. Illalla AD haki mut sitten niille virallisille treffeille. Menimme syömään kiinalaiseen ravintolaan, juttelimme ja mä sain nyt viimein tilaisuuden tutustua häneen selvinpäin. Onneksi. Ei enää juominkeja mulle, ei. Paikka oli melko kuollut, siellä olimme ainoina asiakkaina. Kehuin kuinka hän osaa tehdä naiseen vaikutuksen, ostanut kaikki paikat, jotta meillä on rauha. Palvelu oli erittäin hyvää, tuntui että työntekijät olivat hämmästyneitä siitä, että siellä ylipäänsä oli asiakkaita lauantai-iltana.

Syöminkien jälkeen palauduimme hänen kotiinsa, katselimme töllöä, tai ainakin toinen silmä oli katselevinaan. Juttelimme, tutustuimme. Keitettiin iltateet ja jatkoimme juttelua. Sain kerrottua myös salamatkustajastani, MS:stä. (elämä täynnä kirjainlyhenteitäkö?) Nuo kaksi kirjainta ei olleet hänelle vieraita, tuttavapiirissä on huonokuntoinen mäsä. Halusi jopa tietää millälailla mun mäsä ilmenee, mitä pitää ottaa huomioon, tai onko sellaisia asioita. Tuli ilmi myös pissavaivat, ja ummetukset ja ilmavaivat. Tätäkö on akuisten välillä, kaikki inhimillinen muuttuu vain asioiksi joista voi puhua kevyesti? Sain myös kuulla hänen ongelmistaan, eikä ne mua kauhistuttaneet .Kaiken kaikkiaan Aikuismainen asenne, tykkäsin.

 En halunnut yöksi kotiin, halusin olla tuossa kainalossa nyt selvinpäin. Halusin tuntea, tai tunnustella, oliko se edellisen yön huuma humalatilan aikaansaamaa. Ei ollut, ei todellakaan ollut. Nyt oli aistit avoinna vielä paremmin. Mutta ei yksityiskohtia, ne ei ole kaikelle kansalle.

Sovimme samantien uudet treffit jo seuraavalle viikolle. Kummallakin halu tutustua lisää. Mutta ilman kiirettä. Ilman seurustelun odotuksia, vain tapaillen.

Mutta jälleen palaan siihen, jos kyseessä on mun elämä, se pitää sisällään aina jotain extraa. KK ja AD on hyviä ystäviä keskenään. Jep, just mun tuuria. Kun tämä oli meille kaikille kolmelle selvinnyt, olo oli hivenen epämukava. KK:n kanssa käyty skypessä monta avaavaa keskustelua. Ne on olleet niin syväluotaavia, että sydän on revittynä osiin ja analysoituna. Analyysit kummankin kohdalla osuneet kohdilleen.

 Kyllä, rakastamme toisiamme, tai sitä mitä toinen toiselle edustaa. Mä olen KK:lle siivu normaalia elämää, saa luonani annoksen perhettä, tavallista elämää. Sitä mitä hänen sisin kaipaa. En kuitenkaan kykene täyttämään sitä pohjimmaista kaipuuta, jotta meidän rakkauden päälle voisi rakentaa. Jos KK alkaisi muuttumaan sellaiseksi kuin on ollessaan kanssani, hän kuolisi pikkuhiljaa pois. Mä muuttaisin hänet, enkä usko että meidän tapainen rakkaus kestäisi sitä. KK muuttuisi toiseksi, ei olisi enää se sama, ja en enää välttämättä pitäisikään hänestä. Sama toimii toisinpäin. KK rakastaa mussa mun hyvää puolta, edustamaani tavallisuutta, normaalia elämää. Mitä enemmän vietän aikaa hänen kanssaan, sitä kauemmaksi kuljen siitä edustamastani asiasta. Mä saan hänen luonaan villeyttä ja vapautta, irtonaisuuden tunnetta turvallisen ihmisen kanssa. Olen villi, vapaa ja onnellinen. Miksi lähtisimme yrittämään mitään muuta? Olemme onnellisia näin ja nyt.

Nyt on varaustauko, KK ja AD pidetään erillään. En tapaa nyt KK:ta tänä aikana. En halua repiä sieluani kokonaan rikki sähläämällä kahden miehen välillä. Haluan antaa mahdollisuuden AD:lle. Haluan oppia tuntemaan hänet.

Tosin, joskus pohdin, että onko KK:n ja mun side ja tunne este kaiken muun onnistumiselle? Olenko niin jumissa häneen, että mikään muu ei onnistu. Tähänkö mut on tuomittu? Tai meidät.

PS. Vielä lisättävä, uusi lääke, Gille taitaa sopia mulle yli odotuksien. Tällaista jaksamista työssä ja vapaa-ajalla en ole kokenut miesmuistiin. Nyt 3 ja puoli kuukautta terveenä töissä, ilman saikkujaksoja. Väsymys on läsnä, mutta ei estä työntekoa. Kiitos Gillellekin.

Markkina-arvo.

Mä taidan olla huono pitämään lupauksiani. En taaskaan ole ehtinyt juurikaan päivitellä blogia. Mutta kun tää elämä....se on melko vilkasta. Pienen ihmisen pää menee suurinpiirtein pyörälle.

Kävin KK:n kanssa reilu viikko sitten Finlandia-talolla konsertissa. Upeaakin upeampaa musiikkia. Kuumaa salsaa aitojen kuubalaisten soittamana. Sai omankin jalan liikkumaan. Oli hienoa katsoa kuinka suomalaiset nousivat ylös seisomaan ja tanssimaan. Tanssittiin pitkin käytäviä, katsomon parvella, lavan edessä. Riemu oli mukavaa katseltavaa ja sai kerrankin itse olla mukana jossain tuollaisessa. Hitsit että oli tunnelma katossa!

KK siis soitti mulle mun koulutuspäivän jälkeen ja halusi viedä mut Hesaan. Olin äimänkääkkän, sillä ei ollut yhtään KK:n tapaista olla se aloitteellinen. Mä se yleensä olen. No arvaattekin varmaan, etten miettinyt kahtakaan sekunttia kun jo lupauduin. Päätä särki, maha oli kipeä. Buranaa, maitohappobakteereita kehiin ja eikun parasta päälle ja matkaan. Mutkien kautta päädyimme KK:n luokse ja sieltä aamupäivällä Siilitukan hakemana kotiin. Melkoinen väsy päällä, mutta oli mukavia kuumia hetkiä niin konsertissa kuin KK:n luona.

Nyt olin viikonloppuna liikenteessä siskon kanssa. Oltiin vuosi sitten marraskuussa, ja piti lähteä muistelemaan viime vuoden baarikierrosiltaa. Tämän vuotinen oli suunniteltu, viime vuonna lähdimme hetken mielijohteesta. Mulla oli koko ajan jo kotona ollessa tunne, että tänään voi tapahtua mitä vaan. Olin liekeissä jo kotona kun itseäni valmistelin lähtöön.

Kierrettiin melko monessa baarissa, eli kunnon baarikierros. Ihan hirveesti ei tuttuja ollut liikenteessä, mutta sillä väliä. Uusia tuttavuuksia ilmaantui enemmän ja vähemmän. Mulla oli mun uudet pokat päässä, mun ekat monitehot. Oli ne melko tehokkaat juu, sain häädellä rumimpia pois tieltä, sillä sain huomata mun markkina-arvon olevan melko korkealla. Tosin tulin siihen tulokseen, että kyseessä oli mun uudet pokat, ne olikin taikapokat.

Toiseksi viimesessä baarissa tuli mies juttusille. Luuli mua toiseksi ihmiseksi. Jouduin tuottamaan pettymyksen ja kertomaan hänen erehtyneen naisesta. Mutta kappas vaan, siitähän se riemu repesi. Olin humalatilassa jo keskivaiheilla, mutta jäljellä vielä hitunen arvostelukykyä jotta näin miehen olevan mukava ja ns. normaali.

Me siitä siirryttiin sivummalle jatkamaan juttua, itseasiassa ulos saakka. Sisko pysyi turvallisesti messissä, mun esiliina. Mutta siis, juttua riitti, ja sellanen kiva kutina vatsanpohjassa. Sitä teki tikusta asiaa että sai toista koskettaa. Piti avata miehen takkia, jotta näin paidan mikä oli päällään. Tosin siinä samalla tunnustelin rintalihakset....Oikeesti, tää nainen oli ihan liekeissä. Jostain ihmeestä keksimme aina myös syyn halata, siinä pystyi mittailemaan miltä toinen tuntuu. Se oli varsinainen soidintanssi, kirjaimellisesti. Askel eteen, askel sivuun, askel taakse ja alusta taas uudelleen. Hitsi miten tunsin e-l-ä-v-ä-n-i  tuossa hetkessä. Hetken mielijohteesta kaivoin laukustani tatuoijan käyntikortin (ei kannata kysyä miksi mulla oli sellainen) ja etsin kynää. Ei ollut, mies juoksi baariin sisälle ja toi mulle kynän ja tarjosi selkänsä mulle kirjoitusalustaksi.

Kirjoitin korttiin oman nimen ja numeron, sen lisäksi pienen viestin "Olet mukava, haluan tutustua, <3 ja oma nimi perään. Annoin kortin miehelle ja sanoin että sen saa lukea vasta kotona. Siskon kanssa olimme jo lähdössä eteenpäin ja jätin tuon potentiaalisen tapauksen seisomaan sinne pihalle, mutta toki lämpösen halauksen jälkeen.

Seuraavana päivänä pohdin, mahtaako tuo mies koskaan soittaa? Jännitti ku teiniä. Soitto saapui jo maanantaina ja puhelimessa juttu luisti hyvin ja kerrattiin hieman meidän lauantaista kohtaamista. Se tuntui kummastakin melkosen hyvältä ja hymyilyttävältä. Sovittiin nyt ensi vkl uudet treffit, Oikeat treffit, ja selvinpäin. Mennään ensin leffaan ja sen jälkeen syömään. Mä olen siis menossa nyt ihan oikeille treffeille. Ei millekään typerille netti-sokkotreffeille, vaan ihan oikeille treffeille miehen kanssa jonka jo olen livenä tavannut. Kyllä nyt jännittää ja samalla hymyilyttää, sillä oli se meidän kohtaaminen erikoinen.

Uujee, mukavaa tuntea olevansa elossa, ja vielä omaavansa markkina-arvoakin.

Rimpuilua.

Mä riehun ja rimpuilen. Olen levoton ja uneton. Taistelen ja tappelen, luovun taas jälleen.

Mä tiedän että teen itelleni hallaa, hakkaan päätä seinään. Tiedän että tää ei johda mihinkään, ei ole tulevaisuutta. Aivot, vaikkakin plakkiset, sen sanoo. Sydän huutaa muuta. Hakkaan tunnetta maan rakoon, selitän itselleni asioita.

Sitten huomaan taas ajattelevani sitä ihmistä. Aloitan taas alusta, hakkaan päätä seinään ja runnon tunteita romukoppaan. Revin rikki sen tunteen ja selitän taas itselleni kaiken mahdottomuutta ja järjettömyyttä.

Äsken keskustelin skypessä KK:n kanssa. Huomasin että puhuimme asioista eteenpäin. Pitää hankkia isompi peitto, että mahdutaan sen alle kumpikin. Pitää häätää koira pois sängystä, että hän mahtuu oikaisemaan jalkansa. Siis mitä? Siis tulevaisuutta, miksi? Eihän se johda minnekään. Se johtaa vain kyyneliin ja pettymyksiin. Olen sen tien käynyt läpi niin monta kertaa. Olen oppinut, että KK on kesyttämätön, vapaa sielu. En halua sitä kahlita, koska se KK häviää, johon mun sydän on kiinnittynyt. Mä itsekin katoan jos olemme liikaa yhdessä. Tiedän sen.

Miksi mä teen itselleni hallaa ja hakeudun aina tähän tilanteeseen? Mä en tahdo, mutta en voikaan tälle mitään. Tai voisin, mutta en sittenkään tahdo.
Tää ei oo nyt siirappia, vaan repivää suolaa. Kirvelee haavoissa. Tai niissä, minkä tiedän saavuttavani taas tällä. Tunnen sen kirvelyn jo. Samaan aikaan silti talsin eteenpäin.

Eräs ystäväni sanoi mulle viisaasti, mun on maksettava tästä aina tämä "huvivero", ja todellakin maksan.

Mä onnistuin pitkään olemaan erossa KK:sta, onnistuin itelleni selittämään, että huuma on ohi. Ehkä olikin osittain, kun emme tavanneet ollenkaan. Mutta se hemmetti syttyy aina uudelleen ja uudelleen, aina vaan. Se sammuu vain, jos en pidä ollenkaan yhteyttä. Se olisi paras keino, ainut keino, päästä elämässä eteenpäin. Edetä johonkin oikeaan parisuhteeseen. Toisaalta olen kyseenalaistanut sen, onko musta enää parisuhteeseen, oikeaan ja sitovaan? Luulen että ei. Liian monta yksinäistä vuotta, liian monta itsenäistä päätöstä, liian kukkona omalla tunkiolla.

Ei olla sovittu millon nähdään seuraavaksi, ei ole mitään suunnitelmia. Ei mitään mihin tarttua. Silti tiedän, että tavataan, mutta milloin? Miten tässä tilanteessa kuuluu toimia?

Sain työkaveriltani/ystävältäni tänään huoneentaulun jossa lukee " Ei onni etsien tule vaan eläen".

Koitan noudattaa tuota, ainakin hetken. Kunnes suola taas valuu haavoilleni.

