Munkin tulee sua ikävä.

Pian on jo heinäkuun kahdeksas. Mä odotan sitä innolla ja samalla haikeudella.

Mä nään, että myös Heviletti sitä odottaa. Innolla ja jännityksellä. Harmaisiin astumispäivää. Aikuisuuden yksi osa alkaa. Harmaat. Heviletissä asuu kaiken tuon laiskuuden ja datailun alla seikkailija. Se pitää kaikista fyysisistä haasteista, vähän niinkuin extremestä. On erittäin hyvä esim. seinäkiipeilyssä, ja fyysistä ketteryyttä vaativissa jutuissa. Kroppa on hyvin flexaapeli, joustava. Voimaa ei niinkään ole, se voi osoittautua hankalaksi intissä. Mutta kohan pää kestää kommennukset. Heviletti kun vihaa auktoriteetteja ja auktoritääristä otetta. Käskyt on sama ku härälle punainen vaate.

Mä käyn ite läpi luopumisen tuskaa, tai ei ehkä ihan tuskaa, mutta se tuntuu oudolta.

Näin viime yönä unen joka kosketti sydäntä.

Heviletti nukkui siinä lastensängyssä, sellaisessa missä se nukkui kouluikäisenä. Se huusi mua siinä unessa luokseen, "Äiti, tule tänne". Menin Heviletin huoneeseen, se makas sikiöasennossa pitkät hiukset puoliksi kasvoille valahtaneena. Sen silmät oli märät. Mä kyykistyin sängyn viereen polvilleni, niinkuin silloinkin kun pieni poika näki painajaisia. Mä kävin tuossa unessa silittämään sen pitkää silkkistä tukkaa, siirsin niitä suortuva kerrallaan pois silmiltä, olin kyynel silmässä mäkin. Sanoin Heviletille "Munkin tulee sua ikävä".

Nyt toi uni jäi päähän ja katson suurella hellyydella Hevilettiä. En mä sille ole tätä unta kertonut, ei tunnu just nyt kovin miehekkäältä.

Meillä vielä suunnitteilla perjantaiksi yhdessä ulkona syöminen, ens viikolla terdereissu ja sitten vikalle viikonlopulle, kahden viikon päähän vkl se hiusten napsaisu. Pompputyttö, mun ihana rakas miniä tulee katkaisemaan tukan.

Musta ja miniästä olis paljon kerrottavaa, meistä on tullut ystävät. Ei vaan anoppi ja miniä, vaan ystävät.
Mutta ne toiseen kertaan, tää postaus oli Heviletille.

Fillarointia ja fiilistelyä.

Loma alkoi eilen ja oli jo korkea aikakin. Pää kyllä sen verran pyörii vajaalla teholla, että oisin vaaraksi ympäristölleni.

Oli kaunis tiistai-aamu. Tarkistin bussien aikataulut ja hyppäsin bussiin kotoa. Kello oli puoli yhdeksän. Mun piti ehtiä ehdottomasti yhdeksäksi töihin, silloin lähti työpaikan retkibussi kohti Orimattilan kotieläinpuistoa. Kun nuo jalat olleet heikkoina, eikä pyöräily ole oikein onnistunut, päätin mennä bussilla, että jaksan kävellä sitten lasten kanssa koko päivän puistossa. Istahdin bussiin hyvillä mielin, oli meinaan jo tokavika työpäivä edessä.

Pääsin keskustaan ja hyppäsin seuraavalle laiturille odottamaan vaihtobussia Hakalaan. (miksiköhän edelleen käytän sanaa hyppäsin, hypyt on näillä jaloilla jo historiaa, ehkä hyppelen haaveissani) Seison ja katselen ympärilleni kun näyttää melko tyhjältä muut laituritkin. Martin bussi kyllä on, mutta hmm? Bussikuski tulee kysymään mitä odottelen? Ni tota Hakalan bussia. Naureskellen (kehtasikin naureskella) sanoo ettei sellasta mene nyt, se menee vasta 9.15. Just ja joo! Kesäaika! Tampio, hyvä minä, millä hemmetillä mä ehdin töihin ajoissa?

Soitin töihin, että oisko siellä paikalla ketään autollista, mä olen keskustassa enkä ehdi sinne ysiksi. Sieltä yksi autollinen lähtee mua hakemaan, ja ehditään retkibussiin. Retkipäivä menee hienosti, sää on mitä parhain ja fiilis samoin. Kaikki sujuu retkellä loistavasti, niin aikuisten kuin lastenkin puolesta.

