Olisi mun aikani.

Nyt on tai olisi, mun aikani elää.

Mulle valkeni tässä viimeisen kuukauden aikana se, että mulla olisi elämälle paikka. Elänhän mä nytkin, jopa tyytyväisenä. Oikeat ratkaisut olen tehnyt todennäköisesti oikeaan aikaan. Viittaan siis RM:n kanssa loppuun vietyyn suhteeseen. Se vapautti mut ja potkaisi mua eteenpäin. Surua en juurikaan tuntenut, vain helpotusta.

Nyt pohdin elämää himpan verran toisesta näkökulmasta. Ihan maallisesti ja rahallisesti. Ehkä itsekkäästikin, kun on tilaa olla itsekäs.

Olen nyt tehnyt kuukauden verran normaalia työpäivää. Olen pärjännyt hämmästyttävän hyvin. Olen saanut onnistumisen kokemuksia, niiden merkitystä ei ole syytä vähätellä. Koen olevani aika pitkälle samalla viivalla terveiden kanssa, niiden mun muiden työkavereiden. Mä en ole joustoja juurikaan työhöni saanut, kun ei ole mahdollista. Tarvinnut kyllä olisin, mutta en halua liikaa nostaa itseäni esille, olen pian se yksi poistettava.  Porukka on vähissä ja aina joku sairaana, joten on pakko joustaa. Kaikkien, myös mun. Mua on jouduttu siirtämään luokasta toiseen. Olen ollut loikkiva hyppypussi, mutta ei se ole haitannut. Olen saanut nähdä mitä kaikkea muissa luokissa tapahtuu, ja millaista työtä niissä tehdään. Mua on siis siirrelty eha-puolelle, kehitysvammalasten pariin avustamaan. Työ on siellä fyysisesti raskaampaa, mutta mielenkiintoista upota autististenkin lasten maailmaan, se on melko erikoista.

Mutta tää liittyy nyt siis siihen, että mulle tarjotaan omasta työpaikasta täyden työpäivän paikkaa. Eli aloittaisinkin syksyllä työt kokoaikaisena työntekijänä. Olen tehnyt kouluissa töitä nyt 12-vuotta, ja aina osa-aikaisena, kuuden tunnin päivillä. Se on sopinut hyvin. On ollut lapset, joille olen ollut läsnä kotona kun tulevat koulusta. Olen voinut käydä töissä ja olla silti läsnäoleva äiti. Sitten on tää mäsä joka mussa roikkuu, en ole jaksanut juurikaan enemmän. Mutta mäsä kimpassa vasta 6-vuotta. Vaikka uskoakseni se on roikkunut mussa ainakin sen 12-vuotta. Ensioireet tunnistan olleen silloin. DG tuli vasta 6-vuotta sitten.

Nyt lapset todellakin aikuisia, omien elämiensä alussa. Toinen omassa kodissaan oman perheensä kanssa, toinen vielä roikkuu tuolla peräkammarissa, mutta kesällä on silläkin intti edessä. Eli sitten mulla on koti jaettavana enää karvajalkojen kanssa. I-H-A-N-A-A!

Mulle avautui päässä tajunta, että viimein mä voisin jopa saada työlläni sen verran rahaa kasaan, että voisin joskus tehdä jotain. Ostaa itsellekin jotain? Ei tarvitsisi ihan joka penniä venyttää, jonkun voisi jättää pyörimään pussin pohjalle. Mulla olisi aikaa, tilaisuus, ja paikka. Mutta myös MS.

Hymy hyytyy joka kerta tuon kirjainlyhenteen edessä. Perseestä koko sana, koko tauti, ajatuskin siitä.
Nyt olen hetken katkera. Harvinaista, mutta todellista. Mä voisin niin elää normaalia elämää. Tehdä työtä niinkuin muutkin, ilman helpotuksia ja saada sitten kunnollisen palkankin. Ei avustajan palkka iso ole, mutta se lisä minkä saisin siirtyessäni tekemään täyttä päivää, tuntuisi jo mun pussissa isolta. Se antaisi mulle liikkumatilaa elämässä. Voisin enemmänkin poistua kotoa, tehdä asioita joihin vaaditaan rahaa.

