Kolme päivää Gilenyaa. Nyt jo huomattavissa toistuva sivari. Noin 5-7 tunnin kohdalla alkaa rintakehän voimakas puristus, sydän tuntuu pomppivan kurkussa. Samaan aikaan valtaisa väsymys, silmät eivät pysy auki vaikka yrittää kuinka. Tänään nukahdin lähes puhelimessa ollessani. Se väsymys ei varottele yhtään, se tulee kerralla ja kaataa. Todella voimkas, hyi! Onneksi väsymys eikä rintapuristus kestä koko päivää. Menee ohi noin kahdessa tunnissa.
Tänään myös havaittavissa pahoinvointia ja huimausta. Kokeilen ottaa Stemetilliä, josko helpottaisi.
Mutta positiivista on se, että sain siivottua lääkevarastot, ja kaikki piikitykseen liittyvät vehkeet pois. Oikeasti, ihanaa. Ei enää piikkejä.
Toivon näiden sivareiden helpottavan ajan kanssa. Mä siirrän nyt hivuttamalla Gilenyaa kohti iltaa. Menisi se pahin kaatava väsymys ohi nukkuessa. Unessa se tuskin haittaa.
Tämä vain lyhyt raportti. Ei jaksa enempää.
Raportoin lisää kun jaksan.
lauantai 25. toukokuuta 2013
perjantai 24. toukokuuta 2013
Mä ja mun uusi kamu.
Eilen oli se päivä. Se Gilenyan ja mun kumppanuuden solmimispäivä. Mutta eihän se tietenkään voinut mennä niinkuin oppikirjoissa ei. Meinasi päreet palaa aika monessa kohtaa. Nyt annan tulla tuutin täydeltä.
Normaalistihan se aloitetaan neuronpolilla, kuuden tunnin tarkkailussa. Mulla on käytössä beetasalpaaja rytmihäiriöihin ja se alentaa sykettä. Myös Gilenya alentaa sykettä. Joten en ole normaali tapaus tässäkään.
Mun sydän tutkittiin 3kk:n aikana hyvin tarkkaan. Oli sydänrasitustestit, ultrat ja holtterit ennekuin sain luvan kokeilla Gilenyaa. Lopulta kardiologi antoi luvan ja yhdessä neuron kanssa pohtivat tavan millä se aloitetaan.
Eli 24 tunnin telemetria-seurannassa sairaalan vuodeosastolla. MS-hoitaja käy briiffaamassa vuodeosaston hoitsut etä homma toimii, tai siis sen piti toimia. Mutta ennenkuin päästiin tuohon vaiheeseen, jouduttiin jo aloittamaan erityistoimet, kun mä olen mä.
Normaalisti saadaan se resepti vasta kun on eka pilleri napattu nassuun valvonnassa. Jollei nappi sovikaan, ei tarvitse uhrata sitä 670eukkoa sinne apteekkiin. Mutta mun kohdallani ei voitu toimia näin, tietenkään kun mä olen mä. Mulle piti kirjoittaa resepti reippaasti ajoissa, sillä mun piti hakea sitä pilleriä varten toimeentulotukea. Mun pussista ei heru tuollaisia summia, enkä omista pankkikorttiakaan. Sossussa käsittelyajat on mitä on, joten reseptin oli irrottava. Mun mäsä-hoitsu selitti asian neurolle ja sain sen reseptin vauhdilla postissa, ja toimeentulotukihakemus sossuun. Sain noin puolet tuosta lääkekatosta täydentävänä toimeentulotukena, loppusumma oli itse taiottava. Ihan helpolla se ei käynyt, mutta onnistuin silti. Kiitos, he ketä kiitän, tietävät kyllä. Iso kiitos ja sydämen kera! <3
Eilen sitten marssin Gilenya paketti laukussa sisätautien vuodeosastolle, missä mulle oli varattuna kirjeen mukaan paikka. Kun menin ilmottautumaan luukulle, sain hämmästyneen ja kauhistuneen ilmeen vastaani. Hoitsu hävisi kuin pieru saharaan. Hetken päästä saapuu (noin25min) toinen hoitsu hengästyneenä ja aavistuksen kireänä. Kertoo että tulin aivan yllättäen, heillä ei ole ennakkotietoa siitä että olisin tulossa. Mitä? Näytin lappua, että jollain on, sillä en muuten olisi saanut tätä kirjettä kotiin. Katsoo lappua ja toteaa, että kyllä, mutta ei silti ole mitään tietoa minusta tai Gilenyasta.