Töiden jälkeen lähden työkaverin kanssa bussilla keskustaan, päätettiin mennä kahville jonnekin ja vaihtamaan kuulumisia. Koko kevään aikana emme ole ehtineet kuin työn lomassa muutaman sanan vaihtaa, ja paljon on tapahtunut asioita. Kierrellään ensin ostoskeskuksessa, käsiin tarttuu pari paitaa ja korvikset. Siinä alkaa kamulle tulla jo nälkä ja pohtiiki syömistä. Ei ole koskaan käynyt syömässä sushia, joten sinne siis.

Sushi syönnin jälkeen tekee edelleen mieli sitä kahvia. Mutta upean kauniin kesäpäivän kunniaksi käännämme kahvin sidukaksi. Mietittiin ja etittiin paikkaa että minne? Kalliita paikkoja kaikki. Äly ja väläys! Haetaan punkkua alkosta, saadaan pullo samaan hintaan ku kaksi sidukkaa! Tuumasta toimeen, Alkosta mukaan tarttuu kokoelma viinipulloja, ihan vaan kotiin varmuuden vuoksi. Minne nyt? Mennäänkö teini-tapaan kalliolle? Hyvä idea muuten, taivas vaan oli täynnä mustaa pilveä siinä vaiheessa. Mutta mun kodin parveketerassi? Sinne siis!

Hain lasit ja ajateltiin että otetaan lasilliset punkkua, nautitaan päivästä ja vaihdellaan kuulumisia. Pari lasia oli kumottu melko äkkiä, samoin eka pullollinen. Avataan toinen! Pari lasia oli parissa tunnissa muuttunut pariksi pullolliseksi. Totesin että tulipas parvekekännit vedettyä. Mikä mestari-idea! Aamulla olis pakko näillä heikoilla kintuilla fillaroida töihin, sillä on seiskavuoro, eikä bussilla pääse.

Kamu lähti kotiin ja mä jäin yksin kikattelemaan hiprakkaani. Onneksi oltiin niin aikaseen avattu pullot, että hiprakka laski alas ennen kuin edes unille ehdin. Mikä loistava päivä kaikkinensa! Hymyssä suin nukkumaan.Vaikka aamuinen pakollinen fillarointi takaraivossa vähän jyskytti. Vai oisko ollut viini?


Aamu koitti, eikä edes hankalana. Pomppasin (taas muka) pystyyn ja aloitin aamutoimet. Oli vikan työpäivän aamu. Melko nautittava aamufiilis. Käyttelin piskin ulkona, ruokin omat ja hoitokisut ja päätin lähteä ajoissa fillaroimaan, kun en luota mun kinttuihin. Lähdin kotoa sitten todella ajoissa, ja olin töissäkin todella ajoissa. Ehdin keittää kahvit, siivoamaan taukohuoneen keittiön ja juomaan kupillisen ennenkuin mun aamun työpari saapui. Hekottelin sohvalla jalat pöydällä, että huomenta vaan.

Työpäivä oli nopsaan ohi. Mulla piti olla töitä puoli yhteen. Sitten otin ylkkyä yhden tunnin, eli puoli kahteentoista. Sit ennen yhtätöistä kamut sanoi, että lähe kotiin. Joten työpäivä jäi melko lyhkäseks. Ilosesti heilutellen hiippailin pois töistä. Pah, mitään hiippaillut, kailotin mennessäni kaikille hyvää kesää suurieleisesti heilutellen!

Lähdin fillaroimaan ja tuskailin taas fillaroinnin vaikeutta. Kuinka raskasta tää onkaan. Fillaroin lähimpään pyöräliikkeeseen, sanoin että josko laitettas nää temppuilevat vaihteet kuntoon. Pienen neuvottelun ja hinnan vääntämisen jälkeen jätin pyörän sinne korjattavaksi. Painuin läheiseen kauppaan kuluttamaan aikaa. Melko nopeaan sain pyörän takas ja kysäsin hakiessani ja maksaessani että mihinkäs vaihteeseen se fillari oli jumittanut vaihteen? Mun fillari on viisivaihteinen, ja kuulemma vitoseen se oli jämähtänyt. En voinut estää pientä tirskahdusta, se livahti väkisin huulilta. Hymyilin vaan leveästi ja maksoin hymyillen.

Pomppasin ulkopuolella pyörän päälle. (taas!, Pomppiminen pomppii tekstiin koko ajan) Olin maksaessani tajunnut, että siksi siis ne ylämäet on olleet niin hankalia, siksi siis olen saanut raahautua fillarin kyljessä. Siksi siis fillaroinnin ilo oli kaikonnut. Nyt polkaisin pyörää, ja voi hemmetti! Olipas kevyt polkaisu! Ei ne mun jalat olleetkaan ihan niin heikot, vaan vaihteet oli sököt.