Elämäni ilot

Kuten edellisessä kirjoituksessa mainitsin KK:sta, että emme ole juurikaan nähneet. Aloitimme skype-juttelun torstai-iltana, sellaisen meidän näköisen, jossa ei ollut päätä eikä häntää, kuten ei yleensäkään. Yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen. Lopputuloksena kutsu luokseni peli-iltaa viettämään. Kuten jo aiemmin maininnut, yhteinen intohimomme on pelaaminen. Lautapelit, korttipelit, Wii-pelit jne...Kunhan teemme asioita yhdessä. Se on meidän oma maailmamme, sinne on aina helppo upota, ja siellä viihtyä. Ikääkseni KK:lla on kuitenkin ongelmana alkoholi ja sen suuri veto. Alkuperäinen idea oli lähteä luontoon, retkelle kameroiden ja eväiden kera lauantaina. KK:lla vain on vaikeuksia pitää korkin suu kiinni, vaan lähtee baariin ja aamulla ei ole ajokunnosta tietoakaan. Joten siitä ajatus sitten lähti, tulee luokseni, ja säilytetään se ajokunto ja lauantai-aamun retki.

Kutsuin pelaamaan myös Siilitukan ja Pompun. Olen onnistuneesti istuttanut kasvatuksessa saman pelaamisen himon ja ilon poikiini. Kun he olivat pieniä, pelailimme silloinkin porukalla paljon. Perheen yhteisiä hetkiä.
Perheiden pitäisi enemmänkin viettää aikaa yhdessä, erilaisin tavoin. Pelaaminen on yksi niistä keinoista ja onnistuu vähävaraisessakin perheessä.

Perjantai-iltana saapui paikalle ensin Siilitukka ja Pomppu. Aloitimme yhdessä väsäämään tortilloja. Pompun kanssa pilkoimme kasvikset ja Siilitukka hoiti koiran pihalle jotta pääsemme syömisen jälkeen heti pelaamaan. Siinä yhdessä tehden kokee olevansa osa jotain ja olevansa tärkeä ja omaavansa tärkeitä ihmisiä ympärillään. Olevansa osa perhettä ja vielä suhteellisen keskeinen henkilö. Vaikkakaan sillä asemalla ei niin suurta merkitystä olekaan, vaan sillä osallisuudella.

Kun ruuanlaitto oli vielä kesken, saapui KK paikalle tuoden mukanaan jokaiselle yhden sidukkapullon. Se oli sallittua, se yksi sidukka. Ruokajuomana. Siinä syödessä oli ilmassa leppoinen tunnelma, mun sydän täyttyi hyvällä ololla. Katselin näitä ihmisiä ympärilläni, katselin ja pohdin olevani onnellinen näistä jokaisesta. Harmittelin vain, että Heviletti oli kiinni intin harmaissa, ei päässyt osalliseksi tästä ilosta tällä kertaa. Näitä peli-iltoja tulemme varmastikin järjestämään uudelleen, joten pääsee Hevilettikin mukaan.

Syömisen jälkeen otimme pelit esiin. Päädyimme ekaksi peliksi ottamaan Tuttu-juttu-pelin. Tunsin KK:n olevan mun pari, siis kuin olisimme ihan oikea pari. Takana on ensi pääsiäisenä 20-vuotta historiaa takana. Siilitukalla ja Pompulla joulukuussa 1-vuosi. Ajattelimme toki voittavamme pitkän historiamme ansiosta. Nuoret veivät voiton, tosin ei ihan kevyesti, mutta kuitenkin. Tuota pelatessa oppii toisesta ja itsestään aina jotain uutta. Niin tälläkin kertaa.

Seuraavana pelinä Alias. Se on peli, mikä irrottaa nauruhermot. Pelattiin sitä pari erää, mä, kuten muutkin, nauroimme vedet silmissä. Selitykset sanoille melko erikoisia ja legendaarisia heittoja tuli synnytettyä lisää. Niitä on ehtinyt kertyä ajanmittaan melko paljon.

Siilitukka ja Pomppu lähti kotiin, me jäätiin KK:n kanssa mun luokse. Aloitimme netistä etsimään seuraavan päivän retkikohdetta. Löysimme kaksi ja päätimme mennä kumpaankin. Toiseen menemme vain kuvaamaan, ja toisessa paikassa oli myös laavu ja nuotiopaikkoja, siellä syödään sitten eväät.

Retkisääksi osuikin kammottava sää. vettä tulee taivaalta. Meitä se ei estänyt. Kun olimme päättäneet pitää retkipäivän, ei sade haitannut. Valitsimme päälle varusteet, joilla pärjäämme myös sateessa. Kun retkelle on päättänyt lähteä, ei tunneta sellaista asiaa kuin säävaraus.

Kuljimme melko hankalassa maastossa. Retkikohteemme kumpikin oli koskien reunamilla. Vetten ääreen on päästävä, meidän kummankin. Vesi nyt olisi ollut läsnä vaikka parkkipaikalla, sen verran taivas sitä antoi.

Maasto oli siis haastavaa. Mun jalat ei oo ihan maailman turvallisimmat tuollaisessa maastossa, tasapainon ja väsymisen takia. KK tietää tän ja pysytteli lähettyvillä. Kulki edellä etsimässä reittiä josta mäkin selviän. Jos tuli hankalempi paikka, oli edessäni aina suuri ja turvallinen käsi ojossa ja vetämässä mua ylöspäin. Koskien reunamilla kivet oli märkiä ja liukkaita, lehdet savisen maaston päällä toivat oman haasteensa. Kamera kiikkui kaulalla ja painava reppu selässä. kaikesta selvisin. Piiskava sade ei haitannut, vaan toi sopivan eräretkitunnelman. Tässäkin olemme samansuuntaisia. Rakastamme luontoa ja retkeilyä. Nautimme siitä kun toinen nauttii. Joten usein keksimmekin toisillemme pieniä yllätyksiä, joista tiedämme toisen pitävän. Mielihyvän tunne on silloin molemminpuolinen.

Tiedän kuullostavani jälleen kerran ihastuneelta, ja taidankin olla lopun elämääni jumissa tuohon ihmiseen. Tietäen etten koskaan kuitenkaan hänen kanssaan pesää rakenna. Olen onneksi oppinut elämään hetkessä, jolloin saan itselleni kaikesta eniten. En odottele seuraavaa päivää, sillä jokaisessa päivässä on oma hohtonsa. Silloinkin kun on yksin kotona, se on elämää ja siitäkin nauttii.

Nyt asettelen taas jalkoja maan pinnalle, nautin sisälleni jääneestä uudesta muistosta. Kerään muistopakkiin uusia ihania asioita, ja niiden kanssa jaksan taas elää eteenpäin. Vaikkakin on pakko tunnustaa, että sydän kaipaa takaisin siihen turvalliseen kainaloon ja iholle ja ihan ihon allekin. Luotamme toisiimme niin paljon, että olemme ajoittain toistemme ihon alla, niin lähellä, että sydämen sykkeen tuntee.

Tänään heräsin aamulla auringonpaisteeseen. Näyttäisi sopivalta retkisäältä. Taidan tehdä piskin kanssa oman retken läheiseen metsään. Ulos ottamaan annos D-vitamiinia.

hyvää syksyä. Täältä tähän.

Elämäni pieni piiri.

Kun täällä blogissa on hiljaista, se tarkoittanee että sen ulkopuolella on paljon elämää. Olisi ollut kiva teille monia asioita kertoa ja kirjoitella, mutta aika ja jaksaminen ei riitä kaikkeen. Mitä enemmän elän, näen ja koen, sitä vähemmän on aikaa jakaa asioita täällä. Joten se olkoon positiivinen asia.

Pieni siivu taudista, mutta vain pieni, sillä en edelleenkään laske sitä elämäni keskiöön. Siellä keskiössä olen minä ja kaikki muu elämä. Mutta kerron jotain.

Gilenya, tuo uusi lääkkeeni tuntuu alun hankaluuksien jälkeen sopivan mulle oikein hyvin. Lääkkeillä on aina sivareita, niille ei voi mitään. Mutta yhtäkään elämää rajoittavaa sivaria ei ole, joten voin lukeutua siihen joukkoon joille suurella todennäköisyydellä lääkkeestä on hyötyä taudin etenemisen suhteen. Oloni ja vointini MS:n suhteen on ollut hyvä. Mutta kroppa heittää kremppaa vähän joka paikassa muualla. Olen käynyt fysiatrilla, fysioterapiassa, ja viimeisenä oljenkortena on nyt osteopaatti. Osteopaatilla olen käynyt vasta yhden kerran. Apua ei ekasta kerrasta ollut. Toinen käyntikerta on sovittuna. Niin hän kuin minäkin, oletamme löytäneemme sen syyn miksi kipuilen niinkin paljon.

Mulla on kylki/rintaranka-kipuja oikealla puolella. Kipu alkaa rinnan alta, kylkikaaren reunasta ja jatkaa siitä kyljen kautta selkään, lapaluun tietämille/alle. Kipu on koko ajan läsnä. Kun nostan jotain, tai teen kiertoliikkeen, otan juoksuaskeleen, hengitän syvään, yskin tai nauran. Se kipu viiltää ja puristaa ja puristaa keuhkoja kasaan. Osteopaatti ja mun fysse on kumpikin sitä mieltä, että mulla on ensinnäkin rintarangassa fasettilukko, sekä kulkiluun/ruston/nivelen yhteenkuroutuma. Eli suomeksi, jumitila. Tätä on yritetty aukaista erilaisin keinoin. Ei aukea ei.

Nyt oli syyslomaviikko ja olen yrittänyt pärjätä ilman särkylääkkeitä, jollei ole ollut mitään sellaista menoa, missä kipu olisi ollit esteenä. Huomenna, maanantaina avaan taas buranapurkin ja astellan kipuineni töihin. Kipu on niin kroonistunutta, että en viitsi hakea saikkua. Jäisin sille tielle. Mutta se sairastamisesta, jatkamme mun eheyttämistä ruudun tällä puolella.

Heviletti selviytyy intin harmaissa melkoisen hyvin. On onnistunut saamaan itselleen muutaman kuntoisuuslomankin ja yhden ammuntamitalin. Mitali on nyt kiinni intin lomapuvussa. Itse olen tottunut jo Heviletin siilitukkaan ja katselen melkosen ihaillen kuinka hyvännäköinen Mies se nuori on. Raamit on kunnossa, asennetta löytyy ja tuttu pilke on silmäkulmassa. Koville mies kuitenkin on joutunut. Yhden pahan viruksen sairastanut missä kuume kipusi 40 asteeseen, päätä särki viimeistä päivää ja näkökin hämärtyi. Kroppa huutaa hoosiannaa, jalat on tohjona ja selkä hajoaa, mutta aina se sinne lomalta palaa ja tekee parhaansa. Muutahan ei voi keneltäkään vaatia?

Siilitukka ja Pomppu elelee mukavasti perhe-elämää. Mikä on mun kannalta ihanaa, on se, että olen saanut sen tyttären itselleni. Pomppu on niin energinen pakkaus, että harva se ilta/viikonloppu hakeutuu luokseni. Mennään yhdessä metsälenkeille. Välillä on prinsessa mukana, välillä ei. Puhelemme, juttelemme kaikesta maan ja taivaan välillä. Mä saan itselleni paljon näistä meidän yhteisistä retkistä. Pomppukin uskaltaa avautua, tai eihän se ole koskaan Pompun ongelma ollutkaan, mutta tarkoitan sitä, että uskaltaa luottaa muhun. Joskus kertoo pienistä ongelmista Siilitukan kanssa. Miten joutuvat hakemaan ja neuvottelemaan yhteisiä linjauksia. Kun kuuntelen Pomppua, hymyilen sisäänpäin. Tunnistan poikani Pompun puheista. Olenkin lohduttanut, että jutut on tuttuja ja ne on luonteessa kiinni. Ei ole hänelle suunnattuja, vaan on Siilitukalle tyypillisiä käyttäytymismalleja jo lapsuudesta. Mutta suuri asia on se, että Siilitukka haluaa kehittää itseään ja he keskustelevat kun pulmatilanne osuu kohdalle. Nähdessäni heidät yhdessä, en ole huolissani, heistä huokuu edelleen rakkaus, ja se on jo vapaampaa rakkautta. Ei tarvitse olla fyysisesti kiinni toisessa, vaan he ovat oppineet olemaan läheisiä ja yhtenäinen yksikkö erillään ollessaankin. Jokainen ihminen tarvitsee myös omaa aikaa. Ei tee hyvää pidemmän päälle jos menettää kykynsä liikkua ilman toista. Pomppu ja Siilitukka ovat säilyttäneet myös omaa elämää. Ei mitään kummallista, mutta omaa aikaa kuitenkin. Se on mielestäni tärkeää.

Mä ite elän hiljaiseloa miesrintamalla. RekkaMies sählää ihan omia erittäin epäterveitä kuvioitaan, ja  mua inhottaa ajatus siitä, että olin kovin sokea. Rakkaus on, sanotaan. Ollaan siis edelleen yhteyksissä, mutta lähinnä jatkan sitä mitä ennenkin, hänen tukemistaan.

KK on olemassa, harvakseltaan nähdään. Mutta huuma on poissa, nyt on jäljellä ystävyys.

Työrintamalla pyyhkii hyvin. Saan jatkuvalla syötöllä positiivista palautetta, mikä on mukavaa ja häkellyttävää. Teen nyt täyttä työpäivää ja olen vielä toistaiseksi suht hengissä työpäivien jälkeen. Marraskuun teen taas vain 6h päiviä. Tunnustan, että odotan tuota helpotuksen tunnetta kun lähdenkin kotiin jo kahdelta. Oujea. Joulukuussa palaan taas täyteen työpäivään. Mulle marraskuu on niin vaikeaa aikaa kaikkinensa etten halunnut ottaa siihen yhtään ylimääräistä kuormitusta.

Mielestäni elämäni on plussan puolella, melkolailla tasapainossa. Vaikka elämäni piiri onkin pieni, on se sitäkin rikkaampi.