Hoitsu saattaa mut huoneeseen ja selittää että heillä ei ole telemetria-osastolla paikkaa, koska eivät tienneet mun tulosta. Mutta saivat järjestettyä mulle tämän paikan ja telemetria-laitteen kantosäde on riittävä. Ripustaa laitteen mun kaulaan kiinni ja häviää taas.
Kun seuraavaksi tulee paikalle, kysyn että miten saan sen pillerin, Gilenyan? Se eka kun tulee sairaalan puolelta. Katselee mua taas hermostuneena silmät levällään. Minkä pillerin? Huokaan syvään ja hiljenen. Hoitsu mene hoitamaan muita siinä huoneessa olevia potilaita ja soitan mun omalle MS-hoitajalle, että auta!
Nää täällä ei tiedä mitään! Mua pelottaa jäädä tänne. Mun hoitsu saapuu paikalle mukanaan pilleri, ohjevihkonen ja lappunen kuinka ja mitä musta pitää seurata. Selittää asian hoitsulle joka katselee sen näköisenä, että älä selitä. Mun hoitsu jatkaa kärsivällisesti ja antaa lopulta numeronsa mihin voi soittaa jos jotain ongelmaa tai ihmeteltävää tulee. Seuraan hiukan hämmentyneenä tapahtumaa. Sitten mun ms-hoitsu sano mulle, älä huoli, asia hoituu kyllä ja lähtee takas polille.
Menee taas tovi ja toinenkin. Lääkärikin ehtii mun luokse ja antaa lopulta luvan mun suurieleisesti nielaista tuon 66euron arvoisen pienen pillerin. Ja seuranta alkaa.
Kaikki sujuu hyvin. Mulla käy vieraita viihdyttämässä. Yritin vain muistaa tasatunnein mennä huoneeseen, että mitataan verenpaine, se on osa seurantaa. Verenpaine ja pulssi pysyttelevät erinomaisina. Laskuja ei tapahdu. Kriittiset tunnit lähestyy, ne on siinä 4-6 tunnin kohdalla lääkkeen otosta. Tästäkin mennään yli ilman ongelmia. Alan huokaamaan helpotuksesta. Ilta lähenee ja mua väsyttää kamalasti, väsytyksen Gilenya ainakin aiheuttia. Tai osasyy taisi olla myös mun jännittäminen ja vieraiden viihdyttäminen, sekä ruokarumba.
Mutta luulitteko että tässä oli kaikki ongelmat? No ehei.
Kun menin sairaalaan, mua ei siis virallisesti sisäänkirjattu missään vaiheessa. Siis sillätavalla, että kysyttäisi mahdolliset erityisruokavaliot, allergiat tai vastaavat. Mutta kun mulla on erityisruokavalio, älysin sanoa sille ekalle hermostuneelle hoitsulle, että en syö sianlihaa, muuten kaikki käy. Hän nyökyttelee ja luulen asian olevan ok. Ruoka saapuu. Käyn istumaan nälissäni ja avaan kannen. Kas, siellä on riisiä ja possukastiketta. Kastike on vielä kipattu riisin päälle niin, että en voi edes ronkkia sitä riisiä ja syödä sitä. Sillä hetkellä en näe ketään henkilökunnasta ja alistun syömään sen salaatin, leivän ja jälkiruokasalaatin. Kun ruokaa tullaan hakemaan pois, sanon sille keittiöihmiselle asiasta. Hän lupaa viedä viestin keittiölle. Kiittelen ja olen vielä ymmärtäväinen.