Tosin, en ihan täysillä riemuitse, sillä olihan fyssen kanssa tehdyt testit osoittaneet jalkojen heikentyneen, mutta ei ihan noin pahasti kun fillari antoi ymmärtää. Nyt tää kesä fillaroidaan!

Nyt on eka loma-aamu. Ulkona taivas täysin pilvessä. Nyt on siivouspäivä.

Hyvää Juhannusta kaikille lukijoille.

 Sekä vieno pyyntö...tiedän että lukijoita on, saan palautetta muita reittejä pitkin, ja nekin reitit lämmittää. Mutta jätä mielellään kommentteja kommenttilootaan, sekä liitä itsesi lukijaksi oikealla olevasta nappulasta. "liity tähän sivustoon". Jokainen bloggaaja on tyytyväinen kun lukijakunta kasvaa ja kirjoittelu on vastavuoroista. Mutta jos et halua, olen tyytyväinen jos käyt lukaisemassa elämästäni. Kiitos teille kaikille!

Ensin se hiipii...

Sitten se valtaa mut taas kokonaan.

Siis kesä ja sen rentous. Kolme päivää töitä jäljellä, jonka jälkeen voin irroittaa. Antaa itseni lentää hetken huumassa, tunnelmassa kuumassa. Tiedän kyllä minne polkuni taas usein johtaa. Se on KK. Sen kainalossa ja seurassa synttärini vietin viime viikolla. Taas se tunne hiipi ensin hiljaa, sitten se räjäytti taas täyspotin sisälläni. Sen tunteen kuuman mutta kovin turvallisen. Miksi juuri hän? Olen tätä useasti miettinyt, pohtinut. Olemme miettineet ja pohtineet yhdessäkin. Aina tulemme samaan loppupäätelmään, jos välimme vakavoituvat, menetämme tämän mitä meillä on. Seurustelusuhteessa emme enää kykenisi olemaan sitä mitä olemme toisillemme nyt. Tämä menisi pilalle. Elämäntyylimme ovat niin erilaiset loppupeleissä, että emme kykenisi tämän vakavempaan. Mutta hetken huuman ja rentouden voimme jakaa kevyesti. Aina voi olla oma itsensä ja tulee hyväksytyksi. Tietyllä tavalla jopa rakastetuksi.

Yhteistä outoa matkaa olemme tehneet nyt 20-vuotta. Joskus tiiviimmin tapaillen, joskus vuosia vierähdellyt välissä ja taas tapaamme. Joka kerta sama käynnistyy, outo ja omituinen suhde.

Nyt kun olin synttäreitä siellä juhlimassa. Oli moni asia jotenkin toisin. Kun asettauduimme sänkyyn, kiinni kainaloon käperryin. Käännyimmekin kasvotusten ja katselimme toisiamme silmiin. Hellästi poskea silittelimme. Kerroin kuinka onnellinen olen siitä, että 20-vuotta sitten hän elämääni tuli. Kuinka paljon olen saanut viettää hyviä hetkiä kanssaan. Kuinka on nostanut mut siivilleni  monet kerrat. Mutta eniten hän nosti mut siivilleni viime kesänä. Aloitin silloin uudelleen elämisen, itselleni, ja joskus itsekkäästikin. Ilman KK:ta en olisi siihen kyennyt. Hän oli mun ponnahduslauta elämään. Nyt tunnen itseni taas naiseksi. Viime kesänä yritin tuota kertoa, mutta en saanut oikeita sanoja suuhuni. Nyt ne sanat soljuivat suustani. KK:lla oli kyynel silmänurkassa, pyyhin sen pois ja suutelin suolaista poskea.

Nyt olen aavistuksen huolissani, sillä sydämeni pamppailee liikaa siihen suuntaan. Vaikka aistin saman tunnelman myös hänessä. Tunne välillämme oli nyt syvempi. Sen aisti. Mutta työnnän jäitä hattuun ja housuihin ja jatkan samalla linjalla kuin tähänkin saakka. Nautin hetkistä jotka olemme yhdessä, mutta elän omaa elämääni.

UUUuaaaaa! On kesä ja mä meen!

Intti ja sen läheisyys.

Heviletillä on ihan piakkoin letinkatkaisu-päivä.