Yritän aktivoitua kirjoittamaan hiukan useammin ja elää siinä samalla.

Täällä ollaan!

Heipsis vaan lukijat. Olen olemassa, elän ja hengitän ja ilmeisen kiireisen kiivaasti, kun en ole tännekään ehtinyt rustata. Koitan paranta tapani, ja bloggailla pian taas tiiviimmin. Nyt tapahtuu kaikkea ja paljon, että ei oikein ole ollut jaksamista istua tähän kirjailemaan.

Mutta kaikki siis hyvin, mä mennä tuhisen ja voin hyvin. <3

Uskomattomia suorituksia!

kyllä mä pikkuhiljaa alan liputtamaan G.n puolesta ihan kunnolla!

Olen tehnyt uskomattomia suorituksia tämän kesän aikana kropallani. En muista koska viimeksi olisin näihin yltänyt. Toki olen tehnyt pitkiä lenkkejä esim. viime kesänä Pärnussa. Mutta nyt jaksan selkeästi paremmin kuin esim. viime kesänä.

Kalusin esim asuntomessut 6h aikana, Koko ajan en tietenkään ollut jalkojen päällä, sillä välillä käytiin kahvilla, eväillä, tai vain istuttiin jonkun ihastuttavan talon pihalla. (voisinkohan vielä kerran kirjoittaa esim?) Mutta suurin osa tuosta kuudesta tunnista oli kuitenkin kävelyä ja liikkumista. Tuon saman päivän iltana osallistuin vielä Torin rytmeihin kahden tunnin välissä olleen tauon jälkeen. Rytmeillä hypin ja tanssin, ja vielä fillaroin mennen tullen matkat kotiin ja keskustaan. Seuraavana aamuna jalat kantoi edelleen. Palautuminen on selkeästi nopeampaa verrattuna edelliseen.

Eilen vietin päivän Tallinnassa ystävän kanssa. Emme kulkeneet bussin mukana, vaan halusimme liikkua itsenäisesti kävellen. Kävelimme satamasta ostariin, siellä jolkottelimme kaupasta toiseen. Matkasimme tuon jälkeen kävellen vanhaan kaupunkiin ja kävimme syömässä ja jolkottelimme vanhan kaupungin torilla. Sieltä kävelimme vielä satamaan. Jaksoin ilman ylimääräisiä lepotaukoja. Laivassa alkoi ottamaan rappujen kiipeäminen koville, mutta onnistuin silti, kaiteesta itseäni eteenpäin repien. Levon jälkeen olo normalisoitui nopeasti. Osan tuosta matkasta kävelin KORKOkengillä, jotka ostin Tallinnasta!

Mattopyykillä kävin viikko sitten ja jaksoin pestä 3 isohkoa mattoa. En kyllä ihan putkeen, oli pakko levätä välillä, sillä selkä ei kestänyt.

Kotona siivosin Heviletin huoneen niin, että siirtelin kaikki huonekalut irti seinistä, ja imuroin ja pesin listat ja lattiat sieltä takaa. Huone raitistui ihmeellisesti. Samaan putkeen pesin vielä Heviletin ikkunan ja asensin ikkunaan bambu-verhon. Muutaman tunnin suoritus. Tänään ohjelmassa Heviletin huoneen sohvanpäällisten pesu ja verhojen vaihto. Sitten se huone on valmis ottamaan väsyneen alokkaan ekalle kotilomalle, jonka ajankohdasta ei oo tietoo.

Kävin marjametsällä miniän kanssa. Kyyristelin ja söin mustikoita. Olen käynyt intervallijuoksulenkeillä. (Nyt tauko, sillä mattopyykilla kaaduin ja teloin nilkkani) Mitä mulle tapahtuu?

Ihan käsittämättömiä suorituksia. Uskomattomia.

Tosin, nyt täytyy muistaa, että en ole töissä vaan pitkällä lomalla. Alla ei ole työpäivien rasitusta. Tilannne muuttuu kun työt alkaa ja työn rasitus tulee alle. Mutta jännityksellä odotan, jaksanko työn paremmin kuin ennen? Olen kaiken lisäksi lupautunut tekemään osan vuodesta pidempää päivää. Työni muuttuu siis raskaammaksi. Meillä jouduttu vähentämään koulun alasajon takia henkilökuntaa. Pakon edessä paikkaan jääneet työntekijät tarvitaan koulun jälkeen iltapäiväkerhon toimintaan. Kerho ei pyöri, jollei täyden päivän tekijöitä ole riittävästi.

En suoralta kädeltä suostunut tekemään koko vuotta kahdeksan tunnin päiviä, mutta neuvottelemalla sain soviteltua itselleni erikoisen työrytmin. Teen 2kk 8h päiviä ja sitten taas 2kk 6h päiviä. Mulla on vaihtopari, joka tekee mun kanssa nuo vuoroon. Saimme näin yhden kokonaisen työntekijän iltapäiväkerhoon.

Kevan ja neurologin ja sossun kanssa neuvotellen, purimme mun osatyökyvyttömyyseläkepäätöksen pois. Kevan mukaan saan sen kyllä helposti yhdellä lääkärintodistuksella takaisin, kun se kerran on mulle jo myönnetty. Joten siitä ei huolta. Nyt haluan takoa kun rauta on kuuma.

Mutta älkää saako väärää kuvaa, en todellakaan ole ihmeen kautta parantunut. Tässä nyt lähinnä tuo kropan kestävyys on lisääntynyt. Tuntohäiriöt, tasapainovaikeudet, jäykkyys, fatiikkikohtaukset, rakko-ongelmat ja kiristävät vanteet on edelleen olemassa. Mutta niiden kanssa olen jo aikoja sitten oppinut elämään.

Saa tykätä.

Varuskunnassa.

Jatkoa siis edelliseen, joka katkesi rannalle lähtöön. Lue edellinen postaus vaikka ensin.

Tuli sitten aamu, se intti-aamu. Heviletti ja kaksi kaveriaan lähtivät meidän kyytiin. Vietiin pojat tuohon runsaan17km matkan päähän.  Tohon naapurikuntaan, Riihimäen viestirykmenttiin. Mun isä lähti viemään ja mä tietenkin tunnollisena äitinä aina mukana.

Pojat pulisi takapenkillä minkä kerkesi. Heviletti oli vetänyt tukkansa kunnolla siiliksi, muilla oli vedetty vain korvat näkyviin, ja tukka sen päällä oli melkosen pitkä. Mä sanoin pojille, että voi voi. Teitä odottaa tukanleikkuu....(ei hajuakaan mitkä ne rajat on, mut ne näytti kyl melko pitkiltä), lisäsin viel et teille tulee tollanen yhtä lyhyt ku ex-Heviletillä. Pojilla meni varmaan kurat housuun, ilmeet oli aika järkyttyneet. Olen kamala, tiedän sen. Poikia jännitti varmaan muutenkin, ja mä viel lisää ytyä pyttyyn hiukset-pois, pelottelulla.

Tultiin sitten varuskunnan portille. Pojat pomppaa autosta innokkaina ulos (oikeasti innokkaina) ja hymyssä suin. Pyysin poikia asettumaan siihen metsänreunaan ja otetaan kuva viime hetkistä siviilissä. Siihen ne asettu jonoon, musta tulisi hyvä joku_mikä_lie armeijan komentaja. Sitten kamera kassiin ja astahtelen kohti poikia. Nään Heviletin ilmeen (EI ÄITI, et tuu halaamaan). Mä jatkan astelua ja ojennan käteni ja kättelen jokaista poikaa toivottaen "Hyvää alokasaikaa". Rentoutui Heviletti, ei tullut yleistä nolaamistilannetta.

Mä palasin autolle, istuin isän viereen ja hymyilin. Sitten se tipahti, se kyynel. Olin herkistynyt äiti.
Tulin kotiin ja ihmettelin. Hetken ihmettelyn jälkeen sain spurtin ja ryntäsin Heviletin huoneeseen. Pesuun kaikki mikä irtoaa! Lakanat, tyynyt, peitot ja matto. Hujan hajan olevat pyyhkeet ja vaatteet pyykkiin. Sen jälkeen imuroiminen ja lattianpesu. Nyt odottelen kuivunutta mattoa saapuvaks kotiin ja se sinne lattialle.
Ikävää vain on se, että sain onnekkaasti pestyä myös pojan hajun pois huoneesta. Mutta uskoisinpa, että ekalla lomalla tutut tuoksut saapuu taas.

Heviletiltä on tullut muutama tekstiviesti joissa kertoo suurinpiirtein näin; " Täällä omaa aikaa noin 45min, hiljaisuus 23.00. Täällä pitää oppia ulkoa paljon kaikkea paskaa, ja jalat tohjona kun pitää seistä koko ajan. Mutta muuten menee viel ihan hyvin. Kun tulet, tuotko käteistä rahaa, aurinkorasvaa ja jotain auringonpolttamaan ihoon. Jos jotain asiaa, laita viesti, vastaan kun ehdin"

Huomenna menen Hevilettiä katsomaan. On tapaamispäivä.

Naps!

Huomenta, tai aamupäivää. Mun huomen kuitenkin.

Heviletti on on nyt millin siilin omistaja. Käytiin Pompun ja Siilitukan luona päivää ennen inttiin lähtöä. Vietiin sinne samalla Toffo, jonka tarkoitus oli kouluttaa niiden Data-pentua kissojen tavoille. Se ei sitten mennyt ihan nappiin. Toffo osoittautui jo liian vanhaksi, mukavuudenhaluiseksi ja laiskaksi, jotta olisi jaksanut paneutua pentuun. Joten 2 päivän oleilun jälkeen, Toffo haettiin takas kotiin. Ei se enää jaksa, vanha kolli pieniä riiviömäisiä pentuja.

Mutta sillä reissulla siis hävisi Heviletin tukka. Se teki kipeää mun sydämeen, ja Heviletin kanssa. Oli se operaatio. Ihan ekaks oli ongelma päästä sinne kissan kanssa. Ei saatu mistään kyytiä, sitten bussilla vaihtojen kautta kissanboksi mukana. Heviletti sitä boksia kantoi, kun mä en jaksanut. Ihmisten ilmeet oli erikoisia, kun katselivat näkyä. Pitkään nilkkoihin saakka ulottuvaan nahkatakkiin pukeutunutta pitkätukkaista liehulettiä, joka kantaa kissanboksia ja lepertelee siellä oleilevalle panikoivalle kissalle. Eiks Hevityypit voi olla helliä? Hä?

Ai niin, ne hiukset. Mä harhailen koko ajan, olin eilen Torin rytmeillä ja ilta venähti ja nyt vähän harhailuttaa päässä. Näin KK:nkin, ja sen kanssa vietettiin aikaa. Ja taas harhauduin. Siis se tukka!

Mä menin vessaan missä Heviletti istui tuolilla odottamassa. Halusin vielä kerran kammata sen tukan. Tästä Heviletti on tykännyt aina, ja mä myös. Se on ollut sellanen meidän juttu. Ollut aina sopiva tapa koskettaa toista. Hiusten harjaamisen tiimoilta. Mä siis harjasin sitä, oikein nätiksi ja sileäksi, mulla melkeen tippa silmässä, tai oikeasti olikin. Pyyhin pois. Sen jälkeen kuvattiin tukka takaa, kuinka pitkä se onkaan, ja kiiltävä ja nätti, vaikakin ihan hiirenhäntä siitä tuli kun palmikolle letitettiin.

Kampaamisen jälkeen Pomppu letitti sen, hiirenhännäksi. Sakset asettuivat aivan pään ja letin väliin ja näin miten Heviletti painaa silmänsä kiinni tiukasti, huulet kireinä toisiaan vasten, se on ihan hengittämättä. Ja mulla taas tippa silmässä, enkä hengitä mäkään. Kuuluu rouhivaa ääntä, mä kuvaan joka hetken, sakset leikkaa pitkää tukkaa, ja naps. Siinä se on, hiirenhäntä irtonaisena Heviletin päästä. Annettiin se sen käteen, hypisteli, katseli ja huokasi.

Se oli se vaikein hetki. Sen jälkeen alkoi saksilla lopputukan lyhennys ja viimeiseen vaiheeseen saimme sitten käyttöön koneen, jolla vedettiin se millin siili.

Mä hyperventiloin varmaan parissakin kohtaa. Pomppu sanoikin, että susta ei nyt oikein ole hyötyä tässä hommassa...ei ainakaan henkistä tukea. No ei kai! Ei voi tai kykene! Kummallehan tää oli vaikeampaa, mulle vai Heviletille?

No, siinä se sitten oli, millin siili. Heviletti jäi sitten yksin vessaan, vaihtoi vaatteet, peilaili itsensä rauhassa ja lopulta astui meidän silmien eteen, kun oli saanut itsensä selville vesille. Hymy, sen huulilla olikin hymy! Niin oli muuten meidänkin! Komea mies paljastui tukan alta. Mä melkeen järkytyin kun näin poikani kasvot usean vuoden jälkeen selkeästi, ilman valuvaa hiusputousta.

Heviletti istahti sitten siilitukan viereen. Siinä ne istui vierekkäin, ja kuinka samalta pojat näyttivätkään! Ei enää tarvii miettiä kumpi vaihtui sairaalassa, selkeästi ne on veljeksiä. Siilitukka sanoi, että miksi oot pitänyt sitä Hevilettiä niin kauan, sä oot komee noin! Lyhyt sopii sulle! Samaa mieltä olimme kaikki.

Kotiin kun tultiin, oli Heviletin ryhti noussut. Tykkäsi itekin!

Nyt tuli lähtö rannalle. Kirjoitan myöhemmin tarinaa siitä kun veimme Heviletin varuskunnan portille.

Huh hellettä ja haipakkaa!

Siis loma on tätä.