Seuraavalla ruualla tuleekin sitten broikkukeitto. Ajattelen etä hienoa, meni viesti perille. Kunnes huomaan että muillakin on sama ruoka. Mutta siitä viis, sain mahani täyteen. Sekä tosiaankin luulen, että tieto on mennyt perille. Iltapalalta myöhästyin kun oli miniä ja prinsessa kylässä. Kävin sitten pyytämässä käytävällä oleilevilta ruuanjakajilta iltapalaa. Nyt kysyttiin mitä haluan. Juustoleipää ja jukurttia ja teetä kiitos. Tämä vahvisti oletusta, että viesti on mennyt perille ja söin hyvillä mielin iltapalan.
Hiukan hankalasti nukutun yön jälkeen herään valmiiksi väsyneenä ja äreänä. Oli yöhoitaja mittaillut mun verenpainetta pitkin yötä, yhdessä kohtaa putosi alla sadan, ja mittaukset tihenivät sen jälkeen, kunnes paineet aamuyöstä taas tasaantuivat. Itse en huomannut olossani mitään erikoista. Jatkoin uniani.
Mutta siis aamulla, kun aamupala tuli, katsahdan lautaselle ihmeissäni. Mulla on siinä muhkea kinkkuvoileipä. Ärähdän jo ääneen. Kun saapuu hoitaja paikalle, kerron sille, että niin....se mun erityisruokavalio, onko ilmoitus mennyt eteenpäin? Olen nyt kahta kautta sen sanonut, eilen hoitajalle ja keittiötyypille. Tämä hoitsu lupaa hoitaa asian. Ei pahoittelua eikä tarjota vaihtoehtoa. Nappaan kinkun leivän päältä ja nakkaan sen roskiin ja syön leivän sitten silleen. Olen niin maan vietävän äreä. Tämän kuuli myös se keittiöhenkilö, ja sanoi olevansa pahoillaan. Mä olin melkoisen nyrpeä, väsynyt ja hankalan oloinen. Ärh.
Aamulla tuodaan myös lääkkeet ja huomaan siitäkin puuttuvan osan. Onneksi mulla oli omassa pikku käsilaukkuapteekissa omat allergialääkkeet ja nakkaan sen suuhuni ja tietty omasta paketista sen Gilenyan.
Lääkäri tekee kierron juuri ennen ruokaa ja kertoo seurannan menneen hyvin, lukuunottamatta yhtä yöllistä verenpaineen notkahdusta. Saan luvan jatkaa Gilenyaa. (Hups, olin jo nakannut seuraavan pillerin suuhuni).
Sitten saapuu ruoka ja nolon näköinen keittiötäti. Arvaan jo mistä on kyse. Asettaa tarjottimen siihen mun nenän eteen ja sanoo, ettet varmaan voi sitä syödä. Aukaisen kannen ja siinä on kaksi komeaa uunimakkaraa, possusta. Huokaan, ärisen ja murisen. Sitten lennähtää hoitsu paikalle ja kysyy, minkälainen se sinun ruokavalio on, hän kirjoittaa sen ylös. Niiiiiin NYT? Olen lähdössä ruuan jälkeen kotiin! Olen sanonut ruokavalioni jo aika monta kertaa ja eri henkilöille, mutta aina tuota possua mulle nenän eteen kannatte! Keittiötäti ottaa ruuan pois ja hoitsu lähtee keittiölle hakemaan mulle uutta annosta. Nyt saan punajuuripihvejä ja kylmää perunamuussia. Olen ihan poikki. Syön, juon ja odotan lupaa päästä pois!