Mutta sitten on taas MS. Kun ei se tollasena kuitenkaan pysy kuin nyt on. Hankalaa sen kanssa on nytkin ajoittain. Pakko saikuttaa sen kanssa nyttenkin kun uuvun tai se alkaa kiukuttelemaan. Mutta en ole kokenut niin hankalaksi jäädä saikulle kun olen tiennyt että mun työpanos puuttuu vain luokasta, ei kerhon puolelta. Mutta jatkossa kaikkien oisi kyettävä tekemään täyttä päivää juuri siksi, että kerhoon ei riitä enää tekijöitä. Kiitos siitä fiksuille päättäjille jotka poistavat koulustamme 6 avustajaa, joten kerho ei pyöri ilman kaikkien avusajien panosta. Ei ne tajuu, ne isokenkäiset herrat, jotka ei tätä työtä tee. Ei ne tajuu, kun ne istuu hienojen pöytien ääressä ja näkee vain lapset ja työntekijät paperilla, ei ne nää meitä ihmisinä, vaan niminä ja numeroina ja tilastoina. Ei hengittävinä ja työtätekevinä ja elämää elävinä henkilöinä. Kylmä totuus on se, että emme kykene pitämään yllä opetusta, vaan pyrimme enää säilyttämään lapset turvassa päivän ajan. Opetus, se jää sivuseikaksi. Mielestäni tämä kuullostaa syrjinnältä, väheksynnältä. Kuin kehari-lapsi ei tarvitsi laadukasta opetusta, kohan nyt täytetään lakia ja osoitetaan paikka missä opiskellaan. Laadusta viis.

Mutta siis palaan itseeni. Tiedän, että saikulle jääminen olisi tuskallisen hankalaa, kun tiedän miten muut joutuvat aina joustamaan kun toinen sairastaa. Mä ite sairastan melkoisen vähän nykyisin. En juurikaan pode flunssia tai vatsatauteja. Mun poissaolot on olleet lähinnä vain MäSän takia. Muutaman kerran vuodessa viikon lepoja. Mulla ei pitäisi olla urputtamista sen suhteen. Muut tuntuu sairastavan mua enemmän. Flunssat ja taudit jyllää tai muiden työntekijöiden pienet lapset sairastaa ja poissaoloja kerääntyy. Kaiken järjen mukaan mun ei pitäisi kokea huonoa omaatuntoa tästä, että oisin sit poissa jos mäsä kimpaantuu. Mutta koen silti. Typerääkin typerämpi tunnollisuus.

Mun on ajateltava asioita pidemmälle ja kokonaisuutena. Jaksanko vääntää 8kk putkeen pitkää päivää? Kyllä tää keväällä menee , aurinko herättää mut aina henkiin ja saan energiaa. Jaksan ylittää itseni kerta toisensa jälkeen. Syksylläkin vielä menee, mutta ne talven pimeät kuukaudet. Ne tainnuttaa mut aina, sillon iskee pahikset ja normi väsytkin ekstrana. Miten mä jaksaisin ne?
Sitten tuo gilenya. Sekin pohdituttaa. Se lisää riskiä sairastua infektioihin. Mun työpaikalla niitä liikkuu ja paljon. Ihan koko ajan joku on räkäinen ja kuolaava. Erilaisten eritteiden kanssa joutuisin enemmänkin tekemisiin kun olisin iltapäivät kerhossa kehareiden kanssa. Riski tässäkin. Argh! Liikaa, liikaa liikaa ajateltavaa ja huomioon otettavaa.

Kiteytettynä:
- Lapset aikuisia, voisin mennä ilman huolta.
- Itse vielä nuori, kelpaan suhdemarkkinoilla (ehkä)
- Työ joka mieluista ja mahdollisuus täyden päivän työhön, lisää palkkaa.
- Gilenya
- MS.

Noi kaksi kirjainta vetää nyt maton alta. En uskalla nauttia, pelkään kait nyt jalkojen rojahtavan ja sitten se olikin siinä. Just kun ois mun aika elää?