Tuntui että eka viikko meni ihmetellessä. Eli palautuessa työn rasitteista. Nyt ei meinaa aika riittää. Tapahtumaa, kutsua ja äksöniä ilmaantuu niin, että happi loppuu. Mutta että nautin! Välillä pitää ottaa erätauko ja vetää päikkäreitä, että jaksaa pompata seuraavaan rientoon.

On tiedossa vielä; Tallinnan matkaa, kaksi eri mökkijuttua, musafestarit kotokaupungissa, 4 eri juhlat, Heviletin inttiinlähtö (kyllä, se on ihan oma tapahtumansa ja ansaitsee tulla luetteloon), Piru-ryhmän tapaaminen, tyttöjen oma hurvittelureissu jne... Eli paljon. Osa menee toistensa kanssa lomittain ja saa todella miettiä mihin menee. Tärkeysjärjestystä täytyy laittaa.

Paljon on jo tapahtunut. Rannalla lokoilua tietenkin, se kuuluu mun kesään tiiviisti. Toisaalta tänä kesänä tuo rantailu jäänyt selkeästi vähemmälle. Niin paljon muuta puuhaa, että sinne ei ole ehditty kuin muutamia kertoja. Mutta nekin olleet kaikki nautittavia. Yhden iltauinnin pääsin nautiskelemaan. Ne on ehkä parhaita, vesi on kuin linnunmaitoa ja aurinko laskee ja kultaa tyynen veden. Itse lipuu vedessä hiljalleen eteenpäin katsellen, aistien tunnelmaa.

KK:n luona pari iltaa vietetty. Juteltu, naurettu, oltu filosofisia ja taas täydellisiä hassuttelijoita. Ihana immeinen! Ystäviä tavattu terassilla, kuten juuri eilen. Mukava ilta ja tarpeellinen. Ilman tuota ystävää, olisin hurjan paljon köyhempi. Kuljettu jo pitkä matka yhteistä tietä. Työ meidät yhdisti, ja ystävyys syttyi.

Mutta sananen taas MäSästä. Tuntuu että Gilenya sopii mulle oikein hyvin. Kaikki alussa olleet sivarit on poistuneet. En havainnoi enää mitään. Sydän pamppailee nätisti, suussa ei aftoja, limakalvotkin rauhoittumaan päin. Väsymys on palautunut mun normaaliin väsymykseen.

Mutta musta tuntuu, että jalat saa virtaa, voimaa. Olen käynyt vuosien jälkeen taas juoksemassa. Ihan vaan intervallijuoksua, mutta juoksua kuitenkin. Ekalla kerralla sain juostua osissa 600m, tokana päivänä vain 400m. Mutta siinä teinkin virheen. Ei olisi pitänyt juosta kahtena peräkkäisenä päivänä. Välipäiviä pitää pitää.
Kävin fyssen kanssa tradition mukaan ulkona syömässä vikana kesän kertana. Eli firman piikkiin. Juteltiin siinä tosta juoksusta. Antoi vinkkejä miten kannattaa aloittaa tai jatkaa tästä eteenpäin, ettei tee itselleen hallaa. Eli intervallijuoksua vain kahtena päivänä viikossa. Myöhemmin kertoja voi lisätä, jos tilanne pysyy hyvänä. Eli näin.

Nyt pidän huilipäivää kotosalla. Ihan poikki ja pakko ladata henkistä ja fyysistä akkua. Huomenna taas tiedossa menokas päivä, ja siitä menokkuus jatkuu koko ensi viikon.

Mut hei, nautitaan!

Munkin tulee sua ikävä.

Pian on jo heinäkuun kahdeksas. Mä odotan sitä innolla ja samalla haikeudella.

Mä nään, että myös Heviletti sitä odottaa. Innolla ja jännityksellä. Harmaisiin astumispäivää. Aikuisuuden yksi osa alkaa. Harmaat. Heviletissä asuu kaiken tuon laiskuuden ja datailun alla seikkailija. Se pitää kaikista fyysisistä haasteista, vähän niinkuin extremestä. On erittäin hyvä esim. seinäkiipeilyssä, ja fyysistä ketteryyttä vaativissa jutuissa. Kroppa on hyvin flexaapeli, joustava. Voimaa ei niinkään ole, se voi osoittautua hankalaksi intissä. Mutta kohan pää kestää kommennukset. Heviletti kun vihaa auktoriteetteja ja auktoritääristä otetta. Käskyt on sama ku härälle punainen vaate.

Mä käyn ite läpi luopumisen tuskaa, tai ei ehkä ihan tuskaa, mutta se tuntuu oudolta.

Näin viime yönä unen joka kosketti sydäntä.

Heviletti nukkui siinä lastensängyssä, sellaisessa missä se nukkui kouluikäisenä. Se huusi mua siinä unessa luokseen, "Äiti, tule tänne". Menin Heviletin huoneeseen, se makas sikiöasennossa pitkät hiukset puoliksi kasvoille valahtaneena. Sen silmät oli märät. Mä kyykistyin sängyn viereen polvilleni, niinkuin silloinkin kun pieni poika näki painajaisia. Mä kävin tuossa unessa silittämään sen pitkää silkkistä tukkaa, siirsin niitä suortuva kerrallaan pois silmiltä, olin kyynel silmässä mäkin. Sanoin Heviletille "Munkin tulee sua ikävä".

Nyt toi uni jäi päähän ja katson suurella hellyydella Hevilettiä. En mä sille ole tätä unta kertonut, ei tunnu just nyt kovin miehekkäältä.

Meillä vielä suunnitteilla perjantaiksi yhdessä ulkona syöminen, ens viikolla terdereissu ja sitten vikalle viikonlopulle, kahden viikon päähän vkl se hiusten napsaisu. Pompputyttö, mun ihana rakas miniä tulee katkaisemaan tukan.

Musta ja miniästä olis paljon kerrottavaa, meistä on tullut ystävät. Ei vaan anoppi ja miniä, vaan ystävät.
Mutta ne toiseen kertaan, tää postaus oli Heviletille.

Fillarointia ja fiilistelyä.

Loma alkoi eilen ja oli jo korkea aikakin. Pää kyllä sen verran pyörii vajaalla teholla, että oisin vaaraksi ympäristölleni.

Oli kaunis tiistai-aamu. Tarkistin bussien aikataulut ja hyppäsin bussiin kotoa. Kello oli puoli yhdeksän. Mun piti ehtiä ehdottomasti yhdeksäksi töihin, silloin lähti työpaikan retkibussi kohti Orimattilan kotieläinpuistoa. Kun nuo jalat olleet heikkoina, eikä pyöräily ole oikein onnistunut, päätin mennä bussilla, että jaksan kävellä sitten lasten kanssa koko päivän puistossa. Istahdin bussiin hyvillä mielin, oli meinaan jo tokavika työpäivä edessä.

Pääsin keskustaan ja hyppäsin seuraavalle laiturille odottamaan vaihtobussia Hakalaan. (miksiköhän edelleen käytän sanaa hyppäsin, hypyt on näillä jaloilla jo historiaa, ehkä hyppelen haaveissani) Seison ja katselen ympärilleni kun näyttää melko tyhjältä muut laituritkin. Martin bussi kyllä on, mutta hmm? Bussikuski tulee kysymään mitä odottelen? Ni tota Hakalan bussia. Naureskellen (kehtasikin naureskella) sanoo ettei sellasta mene nyt, se menee vasta 9.15. Just ja joo! Kesäaika! Tampio, hyvä minä, millä hemmetillä mä ehdin töihin ajoissa?

Soitin töihin, että oisko siellä paikalla ketään autollista, mä olen keskustassa enkä ehdi sinne ysiksi. Sieltä yksi autollinen lähtee mua hakemaan, ja ehditään retkibussiin. Retkipäivä menee hienosti, sää on mitä parhain ja fiilis samoin. Kaikki sujuu retkellä loistavasti, niin aikuisten kuin lastenkin puolesta.

Töiden jälkeen lähden työkaverin kanssa bussilla keskustaan, päätettiin mennä kahville jonnekin ja vaihtamaan kuulumisia. Koko kevään aikana emme ole ehtineet kuin työn lomassa muutaman sanan vaihtaa, ja paljon on tapahtunut asioita. Kierrellään ensin ostoskeskuksessa, käsiin tarttuu pari paitaa ja korvikset. Siinä alkaa kamulle tulla jo nälkä ja pohtiiki syömistä. Ei ole koskaan käynyt syömässä sushia, joten sinne siis.

Sushi syönnin jälkeen tekee edelleen mieli sitä kahvia. Mutta upean kauniin kesäpäivän kunniaksi käännämme kahvin sidukaksi. Mietittiin ja etittiin paikkaa että minne? Kalliita paikkoja kaikki. Äly ja väläys! Haetaan punkkua alkosta, saadaan pullo samaan hintaan ku kaksi sidukkaa! Tuumasta toimeen, Alkosta mukaan tarttuu kokoelma viinipulloja, ihan vaan kotiin varmuuden vuoksi. Minne nyt? Mennäänkö teini-tapaan kalliolle? Hyvä idea muuten, taivas vaan oli täynnä mustaa pilveä siinä vaiheessa. Mutta mun kodin parveketerassi? Sinne siis!

Hain lasit ja ajateltiin että otetaan lasilliset punkkua, nautitaan päivästä ja vaihdellaan kuulumisia. Pari lasia oli kumottu melko äkkiä, samoin eka pullollinen. Avataan toinen! Pari lasia oli parissa tunnissa muuttunut pariksi pullolliseksi. Totesin että tulipas parvekekännit vedettyä. Mikä mestari-idea! Aamulla olis pakko näillä heikoilla kintuilla fillaroida töihin, sillä on seiskavuoro, eikä bussilla pääse.

Kamu lähti kotiin ja mä jäin yksin kikattelemaan hiprakkaani. Onneksi oltiin niin aikaseen avattu pullot, että hiprakka laski alas ennen kuin edes unille ehdin. Mikä loistava päivä kaikkinensa! Hymyssä suin nukkumaan.Vaikka aamuinen pakollinen fillarointi takaraivossa vähän jyskytti. Vai oisko ollut viini?


Aamu koitti, eikä edes hankalana. Pomppasin (taas muka) pystyyn ja aloitin aamutoimet. Oli vikan työpäivän aamu. Melko nautittava aamufiilis. Käyttelin piskin ulkona, ruokin omat ja hoitokisut ja päätin lähteä ajoissa fillaroimaan, kun en luota mun kinttuihin. Lähdin kotoa sitten todella ajoissa, ja olin töissäkin todella ajoissa. Ehdin keittää kahvit, siivoamaan taukohuoneen keittiön ja juomaan kupillisen ennenkuin mun aamun työpari saapui. Hekottelin sohvalla jalat pöydällä, että huomenta vaan.

Työpäivä oli nopsaan ohi. Mulla piti olla töitä puoli yhteen. Sitten otin ylkkyä yhden tunnin, eli puoli kahteentoista. Sit ennen yhtätöistä kamut sanoi, että lähe kotiin. Joten työpäivä jäi melko lyhkäseks. Ilosesti heilutellen hiippailin pois töistä. Pah, mitään hiippaillut, kailotin mennessäni kaikille hyvää kesää suurieleisesti heilutellen!

Lähdin fillaroimaan ja tuskailin taas fillaroinnin vaikeutta. Kuinka raskasta tää onkaan. Fillaroin lähimpään pyöräliikkeeseen, sanoin että josko laitettas nää temppuilevat vaihteet kuntoon. Pienen neuvottelun ja hinnan vääntämisen jälkeen jätin pyörän sinne korjattavaksi. Painuin läheiseen kauppaan kuluttamaan aikaa. Melko nopeaan sain pyörän takas ja kysäsin hakiessani ja maksaessani että mihinkäs vaihteeseen se fillari oli jumittanut vaihteen? Mun fillari on viisivaihteinen, ja kuulemma vitoseen se oli jämähtänyt. En voinut estää pientä tirskahdusta, se livahti väkisin huulilta. Hymyilin vaan leveästi ja maksoin hymyillen.

Pomppasin ulkopuolella pyörän päälle. (taas!, Pomppiminen pomppii tekstiin koko ajan) Olin maksaessani tajunnut, että siksi siis ne ylämäet on olleet niin hankalia, siksi siis olen saanut raahautua fillarin kyljessä. Siksi siis fillaroinnin ilo oli kaikonnut. Nyt polkaisin pyörää, ja voi hemmetti! Olipas kevyt polkaisu! Ei ne mun jalat olleetkaan ihan niin heikot, vaan vaihteet oli sököt.

Tosin, en ihan täysillä riemuitse, sillä olihan fyssen kanssa tehdyt testit osoittaneet jalkojen heikentyneen, mutta ei ihan noin pahasti kun fillari antoi ymmärtää. Nyt tää kesä fillaroidaan!

Nyt on eka loma-aamu. Ulkona taivas täysin pilvessä. Nyt on siivouspäivä.

Hyvää Juhannusta kaikille lukijoille.

 Sekä vieno pyyntö...tiedän että lukijoita on, saan palautetta muita reittejä pitkin, ja nekin reitit lämmittää. Mutta jätä mielellään kommentteja kommenttilootaan, sekä liitä itsesi lukijaksi oikealla olevasta nappulasta. "liity tähän sivustoon". Jokainen bloggaaja on tyytyväinen kun lukijakunta kasvaa ja kirjoittelu on vastavuoroista. Mutta jos et halua, olen tyytyväinen jos käyt lukaisemassa elämästäni. Kiitos teille kaikille!

Ensin se hiipii...

Sitten se valtaa mut taas kokonaan.