Sitten saapuu lääkäri ja antaa kotiinlähtöluvan, lykkää saikkulapun käteen ja sanoo, että hän ei tiedä jatkosta mitään. Vastaan ettei tarvitsekaan. Menen tästä nyt aivan suoraan neuronpolille oman Mäsä-hoitsun luokse ja menen kyselemään häneltä kaiken tarpeellisen ja sovin jatkon. Ja näin tein. Kerroin omalle hoitsulleni koko tarinan. Pyöritteli päätään ja huokaili. Mutta asiat on nyt kunnossa. Jatkan Gilenyaa, käyn jo kolmen viikon kuluttua ekassa verikokeessa ja EKG-filmissä. Tapaan neuron 12.6 ja jne...
Mutta tässä siis tämä, alku.
Kiitos jos jaksoit lukea, oli varsinainen purkaus.
Normaalistihan se aloitetaan neuronpolilla, kuuden tunnin tarkkailussa. Mulla on käytössä beetasalpaaja rytmihäiriöihin ja se alentaa sykettä. Myös Gilenya alentaa sykettä. Joten en ole normaali tapaus tässäkään.
Mun sydän tutkittiin 3kk:n aikana hyvin tarkkaan. Oli sydänrasitustestit, ultrat ja holtterit ennekuin sain luvan kokeilla Gilenyaa. Lopulta kardiologi antoi luvan ja yhdessä neuron kanssa pohtivat tavan millä se aloitetaan.
Eli 24 tunnin telemetria-seurannassa sairaalan vuodeosastolla. MS-hoitaja käy briiffaamassa vuodeosaston hoitsut etä homma toimii, tai siis sen piti toimia. Mutta ennenkuin päästiin tuohon vaiheeseen, jouduttiin jo aloittamaan erityistoimet, kun mä olen mä.
Normaalisti saadaan se resepti vasta kun on eka pilleri napattu nassuun valvonnassa. Jollei nappi sovikaan, ei tarvitse uhrata sitä 670eukkoa sinne apteekkiin. Mutta mun kohdallani ei voitu toimia näin, tietenkään kun mä olen mä. Mulle piti kirjoittaa resepti reippaasti ajoissa, sillä mun piti hakea sitä pilleriä varten toimeentulotukea. Mun pussista ei heru tuollaisia summia, enkä omista pankkikorttiakaan. Sossussa käsittelyajat on mitä on, joten reseptin oli irrottava. Mun mäsä-hoitsu selitti asian neurolle ja sain sen reseptin vauhdilla postissa, ja toimeentulotukihakemus sossuun. Sain noin puolet tuosta lääkekatosta täydentävänä toimeentulotukena, loppusumma oli itse taiottava. Ihan helpolla se ei käynyt, mutta onnistuin silti. Kiitos, he ketä kiitän, tietävät kyllä. Iso kiitos ja sydämen kera! <3
Eilen sitten marssin Gilenya paketti laukussa sisätautien vuodeosastolle, missä mulle oli varattuna kirjeen mukaan paikka. Kun menin ilmottautumaan luukulle, sain hämmästyneen ja kauhistuneen ilmeen vastaani. Hoitsu hävisi kuin pieru saharaan. Hetken päästä saapuu (noin25min) toinen hoitsu hengästyneenä ja aavistuksen kireänä. Kertoo että tulin aivan yllättäen, heillä ei ole ennakkotietoa siitä että olisin tulossa. Mitä? Näytin lappua, että jollain on, sillä en muuten olisi saanut tätä kirjettä kotiin. Katsoo lappua ja toteaa, että kyllä, mutta ei silti ole mitään tietoa minusta tai Gilenyasta.
Hoitsu saattaa mut huoneeseen ja selittää että heillä ei ole telemetria-osastolla paikkaa, koska eivät tienneet mun tulosta. Mutta saivat järjestettyä mulle tämän paikan ja telemetria-laitteen kantosäde on riittävä. Ripustaa laitteen mun kaulaan kiinni ja häviää taas.
Kun seuraavaksi tulee paikalle, kysyn että miten saan sen pillerin, Gilenyan? Se eka kun tulee sairaalan puolelta. Katselee mua taas hermostuneena silmät levällään. Minkä pillerin? Huokaan syvään ja hiljenen. Hoitsu mene hoitamaan muita siinä huoneessa olevia potilaita ja soitan mun omalle MS-hoitajalle, että auta!