Letitetään pitkä hulmuava vaalea tukka, laitetaan siihen kiinni vaaleanpunainen pompula, jonka lainaamme pieneltä prinsessalta. Pompputyttö on lupautunut hoitamaan hiustenleikkuun ja teroittelee jo saksia valmiiksi.
Sakset viedään kiinni niskavilloihin ja kiiltelevät sakset sanovat naks, ja se on siinä. Karmistus!
Yhyy, sanoo tämä äiti hiljaa, tai ei ehkä kovin hiljaa. Heviletin koko persoonallisuus tuntuu olevan kiteytynyt sen pitkään tukkaan. Millä ihmeen nimellä mä siitä sitten kirjotan? Hevilettikin muuttuu siilitukaksi, ei, ei...

Mun Heviletti saanut tänään ison pinon postia puolustusvoimilta. On lueskellu eepoksia päivän aikana ja tutustunut tulevaan paikkaansa. Itseasiassa on lähdössä melkoisen mielellään, ottaa sen sellasena isojen poikien partioleirinä. Ei siis meinaa heittää haraamaan ovelle raajat levällään ja karmeista kiinni pitäen. Vaan kulkee sinne pystypäin, lyhyellä tukallaan. Mä en siitä päivästä ilman kyyneliä selviä, vaikka sitä odotankin. On napanuoran katkaisun aika, viimeinkin!

Mulla huomenna neurologille meno, siitä raportoin myöhemmin. Nyt ei juttu luista, joten se on moro!

Melko heikkona.

On mun jalat.

Mulla on onnistunut pyöräily vallan hyvin. Ylämäet menty ihan kepeästi. Nyt tän viikon aikana ollut vaikeaa. Tasaisella maallakin ottaa voimille, pysähtyessä meinaa jalat pettää. Pysähtyminen fillarilla risteyksiin on ollut muutenkin keskittymistä vaativaa, nyt jo sanoisin haastavaa. Jalat ei nouse kunnolla tangon yli, vaikka tanko on suht matala. Ylämäet raahaan itseäni pyörässä roikkuen. Ilman pyörää saattaisin vaikka olla nurin, sillä jalat on vetelät alatoopit.

En tiedä mikä johtuu mistäkin. Mulla oli kaksi kuukautta kestävä flunssa, joka nyt taitettu (paitsi korvassa on kuulonalenema edelleen). Helle, tekee osansa, ja lääkityksen vaihto Gilenyaan. Voi olla siis flunssan jälkeinen pahis, helteen aiheuttama fatiikki tai lääkkeen vaihdon aiheuttama sivari, vaiko kaikki yhdessä? Mene ja tiedä, mä en.

Fysse oli ekaa kertaa oikeasti hämillään mun lihasheikkoudesta. Mun jalat oli ihan lötköset. Kun normaalisti on vaikeutta saada mun jalkoja rennoiksi, nyt ne oli veltot ku velli. Tunnusteli ja kokeile ja ihmetteli. Totesi niiden olevan huonommassa kunnossa kuin koskaan. Olisi pitänyt tehdä voimatestauksia tulevaa neurologia varten, mutta totesimme sen olevan turhaa. Ei olisi kyykkyjä tehty kuin 10 ja se ois ollut siinä. On vielä yksi kerta ennen neukkua, kokeillaan maanantaina uudelleen. Pitäs saada parempaa tulosta, jos mielii saada fysiolle jatketta. Nyt vain venyteltiin ja palauteltiin jalkoja työpäivän rasituksesta. Muuta ei kyetty.

Mulla oli tänään ne treffin poikaset. Huokaan taas. Mistä noita ryömii? Mies kertoo eronneensa kaksi vuotta sitten ja on sinut eron kanssa ja valmis uuteen seurustelusuhteeseen. Kuitenkin kolmen tunnin treffeistä kaksi meni puhuessa hänen ja exänsä elämästä ja erosta. Hmm..kuullostaa varsin terveeltä ja käsitellyltä? Kertoo tehneensä kaikkensa liittonsa eteen, mutta mikään ei auttanut. Exä ei osannut tehdä mitään ja oli täysin ohjailtavissa ja neuvottavissa, mitään ei kyennyt eikä osannut. Hmbh? Alistavalta suhteelta kuullostaa?

No, just. Se oli sit siinä. Ne treffit ja niiden jatkuvuus. Heippa ja hyvää elämää sullekin.

No mitäs nyt? Täytyy mennä KK:n luokse. Kainalon kaipuu on, joten turvalliseen kainaloon taidan piakkoin mennä. Kun vaan jaksaisin. Tai jospa vaan menisinkin nukkumaan, ihan vaan noiden karvatassujen kanssa. Ne ei välitä olenko pirteä vai väsynyt. Niille kelpaan aina ja ne rakastaa mua aina. Varsinkin kun muistan antaa ruokaa ja tyhjätä hiekka-astiaa.