Siis kesä ja sen rentous. Kolme päivää töitä jäljellä, jonka jälkeen voin irroittaa. Antaa itseni lentää hetken huumassa, tunnelmassa kuumassa. Tiedän kyllä minne polkuni taas usein johtaa. Se on KK. Sen kainalossa ja seurassa synttärini vietin viime viikolla. Taas se tunne hiipi ensin hiljaa, sitten se räjäytti taas täyspotin sisälläni. Sen tunteen kuuman mutta kovin turvallisen. Miksi juuri hän? Olen tätä useasti miettinyt, pohtinut. Olemme miettineet ja pohtineet yhdessäkin. Aina tulemme samaan loppupäätelmään, jos välimme vakavoituvat, menetämme tämän mitä meillä on. Seurustelusuhteessa emme enää kykenisi olemaan sitä mitä olemme toisillemme nyt. Tämä menisi pilalle. Elämäntyylimme ovat niin erilaiset loppupeleissä, että emme kykenisi tämän vakavempaan. Mutta hetken huuman ja rentouden voimme jakaa kevyesti. Aina voi olla oma itsensä ja tulee hyväksytyksi. Tietyllä tavalla jopa rakastetuksi.

Yhteistä outoa matkaa olemme tehneet nyt 20-vuotta. Joskus tiiviimmin tapaillen, joskus vuosia vierähdellyt välissä ja taas tapaamme. Joka kerta sama käynnistyy, outo ja omituinen suhde.

Nyt kun olin synttäreitä siellä juhlimassa. Oli moni asia jotenkin toisin. Kun asettauduimme sänkyyn, kiinni kainaloon käperryin. Käännyimmekin kasvotusten ja katselimme toisiamme silmiin. Hellästi poskea silittelimme. Kerroin kuinka onnellinen olen siitä, että 20-vuotta sitten hän elämääni tuli. Kuinka paljon olen saanut viettää hyviä hetkiä kanssaan. Kuinka on nostanut mut siivilleni  monet kerrat. Mutta eniten hän nosti mut siivilleni viime kesänä. Aloitin silloin uudelleen elämisen, itselleni, ja joskus itsekkäästikin. Ilman KK:ta en olisi siihen kyennyt. Hän oli mun ponnahduslauta elämään. Nyt tunnen itseni taas naiseksi. Viime kesänä yritin tuota kertoa, mutta en saanut oikeita sanoja suuhuni. Nyt ne sanat soljuivat suustani. KK:lla oli kyynel silmänurkassa, pyyhin sen pois ja suutelin suolaista poskea.

Nyt olen aavistuksen huolissani, sillä sydämeni pamppailee liikaa siihen suuntaan. Vaikka aistin saman tunnelman myös hänessä. Tunne välillämme oli nyt syvempi. Sen aisti. Mutta työnnän jäitä hattuun ja housuihin ja jatkan samalla linjalla kuin tähänkin saakka. Nautin hetkistä jotka olemme yhdessä, mutta elän omaa elämääni.

UUUuaaaaa! On kesä ja mä meen!

Intti ja sen läheisyys.

Heviletillä on ihan piakkoin letinkatkaisu-päivä.

Letitetään pitkä hulmuava vaalea tukka, laitetaan siihen kiinni vaaleanpunainen pompula, jonka lainaamme pieneltä prinsessalta. Pompputyttö on lupautunut hoitamaan hiustenleikkuun ja teroittelee jo saksia valmiiksi.
Sakset viedään kiinni niskavilloihin ja kiiltelevät sakset sanovat naks, ja se on siinä. Karmistus!
Yhyy, sanoo tämä äiti hiljaa, tai ei ehkä kovin hiljaa. Heviletin koko persoonallisuus tuntuu olevan kiteytynyt sen pitkään tukkaan. Millä ihmeen nimellä mä siitä sitten kirjotan? Hevilettikin muuttuu siilitukaksi, ei, ei...

Mun Heviletti saanut tänään ison pinon postia puolustusvoimilta. On lueskellu eepoksia päivän aikana ja tutustunut tulevaan paikkaansa. Itseasiassa on lähdössä melkoisen mielellään, ottaa sen sellasena isojen poikien partioleirinä. Ei siis meinaa heittää haraamaan ovelle raajat levällään ja karmeista kiinni pitäen. Vaan kulkee sinne pystypäin, lyhyellä tukallaan. Mä en siitä päivästä ilman kyyneliä selviä, vaikka sitä odotankin. On napanuoran katkaisun aika, viimeinkin!

Mulla huomenna neurologille meno, siitä raportoin myöhemmin. Nyt ei juttu luista, joten se on moro!

Melko heikkona.

On mun jalat.

Mulla on onnistunut pyöräily vallan hyvin. Ylämäet menty ihan kepeästi. Nyt tän viikon aikana ollut vaikeaa. Tasaisella maallakin ottaa voimille, pysähtyessä meinaa jalat pettää. Pysähtyminen fillarilla risteyksiin on ollut muutenkin keskittymistä vaativaa, nyt jo sanoisin haastavaa. Jalat ei nouse kunnolla tangon yli, vaikka tanko on suht matala. Ylämäet raahaan itseäni pyörässä roikkuen. Ilman pyörää saattaisin vaikka olla nurin, sillä jalat on vetelät alatoopit.

En tiedä mikä johtuu mistäkin. Mulla oli kaksi kuukautta kestävä flunssa, joka nyt taitettu (paitsi korvassa on kuulonalenema edelleen). Helle, tekee osansa, ja lääkityksen vaihto Gilenyaan. Voi olla siis flunssan jälkeinen pahis, helteen aiheuttama fatiikki tai lääkkeen vaihdon aiheuttama sivari, vaiko kaikki yhdessä? Mene ja tiedä, mä en.

Fysse oli ekaa kertaa oikeasti hämillään mun lihasheikkoudesta. Mun jalat oli ihan lötköset. Kun normaalisti on vaikeutta saada mun jalkoja rennoiksi, nyt ne oli veltot ku velli. Tunnusteli ja kokeile ja ihmetteli. Totesi niiden olevan huonommassa kunnossa kuin koskaan. Olisi pitänyt tehdä voimatestauksia tulevaa neurologia varten, mutta totesimme sen olevan turhaa. Ei olisi kyykkyjä tehty kuin 10 ja se ois ollut siinä. On vielä yksi kerta ennen neukkua, kokeillaan maanantaina uudelleen. Pitäs saada parempaa tulosta, jos mielii saada fysiolle jatketta. Nyt vain venyteltiin ja palauteltiin jalkoja työpäivän rasituksesta. Muuta ei kyetty.

Mulla oli tänään ne treffin poikaset. Huokaan taas. Mistä noita ryömii? Mies kertoo eronneensa kaksi vuotta sitten ja on sinut eron kanssa ja valmis uuteen seurustelusuhteeseen. Kuitenkin kolmen tunnin treffeistä kaksi meni puhuessa hänen ja exänsä elämästä ja erosta. Hmm..kuullostaa varsin terveeltä ja käsitellyltä? Kertoo tehneensä kaikkensa liittonsa eteen, mutta mikään ei auttanut. Exä ei osannut tehdä mitään ja oli täysin ohjailtavissa ja neuvottavissa, mitään ei kyennyt eikä osannut. Hmbh? Alistavalta suhteelta kuullostaa?

No, just. Se oli sit siinä. Ne treffit ja niiden jatkuvuus. Heippa ja hyvää elämää sullekin.

No mitäs nyt? Täytyy mennä KK:n luokse. Kainalon kaipuu on, joten turvalliseen kainaloon taidan piakkoin mennä. Kun vaan jaksaisin. Tai jospa vaan menisinkin nukkumaan, ihan vaan noiden karvatassujen kanssa. Ne ei välitä olenko pirteä vai väsynyt. Niille kelpaan aina ja ne rakastaa mua aina. Varsinkin kun muistan antaa ruokaa ja tyhjätä hiekka-astiaa.

Huomenna töihin työkaverin kyydillä. Teen historiaa ja olen itselleni lempeä ja pyysin apua. Kyyti-apua. Pääsen työkaverin kyydillä töihin, sillä en usko jalkojeni jaksavan polkaista edes tota 5km matkaa. Kikkare.

Hyvää yötä ja parempaa huomista.

Hellettä?

Ensin Gilenya-kuulumiset.

Eli puolitoista viikkoa takana. Torstaina täyttyy kaksi viikkoa. Onnistuneesti siirsin G:n oton iltaan. Nyt se ei haittaa päivää. Väsymys ei ole sen suurempaa kuin ennen Gilenyaa. Eli normaalit väsymykset on ja pysyy.
Sydämenlyönnit pysyy koko ajan hyvin päälle 50. Suurinpiirtein 50-80 välissä. Verenpaineet hyvät, ei muutoksia. Suussa ollut kirvely on hävinnyt, pystyy syömään jo normaalisti.

Kahtena iltana ollut voimakas sydämen sekoaminen. Olin luuri kädessä soittamassa ambulanssia. Heviletti kokeili pulssia. Syke oli hyvä, mutta rytmi ei. Ei ollut yhtään normaalia lyöntiä. Joko tupla tai välilyönti, mutta ei tasaista. Olo oli kamala. Luulin jo sydänkohtauksen tulevan. Vasenta kättä kihelmöi ja olkaan sattui. Tiedän, olisi pitänyt soittaa ambu. Mutta on jotenkin käsittämättömän suuri kynnys olla "vaivaksi", tai soittaa ambu. Jos se onkin taas vaan sitä ei vaarallista rytmihäiriötä, kuten ennenkin. En vaan osaa soittaa ambua paikalle. Nyt Heviletti sitten kurkki mua pitkin iltaa, käytti piskin ulkona ja kyseli välillä, olenko elossa.
Tuota kesti neljä tuntia ja meni ohi. Seuraavalla kerralla kun sydän sekos, kesti vain alle kaksi tuntia.

Mulla ollut vaivana tässä vajaan kaksi kuukautta flunssa. Pitkä ja pitkittyvä flunssa. Kävin viime perjantaina korvan jälkitarkastuksessa ja lääkäri huomasi korvan tärykalvon veetäytyneen ja korvassa oli edelleenkin tulehdus. Eihän toi korva oikein kuulekaan. Saan hokea aina, HÄ? Mitä? Laittoi mut saikulle takas, vaikka olin ehtinyt olla töissä jo viikon verran.

Nyt huomenna pääsen takas töihin ja menen ihan mielelläni. Mutta tän miniloman aikana ehdin viettää päivän rannalla. Heittää talviturkin niin, että sukelsin sormet korvissa, ettei mene vesi korvaan.

Käynyt fillaroimassa, ja käyty Siilitukalle ja Pompulle hakemassa niiden eka kissanpentu. Sillä on hurmaava nimi, Data. Kuinka ollakaan. Nuorella parilla joka tavannut netin välityksellä, ei voisi olla sopivampaa nimeä kuin Data.

Nuoret olivat olleet 3 päivää reissussa, Amsterdamissa, jossain raskaan musiikin festareilla. Mikä suloisinta, ihaninta, liikuttavinta, romanttisinta.....Ne meni siellä kihloihin! Mun rakkaat murut. (tähän tajuton määrä sydämiä)

Siilitukka oli ostanut sormukset kummallekin valmiiksi, oli onkinut selville Pompun nimettömän koon, jotta sormus olisi oikean kokoinen suoraan. Olivat olleet Amsterdamin isossa puistossa, istuneet penkillä. (Oi miten mä silmissäni nään ne nuoret siinä penkillä) Siiltukka oli saanut vastauksen välittömästi, Pomppu ei ollut miettinyt asiaa edes sekunttia. Mun rakkaat nuoret. (taas sydämiä).

Mä olen nyt siis anoppi, ja mulla on miniä. Ei haittaa vaikka pappi ei oo aamenta sanonut, ei tarvitse. Ne on jo sitoutuneet toisiinsa. Ah, ja mun sydän sulaa.

Mulla itelläni on treffit torstaina, vieläkin jaksan uskoa, että jossain, se on jossain... :)

Huh hellettä, mutta kestetään!

Voihan G.

Kolme päivää Gilenyaa. Nyt jo huomattavissa toistuva sivari. Noin 5-7 tunnin kohdalla alkaa rintakehän voimakas puristus, sydän tuntuu pomppivan kurkussa. Samaan aikaan valtaisa väsymys, silmät eivät pysy auki vaikka yrittää kuinka. Tänään nukahdin lähes puhelimessa ollessani. Se väsymys ei varottele yhtään, se tulee kerralla ja kaataa. Todella voimkas, hyi! Onneksi väsymys eikä rintapuristus kestä koko päivää. Menee ohi noin kahdessa tunnissa.

Tänään myös havaittavissa pahoinvointia ja huimausta. Kokeilen ottaa Stemetilliä, josko helpottaisi.

Mutta positiivista on se, että sain siivottua lääkevarastot, ja kaikki piikitykseen liittyvät  vehkeet pois. Oikeasti, ihanaa. Ei enää piikkejä.

Toivon näiden sivareiden helpottavan ajan kanssa. Mä siirrän nyt hivuttamalla Gilenyaa kohti iltaa. Menisi se pahin kaatava väsymys ohi nukkuessa. Unessa se tuskin haittaa.

Tämä vain lyhyt raportti. Ei jaksa enempää.

Raportoin lisää kun jaksan.

Mä ja mun uusi kamu.

Eilen oli se päivä. Se Gilenyan ja mun kumppanuuden solmimispäivä. Mutta eihän se tietenkään voinut mennä niinkuin oppikirjoissa ei. Meinasi päreet palaa aika monessa kohtaa. Nyt annan tulla tuutin täydeltä.

Normaalistihan se aloitetaan neuronpolilla, kuuden tunnin tarkkailussa. Mulla on käytössä beetasalpaaja rytmihäiriöihin ja se alentaa sykettä. Myös Gilenya alentaa sykettä. Joten en ole normaali tapaus tässäkään.
Mun sydän tutkittiin 3kk:n aikana hyvin tarkkaan. Oli sydänrasitustestit, ultrat ja holtterit ennekuin sain luvan kokeilla Gilenyaa. Lopulta kardiologi antoi luvan ja yhdessä neuron kanssa pohtivat tavan millä se aloitetaan.