Nää täällä ei tiedä mitään! Mua pelottaa jäädä tänne. Mun hoitsu saapuu paikalle mukanaan pilleri, ohjevihkonen ja lappunen kuinka ja mitä musta pitää seurata. Selittää asian hoitsulle joka katselee sen näköisenä, että älä selitä. Mun hoitsu jatkaa kärsivällisesti ja antaa lopulta numeronsa mihin voi soittaa jos jotain ongelmaa tai ihmeteltävää tulee. Seuraan hiukan hämmentyneenä tapahtumaa. Sitten mun ms-hoitsu sano mulle, älä huoli, asia hoituu kyllä ja lähtee takas polille.
Menee taas tovi ja toinenkin. Lääkärikin ehtii mun luokse ja antaa lopulta luvan mun suurieleisesti nielaista tuon 66euron arvoisen pienen pillerin. Ja seuranta alkaa.
Kaikki sujuu hyvin. Mulla käy vieraita viihdyttämässä. Yritin vain muistaa tasatunnein mennä huoneeseen, että mitataan verenpaine, se on osa seurantaa. Verenpaine ja pulssi pysyttelevät erinomaisina. Laskuja ei tapahdu. Kriittiset tunnit lähestyy, ne on siinä 4-6 tunnin kohdalla lääkkeen otosta. Tästäkin mennään yli ilman ongelmia. Alan huokaamaan helpotuksesta. Ilta lähenee ja mua väsyttää kamalasti, väsytyksen Gilenya ainakin aiheuttia. Tai osasyy taisi olla myös mun jännittäminen ja vieraiden viihdyttäminen, sekä ruokarumba.
Mutta luulitteko että tässä oli kaikki ongelmat? No ehei.
Kun menin sairaalaan, mua ei siis virallisesti sisäänkirjattu missään vaiheessa. Siis sillätavalla, että kysyttäisi mahdolliset erityisruokavaliot, allergiat tai vastaavat. Mutta kun mulla on erityisruokavalio, älysin sanoa sille ekalle hermostuneelle hoitsulle, että en syö sianlihaa, muuten kaikki käy. Hän nyökyttelee ja luulen asian olevan ok. Ruoka saapuu. Käyn istumaan nälissäni ja avaan kannen. Kas, siellä on riisiä ja possukastiketta. Kastike on vielä kipattu riisin päälle niin, että en voi edes ronkkia sitä riisiä ja syödä sitä. Sillä hetkellä en näe ketään henkilökunnasta ja alistun syömään sen salaatin, leivän ja jälkiruokasalaatin. Kun ruokaa tullaan hakemaan pois, sanon sille keittiöihmiselle asiasta. Hän lupaa viedä viestin keittiölle. Kiittelen ja olen vielä ymmärtäväinen.
Seuraavalla ruualla tuleekin sitten broikkukeitto. Ajattelen etä hienoa, meni viesti perille. Kunnes huomaan että muillakin on sama ruoka. Mutta siitä viis, sain mahani täyteen. Sekä tosiaankin luulen, että tieto on mennyt perille. Iltapalalta myöhästyin kun oli miniä ja prinsessa kylässä. Kävin sitten pyytämässä käytävällä oleilevilta ruuanjakajilta iltapalaa. Nyt kysyttiin mitä haluan. Juustoleipää ja jukurttia ja teetä kiitos. Tämä vahvisti oletusta, että viesti on mennyt perille ja söin hyvillä mielin iltapalan.
Hiukan hankalasti nukutun yön jälkeen herään valmiiksi väsyneenä ja äreänä. Oli yöhoitaja mittaillut mun verenpainetta pitkin yötä, yhdessä kohtaa putosi alla sadan, ja mittaukset tihenivät sen jälkeen, kunnes paineet aamuyöstä taas tasaantuivat. Itse en huomannut olossani mitään erikoista. Jatkoin uniani.