Huomenna töihin työkaverin kyydillä. Teen historiaa ja olen itselleni lempeä ja pyysin apua. Kyyti-apua. Pääsen työkaverin kyydillä töihin, sillä en usko jalkojeni jaksavan polkaista edes tota 5km matkaa. Kikkare.

Hyvää yötä ja parempaa huomista.

Hellettä?

Ensin Gilenya-kuulumiset.

Eli puolitoista viikkoa takana. Torstaina täyttyy kaksi viikkoa. Onnistuneesti siirsin G:n oton iltaan. Nyt se ei haittaa päivää. Väsymys ei ole sen suurempaa kuin ennen Gilenyaa. Eli normaalit väsymykset on ja pysyy.
Sydämenlyönnit pysyy koko ajan hyvin päälle 50. Suurinpiirtein 50-80 välissä. Verenpaineet hyvät, ei muutoksia. Suussa ollut kirvely on hävinnyt, pystyy syömään jo normaalisti.

Kahtena iltana ollut voimakas sydämen sekoaminen. Olin luuri kädessä soittamassa ambulanssia. Heviletti kokeili pulssia. Syke oli hyvä, mutta rytmi ei. Ei ollut yhtään normaalia lyöntiä. Joko tupla tai välilyönti, mutta ei tasaista. Olo oli kamala. Luulin jo sydänkohtauksen tulevan. Vasenta kättä kihelmöi ja olkaan sattui. Tiedän, olisi pitänyt soittaa ambu. Mutta on jotenkin käsittämättömän suuri kynnys olla "vaivaksi", tai soittaa ambu. Jos se onkin taas vaan sitä ei vaarallista rytmihäiriötä, kuten ennenkin. En vaan osaa soittaa ambua paikalle. Nyt Heviletti sitten kurkki mua pitkin iltaa, käytti piskin ulkona ja kyseli välillä, olenko elossa.
Tuota kesti neljä tuntia ja meni ohi. Seuraavalla kerralla kun sydän sekos, kesti vain alle kaksi tuntia.

Mulla ollut vaivana tässä vajaan kaksi kuukautta flunssa. Pitkä ja pitkittyvä flunssa. Kävin viime perjantaina korvan jälkitarkastuksessa ja lääkäri huomasi korvan tärykalvon veetäytyneen ja korvassa oli edelleenkin tulehdus. Eihän toi korva oikein kuulekaan. Saan hokea aina, HÄ? Mitä? Laittoi mut saikulle takas, vaikka olin ehtinyt olla töissä jo viikon verran.

Nyt huomenna pääsen takas töihin ja menen ihan mielelläni. Mutta tän miniloman aikana ehdin viettää päivän rannalla. Heittää talviturkin niin, että sukelsin sormet korvissa, ettei mene vesi korvaan.

Käynyt fillaroimassa, ja käyty Siilitukalle ja Pompulle hakemassa niiden eka kissanpentu. Sillä on hurmaava nimi, Data. Kuinka ollakaan. Nuorella parilla joka tavannut netin välityksellä, ei voisi olla sopivampaa nimeä kuin Data.

Nuoret olivat olleet 3 päivää reissussa, Amsterdamissa, jossain raskaan musiikin festareilla. Mikä suloisinta, ihaninta, liikuttavinta, romanttisinta.....Ne meni siellä kihloihin! Mun rakkaat murut. (tähän tajuton määrä sydämiä)

Siilitukka oli ostanut sormukset kummallekin valmiiksi, oli onkinut selville Pompun nimettömän koon, jotta sormus olisi oikean kokoinen suoraan. Olivat olleet Amsterdamin isossa puistossa, istuneet penkillä. (Oi miten mä silmissäni nään ne nuoret siinä penkillä) Siiltukka oli saanut vastauksen välittömästi, Pomppu ei ollut miettinyt asiaa edes sekunttia. Mun rakkaat nuoret. (taas sydämiä).

Mä olen nyt siis anoppi, ja mulla on miniä. Ei haittaa vaikka pappi ei oo aamenta sanonut, ei tarvitse. Ne on jo sitoutuneet toisiinsa. Ah, ja mun sydän sulaa.

Mulla itelläni on treffit torstaina, vieläkin jaksan uskoa, että jossain, se on jossain... :)

Huh hellettä, mutta kestetään!