Eli 24 tunnin telemetria-seurannassa sairaalan vuodeosastolla. MS-hoitaja käy briiffaamassa vuodeosaston hoitsut etä homma toimii, tai siis sen piti toimia. Mutta ennenkuin päästiin tuohon vaiheeseen, jouduttiin jo aloittamaan erityistoimet, kun mä olen mä.

Normaalisti saadaan se resepti vasta kun on eka pilleri napattu nassuun valvonnassa. Jollei nappi sovikaan, ei tarvitse uhrata sitä 670eukkoa sinne apteekkiin. Mutta mun kohdallani ei voitu toimia näin, tietenkään kun mä olen mä. Mulle piti kirjoittaa resepti reippaasti ajoissa, sillä mun piti hakea sitä pilleriä varten toimeentulotukea. Mun pussista ei heru tuollaisia summia, enkä omista pankkikorttiakaan. Sossussa käsittelyajat on mitä on, joten reseptin oli irrottava. Mun mäsä-hoitsu selitti asian neurolle ja sain sen reseptin vauhdilla postissa, ja toimeentulotukihakemus sossuun. Sain noin puolet tuosta lääkekatosta täydentävänä toimeentulotukena, loppusumma oli itse taiottava. Ihan helpolla se ei käynyt, mutta onnistuin silti. Kiitos, he ketä kiitän, tietävät kyllä. Iso kiitos ja sydämen kera! <3

Eilen sitten marssin Gilenya paketti laukussa sisätautien vuodeosastolle, missä mulle oli varattuna kirjeen mukaan paikka. Kun menin ilmottautumaan luukulle, sain hämmästyneen ja kauhistuneen ilmeen vastaani. Hoitsu hävisi kuin pieru saharaan. Hetken päästä saapuu (noin25min) toinen hoitsu hengästyneenä ja aavistuksen kireänä. Kertoo että tulin aivan yllättäen, heillä ei ole ennakkotietoa siitä että olisin tulossa. Mitä? Näytin lappua, että jollain on, sillä en muuten olisi saanut tätä kirjettä kotiin. Katsoo lappua ja toteaa, että kyllä, mutta ei silti ole mitään tietoa minusta tai Gilenyasta.

Hoitsu saattaa mut huoneeseen ja selittää että heillä ei ole telemetria-osastolla paikkaa, koska eivät tienneet mun tulosta. Mutta saivat järjestettyä mulle tämän paikan ja telemetria-laitteen kantosäde on riittävä. Ripustaa laitteen mun kaulaan kiinni ja häviää taas.

Kun seuraavaksi tulee paikalle, kysyn että miten saan sen pillerin, Gilenyan? Se eka kun tulee sairaalan puolelta. Katselee mua taas hermostuneena silmät levällään. Minkä pillerin? Huokaan syvään ja hiljenen. Hoitsu mene hoitamaan muita siinä huoneessa olevia potilaita ja soitan mun omalle MS-hoitajalle, että auta!
Nää täällä ei tiedä mitään! Mua pelottaa jäädä tänne. Mun hoitsu saapuu paikalle mukanaan pilleri, ohjevihkonen ja lappunen kuinka ja mitä musta pitää seurata. Selittää asian hoitsulle joka katselee sen näköisenä, että älä selitä. Mun hoitsu jatkaa kärsivällisesti ja antaa lopulta numeronsa mihin voi soittaa jos jotain ongelmaa tai ihmeteltävää tulee. Seuraan hiukan  hämmentyneenä tapahtumaa. Sitten mun ms-hoitsu sano mulle, älä huoli, asia hoituu kyllä ja lähtee takas polille.

Menee taas tovi ja toinenkin. Lääkärikin ehtii mun luokse ja antaa lopulta luvan mun suurieleisesti nielaista tuon 66euron arvoisen pienen pillerin. Ja seuranta alkaa.

Kaikki sujuu hyvin. Mulla käy vieraita viihdyttämässä. Yritin vain muistaa tasatunnein mennä huoneeseen, että mitataan verenpaine, se on osa seurantaa. Verenpaine ja pulssi pysyttelevät erinomaisina. Laskuja ei tapahdu. Kriittiset tunnit lähestyy, ne on siinä 4-6 tunnin kohdalla lääkkeen otosta. Tästäkin mennään yli ilman ongelmia. Alan huokaamaan helpotuksesta. Ilta lähenee ja mua väsyttää kamalasti, väsytyksen Gilenya ainakin aiheuttia. Tai osasyy taisi olla myös mun jännittäminen ja vieraiden viihdyttäminen, sekä ruokarumba.

Mutta luulitteko että tässä oli kaikki ongelmat? No ehei.

Kun menin sairaalaan, mua ei siis virallisesti sisäänkirjattu missään vaiheessa. Siis sillätavalla, että kysyttäisi mahdolliset erityisruokavaliot, allergiat tai vastaavat. Mutta kun mulla on erityisruokavalio, älysin sanoa sille ekalle hermostuneelle hoitsulle, että en syö sianlihaa, muuten kaikki käy. Hän nyökyttelee ja luulen asian olevan ok. Ruoka saapuu. Käyn istumaan nälissäni ja avaan kannen. Kas, siellä on riisiä ja possukastiketta. Kastike on vielä kipattu riisin päälle niin, että en voi edes ronkkia sitä riisiä ja syödä sitä. Sillä hetkellä en näe ketään henkilökunnasta ja alistun syömään sen salaatin, leivän ja jälkiruokasalaatin. Kun ruokaa tullaan hakemaan pois, sanon sille keittiöihmiselle asiasta. Hän lupaa viedä viestin keittiölle. Kiittelen ja olen vielä ymmärtäväinen.

Seuraavalla ruualla tuleekin sitten broikkukeitto. Ajattelen etä hienoa, meni viesti perille. Kunnes huomaan että muillakin on sama ruoka. Mutta siitä viis, sain mahani täyteen. Sekä tosiaankin luulen, että tieto on mennyt perille. Iltapalalta myöhästyin kun oli miniä ja prinsessa kylässä. Kävin sitten pyytämässä käytävällä oleilevilta ruuanjakajilta iltapalaa.  Nyt kysyttiin mitä haluan. Juustoleipää ja jukurttia ja teetä kiitos. Tämä vahvisti oletusta, että viesti on mennyt perille ja söin hyvillä mielin iltapalan.

Hiukan hankalasti nukutun yön jälkeen herään valmiiksi väsyneenä ja äreänä. Oli yöhoitaja mittaillut mun verenpainetta pitkin yötä, yhdessä kohtaa putosi alla sadan, ja mittaukset tihenivät sen jälkeen, kunnes paineet aamuyöstä taas tasaantuivat. Itse en huomannut olossani mitään erikoista. Jatkoin uniani.
Mutta siis aamulla, kun aamupala tuli, katsahdan lautaselle ihmeissäni. Mulla on siinä muhkea kinkkuvoileipä. Ärähdän jo ääneen. Kun saapuu hoitaja paikalle, kerron sille, että niin....se mun erityisruokavalio, onko ilmoitus mennyt eteenpäin? Olen nyt kahta kautta sen sanonut, eilen hoitajalle ja keittiötyypille. Tämä hoitsu lupaa hoitaa asian. Ei pahoittelua eikä tarjota vaihtoehtoa. Nappaan kinkun leivän päältä ja nakkaan sen roskiin ja syön leivän sitten silleen. Olen niin maan vietävän äreä. Tämän kuuli myös se keittiöhenkilö, ja sanoi olevansa pahoillaan. Mä olin melkoisen nyrpeä, väsynyt ja hankalan oloinen. Ärh.

Aamulla tuodaan myös lääkkeet ja huomaan siitäkin puuttuvan osan. Onneksi mulla oli omassa pikku käsilaukkuapteekissa omat allergialääkkeet ja nakkaan sen suuhuni ja tietty omasta paketista sen Gilenyan.
Lääkäri tekee kierron juuri ennen ruokaa ja kertoo seurannan menneen hyvin, lukuunottamatta yhtä yöllistä verenpaineen notkahdusta. Saan luvan jatkaa Gilenyaa. (Hups, olin jo nakannut seuraavan pillerin suuhuni).

Sitten saapuu ruoka ja nolon näköinen keittiötäti. Arvaan jo mistä on kyse. Asettaa tarjottimen siihen mun nenän eteen ja sanoo, ettet varmaan voi sitä syödä. Aukaisen kannen ja siinä on kaksi komeaa uunimakkaraa, possusta. Huokaan, ärisen ja murisen. Sitten lennähtää hoitsu paikalle ja kysyy, minkälainen se sinun ruokavalio on, hän kirjoittaa sen ylös. Niiiiiin NYT? Olen lähdössä ruuan jälkeen kotiin! Olen sanonut ruokavalioni jo aika monta kertaa ja eri henkilöille, mutta aina tuota possua mulle nenän eteen kannatte! Keittiötäti ottaa ruuan pois ja hoitsu lähtee keittiölle hakemaan mulle uutta annosta. Nyt saan punajuuripihvejä ja kylmää perunamuussia. Olen ihan poikki. Syön, juon ja odotan lupaa päästä pois!

Sitten saapuu lääkäri ja antaa kotiinlähtöluvan, lykkää saikkulapun käteen ja sanoo, että hän ei tiedä jatkosta mitään. Vastaan ettei tarvitsekaan. Menen tästä nyt aivan suoraan neuronpolille oman Mäsä-hoitsun luokse ja menen kyselemään häneltä kaiken tarpeellisen ja sovin jatkon. Ja näin tein. Kerroin omalle hoitsulleni koko tarinan. Pyöritteli päätään ja huokaili. Mutta asiat on nyt kunnossa. Jatkan Gilenyaa, käyn jo kolmen viikon kuluttua ekassa verikokeessa ja EKG-filmissä. Tapaan neuron 12.6 ja jne...

Mutta tässä siis tämä, alku.

Kiitos jos jaksoit lukea, oli varsinainen purkaus.

sairastusputki.

Eipä ole ollut jaksamista päivittää kuulumisia tänne. Aikaa mennyt erikoisen ja omituisen ja kivuliaan flunssan kanssa.

Kaikki alkoi pienellä aivastelulla, ja äänen käheydellä. Sitten eräänä aamuna kurkku oli niin kipeä,etten kyennyt nielemään enkä puhumaan. Nieleminen onnistui vain jos samalla alas meni jotain kylmää. Esim. rahkaa, banaania tai jotain muuta pehmeää. Tai sitten akuuttiin hetkeen vain vesi. Tai vielä akuutinpaan hetkeen tepsi se, että samalla kun nielaisin, painoin sormilla korvat kiinni. Se kipu säteili korviin sieltä kurkusta. Kipu ei todellakaan ollut mitään pientä. Siitä alkoi korvan alkava kipuilu ja poskionteloiden ahdistus. Näinä päivinä itkin, mutta se pahensi oloa, ja lopetin itkemisen.

Kävin ekalla lääkärillä. Kurkkasi kurkkuun, sanoi ettei voi olla kipeä, kun ei edes punoita. (??). Mutta kun puhuin ja kuuli ääneni, sanoi ettei tuolla äänellä voi töihin mennä. Mittasi kuumeen ja sitäkin oli.
Määräsi 3 päivää saikkua ja lepoa ja kehotti syömään allergialääkettä ja buranaa. Nenään voin kuulemma laittaa sumutetta, kysyn sellasta apteekista. Ja äkkiä työnsi mut jo ulos vastaanotolta.

Flunssa jatkuu ja oireet pahenee. Nyt korva muurautui umpeen, enkä kuullut sillä enää juuri ollenkaan. Kipukin oli aika hurja. En ihmettele että lapset korvakipuaan itkee. Nyt menin päivystykseen. Päivystyslääkäri kurkkasi kurkkuun ja totesi sen näyttävän normaalilta. No olihan tuossa vaiheessa kurkkukipu jo osittain hellittänyt. Mutta olin saanut tilalle limaisen hakkaavan yskän. Se ei haitannut juuri päivällä, mutta iltaisin ja öisin kylläkin. Öisin nukuin katkounta, ehkä tunnin kerrallaan ja valveilla kaksi.  Kurkkasi korvaan ja totesi siellä olevan korvakäytävän ja välikorvan tulehduksen. Poskionteloissa ei hänen mukaansa ehkä ole tulehdusta. Limakalvoturvotusta vain.
Valittelin etten oikein enää pysy pystyssä, korvan takia oletettavasti. Määräsi miedon antibiootin, vaikka sanoin ettei miedot muhun tehoa. Määräsi nenään kortisonisumutetta, yskänlääkettä ja korvatippoja. Herttinen, ei sentään nenään tuota kaikkea, vain se sumute. Ja kehoitus mennä korvan jälkitarkastukseen kuukauden kuluttua. Niin ja saikkua lisää. Itse olin jo omatoimisesti kaivanut esille kotona olevan sarvikuonon ja huuhtelen ontelot vähintään kolmesti päivässä ja limaa tulee toisesta, toinen on muurautunut kiinni ja vesi valuukin suusta ulos, minkä nenään kaadan.

Ei auta ei. Korvakipu pahenee, samoin kuume ja poskiontelotuska, nyt särkee jo hampaita ja onteloita, niska pysyvässä jumissa ja kivussa. Makaan sängyllä kylmähauteet naamalla. Särkylääkkeet ei vie pois kipua. Niitä on napsittu niin että pian maksa poksahtaa. Nenän niistäminen onnistuu vain niin, että painan tuon kipeän korvan kiinni sormella ja sitten toisella kädellä niistän nenän. Ilman tätä toimenidettä ei pysty niistämään. Nyt olin alkanut taas jo itkemään, vaikka se oloa pahensikin. Joten aloitin ja lopetin sen samantien.