Mutta siis aamulla, kun aamupala tuli, katsahdan lautaselle ihmeissäni. Mulla on siinä muhkea kinkkuvoileipä. Ärähdän jo ääneen. Kun saapuu hoitaja paikalle, kerron sille, että niin....se mun erityisruokavalio, onko ilmoitus mennyt eteenpäin? Olen nyt kahta kautta sen sanonut, eilen hoitajalle ja keittiötyypille. Tämä hoitsu lupaa hoitaa asian. Ei pahoittelua eikä tarjota vaihtoehtoa. Nappaan kinkun leivän päältä ja nakkaan sen roskiin ja syön leivän sitten silleen. Olen niin maan vietävän äreä. Tämän kuuli myös se keittiöhenkilö, ja sanoi olevansa pahoillaan. Mä olin melkoisen nyrpeä, väsynyt ja hankalan oloinen. Ärh.
Aamulla tuodaan myös lääkkeet ja huomaan siitäkin puuttuvan osan. Onneksi mulla oli omassa pikku käsilaukkuapteekissa omat allergialääkkeet ja nakkaan sen suuhuni ja tietty omasta paketista sen Gilenyan.
Lääkäri tekee kierron juuri ennen ruokaa ja kertoo seurannan menneen hyvin, lukuunottamatta yhtä yöllistä verenpaineen notkahdusta. Saan luvan jatkaa Gilenyaa. (Hups, olin jo nakannut seuraavan pillerin suuhuni).
Sitten saapuu ruoka ja nolon näköinen keittiötäti. Arvaan jo mistä on kyse. Asettaa tarjottimen siihen mun nenän eteen ja sanoo, ettet varmaan voi sitä syödä. Aukaisen kannen ja siinä on kaksi komeaa uunimakkaraa, possusta. Huokaan, ärisen ja murisen. Sitten lennähtää hoitsu paikalle ja kysyy, minkälainen se sinun ruokavalio on, hän kirjoittaa sen ylös. Niiiiiin NYT? Olen lähdössä ruuan jälkeen kotiin! Olen sanonut ruokavalioni jo aika monta kertaa ja eri henkilöille, mutta aina tuota possua mulle nenän eteen kannatte! Keittiötäti ottaa ruuan pois ja hoitsu lähtee keittiölle hakemaan mulle uutta annosta. Nyt saan punajuuripihvejä ja kylmää perunamuussia. Olen ihan poikki. Syön, juon ja odotan lupaa päästä pois!
Sitten saapuu lääkäri ja antaa kotiinlähtöluvan, lykkää saikkulapun käteen ja sanoo, että hän ei tiedä jatkosta mitään. Vastaan ettei tarvitsekaan. Menen tästä nyt aivan suoraan neuronpolille oman Mäsä-hoitsun luokse ja menen kyselemään häneltä kaiken tarpeellisen ja sovin jatkon. Ja näin tein. Kerroin omalle hoitsulleni koko tarinan. Pyöritteli päätään ja huokaili. Mutta asiat on nyt kunnossa. Jatkan Gilenyaa, käyn jo kolmen viikon kuluttua ekassa verikokeessa ja EKG-filmissä. Tapaan neuron 12.6 ja jne...
Mutta tässä siis tämä, alku.
Kiitos jos jaksoit lukea, oli varsinainen purkaus.
perjantai 17. toukokuuta 2013
sairastusputki.
Eipä ole ollut jaksamista päivittää kuulumisia tänne. Aikaa mennyt erikoisen ja omituisen ja kivuliaan flunssan kanssa.
Kaikki alkoi pienellä aivastelulla, ja äänen käheydellä. Sitten eräänä aamuna kurkku oli niin kipeä,etten kyennyt nielemään enkä puhumaan. Nieleminen onnistui vain jos samalla alas meni jotain kylmää. Esim. rahkaa, banaania tai jotain muuta pehmeää. Tai sitten akuuttiin hetkeen vain vesi. Tai vielä akuutinpaan hetkeen tepsi se, että samalla kun nielaisin, painoin sormilla korvat kiinni. Se kipu säteili korviin sieltä kurkusta. Kipu ei todellakaan ollut mitään pientä. Siitä alkoi korvan alkava kipuilu ja poskionteloiden ahdistus. Näinä päivinä itkin, mutta se pahensi oloa, ja lopetin itkemisen.