Tässä vaiheessa joudun perumaan Gilenyan aloituksen sairaalassa. Näin kipeänä en suostu mennä. Haluan olla terve kun se aloitetaan, tiedän sitten mikä tulee lääkkeestä ja mikä on flunssaa. Siirrettiin viikolla eteenpäin. Toivon tervehtyväni siihen mennessä.Gilenya olisi tiedossa siis ensi viikon torstaina, 23.5.

Mutta nyt on aika kolmannelle lääkärireissulle. Nyt tutkii korvan ja toteaa sen olevan menneen pahemmaksi. Käskee lopettamaan sen miedon antibiootin minkä lääkäri nro 2 määräsi ja aloittamaan seuraavana aamuna uuden.  Enpä ollut yllättynyt. Määrää nyt kolmen päivän tujun kuurin, joka vaikuttaa kuitenkin 10 päivää. Määrää nuhaan duacteja, ne helpottaa hengitystä. Kuuntelee keuhkot, ne on puhtaat. Mutta en ollut siellä mitään tuntenutkaan olevan vialla. Ja taas saikkua lisää. Nolottaa jo ilmoittaa töihin, että saikku jatkuu edelleen.Ja käskee jatkamaan nenäsumutteita ja yskänlääkettä otan tarvittaessa, ja sitä tuttua buranaa. Lähdin ulos toiveikkaana, että nyt mä lähden paranemaan!

Nyt ollaan tässä päivässä. Siis kaksi viikkoa ensioireista. Korva on kipeä edelleen. Korva resonoi kaikenlaisen kilkattavan , terävän tai kovan äänen. Tasapainoon vaikuttaa edelleen. Korva on korvan ulkopuolelta, poskesta tunnoton. Korvakäytävä on auennut, eli se tulehdus on selätetty, mutta ei välikorvan tulehdusta. Itseasiassa luulen, että tulehdus on jo sisäkorvassa saakka. Kuinka mukavaa. Lämpöilykin jatkuu, kuumeeksi ei enää nouse. Poskiontelot on paremmat, mutta edelleen turpeat ja jomottavat, mutta kylmähaudetta en enää niihin tarvitse. Nyt pärjään jo yhdellä buranalla päivässä.

Soitin äsken työterveyteen, ei ole aikoja. Pitäisi mennä päivystykseen. No en mene tänään, siellä on kamalat jonot, menen vaikka huomenna aamulla, aamuisin siellä ei ole ruuhkaa. Mutta pakko tuolle korvalle on jotain tehdä! Vaikka puhkaista ja saada tämä paine tasaantumaan!

Eilen kuitenkin oli  sen verran parempi, että hain apteekista Gilenyan, ja pikaisesti kaupan kautta hain sunnuntain ristiäisiin mekon. Illalla sain houkuteltua KK:n kylään. Katsottiin lätkää. Mä en todellakaan ole lätkä ihmisiä, mutta lupasin uskottavasti eläytyä hänen tunnelmaansa. Tosin lopputuloksena se, että mä hihkuin jokaisesta maalista ääneni käheäksi. Nyt mun on varmaan pakko alkaa seuraamaan lätkää, se oli aika kivaa. Tosin taisi tuolla seuralla olla vaikutusta asiaan. Sain mukavasti kainalosta katsella ja oli muutenkin mukava olo. (Oli ilmeisesti lääkitys kohdillaan).

Nyt menen taas aamuiselle kierrokselle burana-purkille ja odotan helpotusta siitä, hetkellisesti.

Tarina tulee saamaan jatkoa, toivon mukaan päätösjakso on hyvä.

Olisi mun aikani.

Nyt on tai olisi, mun aikani elää.

Mulle valkeni tässä viimeisen kuukauden aikana se, että mulla olisi elämälle paikka. Elänhän mä nytkin, jopa tyytyväisenä. Oikeat ratkaisut olen tehnyt todennäköisesti oikeaan aikaan. Viittaan siis RM:n kanssa loppuun vietyyn suhteeseen. Se vapautti mut ja potkaisi mua eteenpäin. Surua en juurikaan tuntenut, vain helpotusta.

Nyt pohdin elämää himpan verran toisesta näkökulmasta. Ihan maallisesti ja rahallisesti. Ehkä itsekkäästikin, kun on tilaa olla itsekäs.

Olen nyt tehnyt kuukauden verran normaalia työpäivää. Olen pärjännyt hämmästyttävän hyvin. Olen saanut onnistumisen kokemuksia, niiden merkitystä ei ole syytä vähätellä. Koen olevani aika pitkälle samalla viivalla terveiden kanssa, niiden mun muiden työkavereiden. Mä en ole joustoja juurikaan työhöni saanut, kun ei ole mahdollista. Tarvinnut kyllä olisin, mutta en halua liikaa nostaa itseäni esille, olen pian se yksi poistettava.  Porukka on vähissä ja aina joku sairaana, joten on pakko joustaa. Kaikkien, myös mun. Mua on jouduttu siirtämään luokasta toiseen. Olen ollut loikkiva hyppypussi, mutta ei se ole haitannut. Olen saanut nähdä mitä kaikkea muissa luokissa tapahtuu, ja millaista työtä niissä tehdään. Mua on siis siirrelty eha-puolelle, kehitysvammalasten pariin avustamaan. Työ on siellä fyysisesti raskaampaa, mutta mielenkiintoista upota autististenkin lasten maailmaan, se on melko erikoista.

Mutta tää liittyy nyt siis siihen, että mulle tarjotaan omasta työpaikasta täyden työpäivän paikkaa. Eli aloittaisinkin syksyllä työt kokoaikaisena työntekijänä. Olen tehnyt kouluissa töitä nyt 12-vuotta, ja aina osa-aikaisena, kuuden tunnin päivillä. Se on sopinut hyvin. On ollut lapset, joille olen ollut läsnä kotona kun tulevat koulusta. Olen voinut käydä töissä ja olla silti läsnäoleva äiti. Sitten on tää mäsä joka mussa roikkuu, en ole jaksanut juurikaan enemmän. Mutta mäsä kimpassa vasta 6-vuotta. Vaikka uskoakseni se on roikkunut mussa ainakin sen 12-vuotta. Ensioireet tunnistan olleen silloin. DG tuli vasta 6-vuotta sitten.

Nyt lapset todellakin aikuisia, omien elämiensä alussa. Toinen omassa kodissaan oman perheensä kanssa, toinen vielä roikkuu tuolla peräkammarissa, mutta kesällä on silläkin intti edessä. Eli sitten mulla on koti jaettavana enää karvajalkojen kanssa. I-H-A-N-A-A!

Mulle avautui päässä tajunta, että viimein mä voisin jopa saada työlläni sen verran rahaa kasaan, että voisin joskus tehdä jotain. Ostaa itsellekin jotain? Ei tarvitsisi ihan joka penniä venyttää, jonkun voisi jättää pyörimään pussin pohjalle. Mulla olisi aikaa, tilaisuus, ja paikka. Mutta myös MS.

Hymy hyytyy joka kerta tuon kirjainlyhenteen edessä. Perseestä koko sana, koko tauti, ajatuskin siitä.
Nyt olen hetken katkera. Harvinaista, mutta todellista. Mä voisin niin elää normaalia elämää. Tehdä työtä niinkuin muutkin, ilman helpotuksia ja saada sitten kunnollisen palkankin. Ei avustajan palkka iso ole, mutta se lisä minkä saisin siirtyessäni tekemään täyttä päivää, tuntuisi jo mun pussissa isolta. Se antaisi mulle liikkumatilaa elämässä. Voisin enemmänkin poistua kotoa, tehdä asioita joihin vaaditaan rahaa.

Mutta sitten on taas MS. Kun ei se tollasena kuitenkaan pysy kuin nyt on. Hankalaa sen kanssa on nytkin ajoittain. Pakko saikuttaa sen kanssa nyttenkin kun uuvun tai se alkaa kiukuttelemaan. Mutta en ole kokenut niin hankalaksi jäädä saikulle kun olen tiennyt että mun työpanos puuttuu vain luokasta, ei kerhon puolelta. Mutta jatkossa kaikkien oisi kyettävä tekemään täyttä päivää juuri siksi, että kerhoon ei riitä enää tekijöitä. Kiitos siitä fiksuille päättäjille jotka poistavat koulustamme 6 avustajaa, joten kerho ei pyöri ilman kaikkien avusajien panosta. Ei ne tajuu, ne isokenkäiset herrat, jotka ei tätä työtä tee. Ei ne tajuu, kun ne istuu hienojen pöytien ääressä ja näkee vain lapset ja työntekijät paperilla, ei ne nää meitä ihmisinä, vaan niminä ja numeroina ja tilastoina. Ei hengittävinä ja työtätekevinä ja elämää elävinä henkilöinä. Kylmä totuus on se, että emme kykene pitämään yllä opetusta, vaan pyrimme enää säilyttämään lapset turvassa päivän ajan. Opetus, se jää sivuseikaksi. Mielestäni tämä kuullostaa syrjinnältä, väheksynnältä. Kuin kehari-lapsi ei tarvitsi laadukasta opetusta, kohan nyt täytetään lakia ja osoitetaan paikka missä opiskellaan. Laadusta viis.

Mutta siis palaan itseeni. Tiedän, että saikulle jääminen olisi tuskallisen hankalaa, kun tiedän miten muut joutuvat aina joustamaan kun toinen sairastaa. Mä ite sairastan melkoisen vähän nykyisin. En juurikaan pode flunssia tai vatsatauteja. Mun poissaolot on olleet lähinnä vain MäSän takia. Muutaman kerran vuodessa viikon lepoja. Mulla ei pitäisi olla urputtamista sen suhteen. Muut tuntuu sairastavan mua enemmän. Flunssat ja taudit jyllää tai muiden työntekijöiden pienet lapset sairastaa ja poissaoloja kerääntyy. Kaiken järjen mukaan mun ei pitäisi kokea huonoa omaatuntoa tästä, että oisin sit poissa jos mäsä kimpaantuu. Mutta koen silti. Typerääkin typerämpi tunnollisuus.

Mun on ajateltava asioita pidemmälle ja kokonaisuutena. Jaksanko vääntää 8kk putkeen pitkää päivää? Kyllä tää keväällä menee , aurinko herättää mut aina henkiin ja saan energiaa. Jaksan ylittää itseni kerta toisensa jälkeen. Syksylläkin vielä menee, mutta ne talven pimeät kuukaudet. Ne tainnuttaa mut aina, sillon iskee pahikset ja normi väsytkin ekstrana. Miten mä jaksaisin ne?
Sitten tuo gilenya. Sekin pohdituttaa. Se lisää riskiä sairastua infektioihin. Mun työpaikalla niitä liikkuu ja paljon. Ihan koko ajan joku on räkäinen ja kuolaava. Erilaisten eritteiden kanssa joutuisin enemmänkin tekemisiin kun olisin iltapäivät kerhossa kehareiden kanssa. Riski tässäkin. Argh! Liikaa, liikaa liikaa ajateltavaa ja huomioon otettavaa.

Kiteytettynä:
- Lapset aikuisia, voisin mennä ilman huolta.
- Itse vielä nuori, kelpaan suhdemarkkinoilla (ehkä)
- Työ joka mieluista ja mahdollisuus täyden päivän työhön, lisää palkkaa.
- Gilenya
- MS.

Noi kaksi kirjainta vetää nyt maton alta. En uskalla nauttia, pelkään kait nyt jalkojen rojahtavan ja sitten se olikin siinä. Just kun ois mun aika elää?

Mistä kukaan ei tiedä.

Ne asiat tapahtuu kulissien takana. Kun muut ei tiedä, syntyy väärinkäsityksiä, turhia syytöksiä, väärin tulkintoja. Pahaa mieltä saa osakseen se, joka on ollut tekijänä vain auttaakseen tai tietää ainakin sen kuka voi auttaa.

Mun pahana tapana on ollut toisten auttaminen  pyytämättä. Joku voisi sanoa, että eihän se ole paha tapa, mutta on se, jos sillä saa aikaan turhaa pahaa mieltä. Kun näen tarpeen, useasti tarjoan apua, ratkaisua tai jotain keinoa. Yleensä avun saaja on siihen tyytyväinen ja kiitollinen. Itselleni saan samalla hyvän mielen ja koen itseni tarpeelliseksi. Useasti ongelmatilanteessa mun puoleen käännytään, kun tiedetään että mulla on olemassa taito saada asiat rullaamaan. Mä tiedän missä puntissa pitää roikkua ja mitä hihaa kiskoa että asiat liikkuu. Tätä taitoa mielellään lainataan ja olen tähän saakka kohtuu mielellään sitä taitoani lainannutkin.

Sitten sivusta säntää asiaan joku ihminen taikka taho, joka ei tiedä mistään mitään, mutta näkee asiakseen siihen puuttua. Saaden avun antajan ja saajan mielen pahoittumaan. Eikä kykene ymmärtämään, että asia ei hälle kuulu. Hän on kolmas osapuoli, joka kokee että olisi jotenkin osallinen, tai haluaisi ainakin päästä osalliseksi. Saada jotain hyvää itselleen? En tiedä, motiivia en ymmärrä. Analysoida toki voisin, mutta taas hukkaisin energiaa lisää tähän turhanpäiväiseen vouhotukseen.