Kävin ekalla lääkärillä. Kurkkasi kurkkuun, sanoi ettei voi olla kipeä, kun ei edes punoita. (??). Mutta kun puhuin ja kuuli ääneni, sanoi ettei tuolla äänellä voi töihin mennä. Mittasi kuumeen ja sitäkin oli.
Määräsi 3 päivää saikkua ja lepoa ja kehotti syömään allergialääkettä ja buranaa. Nenään voin kuulemma laittaa sumutetta, kysyn sellasta apteekista. Ja äkkiä työnsi mut jo ulos vastaanotolta.
Flunssa jatkuu ja oireet pahenee. Nyt korva muurautui umpeen, enkä kuullut sillä enää juuri ollenkaan. Kipukin oli aika hurja. En ihmettele että lapset korvakipuaan itkee. Nyt menin päivystykseen. Päivystyslääkäri kurkkasi kurkkuun ja totesi sen näyttävän normaalilta. No olihan tuossa vaiheessa kurkkukipu jo osittain hellittänyt. Mutta olin saanut tilalle limaisen hakkaavan yskän. Se ei haitannut juuri päivällä, mutta iltaisin ja öisin kylläkin. Öisin nukuin katkounta, ehkä tunnin kerrallaan ja valveilla kaksi. Kurkkasi korvaan ja totesi siellä olevan korvakäytävän ja välikorvan tulehduksen. Poskionteloissa ei hänen mukaansa ehkä ole tulehdusta. Limakalvoturvotusta vain.
Valittelin etten oikein enää pysy pystyssä, korvan takia oletettavasti. Määräsi miedon antibiootin, vaikka sanoin ettei miedot muhun tehoa. Määräsi nenään kortisonisumutetta, yskänlääkettä ja korvatippoja. Herttinen, ei sentään nenään tuota kaikkea, vain se sumute. Ja kehoitus mennä korvan jälkitarkastukseen kuukauden kuluttua. Niin ja saikkua lisää. Itse olin jo omatoimisesti kaivanut esille kotona olevan sarvikuonon ja huuhtelen ontelot vähintään kolmesti päivässä ja limaa tulee toisesta, toinen on muurautunut kiinni ja vesi valuukin suusta ulos, minkä nenään kaadan.
Ei auta ei. Korvakipu pahenee, samoin kuume ja poskiontelotuska, nyt särkee jo hampaita ja onteloita, niska pysyvässä jumissa ja kivussa. Makaan sängyllä kylmähauteet naamalla. Särkylääkkeet ei vie pois kipua. Niitä on napsittu niin että pian maksa poksahtaa. Nenän niistäminen onnistuu vain niin, että painan tuon kipeän korvan kiinni sormella ja sitten toisella kädellä niistän nenän. Ilman tätä toimenidettä ei pysty niistämään. Nyt olin alkanut taas jo itkemään, vaikka se oloa pahensikin. Joten aloitin ja lopetin sen samantien.
Tässä vaiheessa joudun perumaan Gilenyan aloituksen sairaalassa. Näin kipeänä en suostu mennä. Haluan olla terve kun se aloitetaan, tiedän sitten mikä tulee lääkkeestä ja mikä on flunssaa. Siirrettiin viikolla eteenpäin. Toivon tervehtyväni siihen mennessä.Gilenya olisi tiedossa siis ensi viikon torstaina, 23.5.