Tässä on ollut aikamoinen suma tapahtumia joita olen joutunut käsittelemään. Sumalla tarkoitan sitä, että olen joutunut pyytämättä tai pyydettynä auttamaan useampaa tahoa. Olen koittanut tehdä asiat aina kunnioittaen, enkä asioita ole lähtenyt levittelemään. Olen vain nähnyt kuinka avun saaja on ollut kiitollinen ja kiitellyt useampaan otteeseen. Se on riittänyt mulle.  Mutta sitten ne sivulliset, jotka eivät ole olleet paikalla kyseisellä hetkellä, eivät voi tietää mitä ja miksi tapahtui ja miten? Miksi on tarve härkkiä ja puuttua, ja vielä uudelleenkin vaikka asia on selitetty?

Nyt en puhu vain yksittäisestä sekaantujasta tai yhdestä asiasta, vaan sumasta tapahtumia. Olen väkisinkin joutunut pohtimaan omaa osuuttani. Sillä jos näin tapahtuu useammin kuin kerran, omissakin toimintatavoissa on parantamisen varaa. Nämä tapahtumat saa mut vetääntymään kuoreeni, sulkeutumaan kotiin, pitämään näppini erossa. Sivusta vain katson kuinka asiat seisoo, mitään ei tapahdu ja tilaisuudet paukkuu ohi ja lujaa. Näen pahaa mieltä, ja tiedän että olisin voinut tuossakin auttaa. Mutta en auta. En jaksa aina kaikkea jälkipyykkiä, mitä pitää pestä. Kun sitä pestään, normaalisti saan anteeksipyydöt ja pahoittelut, kun he eivät tienneet kuinka asiat oikein olivat. Mutta kas, en niitä sivullisille selittele. Enkä ymmärrä miksi sivullisten pitää puuttua?

Juuri nyt kärvistelen pahan mielen kourissa, niinkuin autettukin, tai autetut. Kiitos sivullisille.

Hoidan vain omat asiani, näin on parasta. Suljen silmät muiden avun tarpeilta. Kukin pärjätköön itsekseen.

Olen hyvin hyvin ärsyyntynyt. Ärsyyntymistä kestänyt jo jonkin aikaa, pakko alkaa purkaa pois. Oksentaa se tänne. Eikä tästä kukaan mitään ymmärrä, kun en aukaise asioita. Mutta en jaksa, en viitsi, voi olla että saan taas kakkaa niskaan.

Hoidetaan vain kaikki omat asiamme, eikö niin?

 Otsikossa oli," Mistä kukaan ei tiedä."   kukaan tiedä, kuinka paha mieli mulla oikeasti on.

Mä en oo muuttamassa mihinkään...

....vaan siilitukka.

Mä vaan en ymmärrä kuinka mäkin olen täystyöllistetty asian suhteen. Jaa, jos hetken mietin niin tajuan.
Kun meillä oli se viimeinen iso vesivahinko kotona ja jouduimme evakkoon. Raahasin Siilitukan häkkikellariin tavaraa, oli lyhyempi matka. Sitten ajan saatossa raahannut sinne taas vähän lisää. Mun oma häkkikellari meinaan on seuraavassa rapussa, enkä sinne jaksa raahata tavaroita. On ollut kätevää raahata ne vain tonne alakertaan Siilitukan koppiin.

Nyt on pakko tyhjentää sieltä kaikki omat tavarat pois. Kävin ne äsken pikapikaa läpi ja 6 isoa roskista raahasin sieltä pois. Turhaa roinaa, pois pois. Loput mitkä katsoin muka tarpeellisiksi mahdollisesti tulevaisuudessa, raahasin omaan häkkikellariin. Totta jos puhutaan, mulla loppui puhti käydä niitä läpi. Sulloin niitä vain säkkeihin ja kannoin pois. Ei jaksanut enää enempää.

Sisällä olen joutunut tekemään samanmoista urakkaa. Täältä lähtee samalla satsilla polttoon huonekaluja, selllaisia joita ei kehtaa edes kierrätykseen antaa. Ne menee mun isän viimeiseen krematorioon. Haihtukoon savuna ilmaan. Nekin kaapit ja tasot ym. muut on pitänyt tyhjentää. Siinäkin ollut lajittelemista. Itseasiassa olisi ollut mukava kun olisin aloittanut tuonkin homman aikaisemmin, oisin voinut upota muistoihin laatikoita penkoessani. Nyt tulvi jo muistoja, hyviä sekä huonoja. Huonot muistot heitin roskiin, hyvät lajittelin myöhempää käsittelyä varten.

Maanantaina tulee paku pihaan jolla kuljetetaan polttoon yksi (tai kaksi) sänkyä. Kaksi matalaa kaappia, kaksi korkeaa kaappia, yksi isohko kulmapöytä, ehkä yksi sohvapöytäkin. Ne lähtee mun luota pois. Tai pikemminkin Heviletin huoneesta. Sinne saadaan tilalle uudemmat, toki käytetyt nekin, mutta paremmat ja aikuisemmat. Päivitetään sen huone lähemmäs iänmukaista tasoa.

Heviletillä on vielä iso urakka tyhjentää iso kulmapöytä ja lajitella roskat ja säästettävät. Tosin epäilen, että jostain syystä sitä roskaa on enemmän. Ei siksi että sitä olisi oikeasti, laiskuus vain on hyvä asia. Ehkä siksi.

Mut menkööt kevään piikkiin osa tästäkin. Tää pakollinen järjestely on herättänyt samalla mussa sisäisen sisustajan. Keittiö sai uudet verhot ja pöytäliinan ja tuli siivottua se viimeinenkin kaappi.

Olohuone sai tänään myös uudet verhot. Kevät siis olkkarissakin. Nyt ensi kuun tiliä odotellen, pääsen ostamaan viimein vihdoin uuden telkkarin! Sit mä istua törötän sen edessä. Paitsi että tulee kesä. No, se on odottamassa sitten talven pimeitä iltoja.

Tänään sain kuulla töissä, että mun työt jatkuu tuossa työyksikössä vielä ainakin vuoden verran. Hyvä, sillä siitä paikasta jonne hain, ei ole tullut haastattelukutsua. Mikä sekin kenties hyvä. Meinaan oli lehdessä just että sen yksikön jatkuminen oli myös vaarassa. Sekin paikka saanut yhden lisävuoden. Kaikki loppuu, missähän sitä kohta töitä teen?

Olis vieläkin kirjotettavaa, ei vaan nyt jaksa. Pakko mennä koiran kanssa lenkille. Paitsi että täällä niin upea sää, että ilohan tuo on!

Sydänasialla edelleen.

Mutta lähestymistapa toinen. Nyt puhun taas sydämen tunnepuolesta, en mekaanisesta pompottelusta.

RM kävi eilen hakemassa loput tavaransa, kesärenkaat ja nokkakärryt. Tapaaminen sujui mukavissa merkeissä, hyvässä hengessä ja juteltuakin tapahtuneesta saatiin. Päätettiin hetkinen halaukseen ja lupaukseen, että ei hävitä toistemme elämistä. Siihen ei ole syytä. Mutta olemme kokeilleet, suhde ei toiminut, mutta ystävyys, se on kallisarvoinen. Liian kallis hukattavaksi. Hyvä fiilis.Eikun tohinalla eteenpäin, tai, ei ehkä eteenpäin, ku tavallaan junnaan paikallani.

Mut siis. Kun RM lähti. Painuin suihkuun, siistin sääret, tosin jos siistiksi voi sheivauksen jälkeen sanoa, kun on muutama laastari laitettu. Hiukan tuntopuutoksia tai liian ronski ote sheivaajalla? Mutta ei niihin kohtiin ainakaan hetkeen karva kasva, juuretkin lähti. Suosittelen, mutta en ennen treffejä. On noloa nostaa sääri näkyville viehkeästi peiton alta kun lastarit vilkkuu iloisesti, sellaset karseat ruskeat.

Lähdin siis KK:n luokse. Vihdoin onnistui tää meidän pitkään suunniteltu yhteinen illanvietto. Vaikka olenkin melkosen naatti kun väännän pitkää päivää, päätin pistää kaiken tahdonvoiman peliin ja ampaista liikkeelle.
Hyppy bussiin ja tuhina päällä asemalta askeltaen KK:n kotia kohden. KK osasi taas yllättää. Oli laittanut uunin kuumaksi, mikä on erittäin harvinaista, KK ei kotona kokkaile. Mutta on nyt lomalla ollut tän viikon, ja selkeästi halusi panostaa mun vierailuun. Olin melkosen otettu, oli piirakkaan laitettu toiselle puolelle sellasta mitä tietää mun syövän, ja toiselle puolelle sitten sitä sikaa, mitä mä en syö. Oikeasti, ihan sydämestäni, olin liikuttunut. Miksi rentut osaavat niin hyvin tuon huomioimisen taidon? Miksi rentuilla on kiltti ja pehmeä sydän, ja miksi niitä sanotaan rentuiksi?

Me istuskeltiin ja otettiin rauhallisesti viiniä ruuan kanssa. Mulla oli aamulla töihin lähtö. Ai niin,mutta ennen sitä mä vaan ilmoitin, että pääsen aamulla koulubussin kyytiin lähes suoraan sen kotiovelta sillä reitti menee siitä.
KK naurahti melko tyytyväisen ja huvittuneen oloisena, "että ajattelit yöksi jäädä?" Öh, ajattelin, passaako se? No olihan toki itsekin näin suunnitellut, tai toivonut näin käyvän. Sama ajatus. Hymyilytti.

Saatiin popsittua herkullinen piiras ja käytiin kurkkimaan telkun tarjontaa. Pitää aina mennä jotenkin tälläin tutulla kaavalla, sillain rauhallisesti. Mutta mä en ollut rauhallisella tuulella, katsahdin KK:n kainaloon, että onko tässä vapaa paikka? Nopeaan olinkin sitten jo kainalon lämmössä, tutussa paikassa. KK naurahteli, että oletpa ronskilla ja reippaalla tuulella. No niin olin! Kainalon kaipuussa!

Keskustelut meni lopulta melko intiimeiksi. Pohdittiin sitä, miksi kumpikin meistä on edelleen/taas/uudelleen yksin. Pohdittiin millainen kumppani meille oikein sopisi. Ollaan melko riippumattomia luonteeltamme. Liika sitovuus ahdistaa kumpaakin. Pitää olla tilaa olla ja elää vaikka olisikin suhteessa. Pitää säilyttää oma itsensä. Mutta kun suhteeseen lähtee, haluaa siihen kuitenkin sitoutua. Mä kaipaan keskustelua, elämän liikettä, omia ystäviä, kumppanin kanssa oleilua, suunnittelua, elämän kokemista. Enkä puhu mistään extremestä, vaan ihan tän arjen tuomista asioista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän laitan painoa elämän laadulle, elämän kokemiselle. En halua kulkea läpät silmillä, ja vain raataa päivästä toiseen. Kun koitan aistia jokaisesta päivästä jotain, no okei, on olemassa myös päiviä, mitkä on p###ja, sille ei voi mitään. Niiden päivien toivon vaan loppuvan pian.

Illan edetessä tuli tajuntaani se, että hei, KK:lla on ihan kohta synttärit, vai menikä ne jo? Ei hiivatti! No, kysymällähän tuokin asia selviää. Mulle tuli tunne, että ne ois ollut sillon. Ei ollut, mutta KK sanoi, että kyllä sä hänet synttäripäivänä näet. Eli huomenna! (Siis tänään, nyt tätä kirjoittaessani). Meidän piti mennä nukkumaan ajoissa, olihan mulla työpäivä viel edessä. Mutta eipä menty, tuskinpa ketään yllättää joka mua yhtään tuntee. Menihän tuo reippaasti seuraavan päivän puolelle, mutta sainpahan ainakin olla eka joka sai toivottaa hyvää syntymäpäivää 55-vuotiaalle miehelle.

Ei mulla tullut nukkumisesta mitään, kuulin tasaisen ja rauhoittavan tuhinan vieressäni. En kyennyt nukkumaan, nautin olemisesta. Ajattelin että kyllä mä selviin yhden työpäivän vaikka valvotun yönkin jälkeen. Aamuyöstä käväsin vessan puolella ja KK siihen heräili. Käperryin kainaloon, kiedoin hänen kädet mun ympärille, rutistin ja hymyilin. No, silleenhän se sitten meni, ettei enää nukuttu. Sain siis nukuttua noin 3 tuntia. Bueno, mutta kannatti. Hymyssä suin oli mukava lähteä töihin. Melko kiireellä lopulta säntäsin bussiin, olin kurkannut peiliin hampaat pestessäni mutten tajunnut kurkata miltä hiukset ihan oikeasti näyttää.

Olin kuin töyhtöhyyppä, hiukset olikin takaa aivan pystyssä. Oli sellanen bed hair-look. Ei bad hair-look. Eipähän tarvinnut töissä väsymystä selitellä. Mun idoottihymy ja tukka puhui enemmän kuin sanat.

Mä olen yrittänyt oikeasti pysytellä erossa KK:sta. Aina kun kohtaamme ja välimme muuttuvat intiimeiksi, mun sydän pomppaa. En halua olla ihastunut häneen. Mä tiedän, etten kykene hänen kanssaan elämään. Kuningas alkoholilla on liian suuri osuus KK:n elämässä. Kun mopo irtoaa käsistä, voi olla monenkin päivän putki tiedossa. Se ei vaan istu mun elämäntapaan. Mä luulen, että tää on meidän juttu. Yhteisen ajan vietto, kun niin kumpikin haluaa. Tätä ei ole tarkoitettu koko elämän kestäväksi suhteeksi, siis vakavalla tavalla. Me ollaan toisiamme varten, luonnollisesti ja tarvittaessa. Tosin, tätä on nyt kestänyt 19-vuotta. Ollaan yhteyksissä kun ollaan vapaina, ja kun ei olla, kadotaan taas. Tiet johtavat toistemme luokse sinkku aikoina sattumalta, ja silloin tavataan tiiviimmin, mutta ei liikaa.

Kylläpäs oli taas tiukkaa analyysiä itsestäni ja elämästäni.