Mutta nyt on aika kolmannelle lääkärireissulle. Nyt tutkii korvan ja toteaa sen olevan menneen pahemmaksi. Käskee lopettamaan sen miedon antibiootin minkä lääkäri nro 2 määräsi ja aloittamaan seuraavana aamuna uuden. Enpä ollut yllättynyt. Määrää nyt kolmen päivän tujun kuurin, joka vaikuttaa kuitenkin 10 päivää. Määrää nuhaan duacteja, ne helpottaa hengitystä. Kuuntelee keuhkot, ne on puhtaat. Mutta en ollut siellä mitään tuntenutkaan olevan vialla. Ja taas saikkua lisää. Nolottaa jo ilmoittaa töihin, että saikku jatkuu edelleen.Ja käskee jatkamaan nenäsumutteita ja yskänlääkettä otan tarvittaessa, ja sitä tuttua buranaa. Lähdin ulos toiveikkaana, että nyt mä lähden paranemaan!
Nyt ollaan tässä päivässä. Siis kaksi viikkoa ensioireista. Korva on kipeä edelleen. Korva resonoi kaikenlaisen kilkattavan , terävän tai kovan äänen. Tasapainoon vaikuttaa edelleen. Korva on korvan ulkopuolelta, poskesta tunnoton. Korvakäytävä on auennut, eli se tulehdus on selätetty, mutta ei välikorvan tulehdusta. Itseasiassa luulen, että tulehdus on jo sisäkorvassa saakka. Kuinka mukavaa. Lämpöilykin jatkuu, kuumeeksi ei enää nouse. Poskiontelot on paremmat, mutta edelleen turpeat ja jomottavat, mutta kylmähaudetta en enää niihin tarvitse. Nyt pärjään jo yhdellä buranalla päivässä.
Soitin äsken työterveyteen, ei ole aikoja. Pitäisi mennä päivystykseen. No en mene tänään, siellä on kamalat jonot, menen vaikka huomenna aamulla, aamuisin siellä ei ole ruuhkaa. Mutta pakko tuolle korvalle on jotain tehdä! Vaikka puhkaista ja saada tämä paine tasaantumaan!
Eilen kuitenkin oli sen verran parempi, että hain apteekista Gilenyan, ja pikaisesti kaupan kautta hain sunnuntain ristiäisiin mekon. Illalla sain houkuteltua KK:n kylään. Katsottiin lätkää. Mä en todellakaan ole lätkä ihmisiä, mutta lupasin uskottavasti eläytyä hänen tunnelmaansa. Tosin lopputuloksena se, että mä hihkuin jokaisesta maalista ääneni käheäksi. Nyt mun on varmaan pakko alkaa seuraamaan lätkää, se oli aika kivaa. Tosin taisi tuolla seuralla olla vaikutusta asiaan. Sain mukavasti kainalosta katsella ja oli muutenkin mukava olo. (Oli ilmeisesti lääkitys kohdillaan).
Nyt menen taas aamuiselle kierrokselle burana-purkille ja odotan helpotusta siitä, hetkellisesti.
Tarina tulee saamaan jatkoa, toivon mukaan päätösjakso on hyvä.
Kaikki alkoi pienellä aivastelulla, ja äänen käheydellä. Sitten eräänä aamuna kurkku oli niin kipeä,etten kyennyt nielemään enkä puhumaan. Nieleminen onnistui vain jos samalla alas meni jotain kylmää. Esim. rahkaa, banaania tai jotain muuta pehmeää. Tai sitten akuuttiin hetkeen vain vesi. Tai vielä akuutinpaan hetkeen tepsi se, että samalla kun nielaisin, painoin sormilla korvat kiinni. Se kipu säteili korviin sieltä kurkusta. Kipu ei todellakaan ollut mitään pientä. Siitä alkoi korvan alkava kipuilu ja poskionteloiden ahdistus. Näinä päivinä itkin, mutta se pahensi oloa, ja lopetin itkemisen.
Kävin ekalla lääkärillä. Kurkkasi kurkkuun, sanoi ettei voi olla kipeä, kun ei edes punoita. (??). Mutta kun puhuin ja kuuli ääneni, sanoi ettei tuolla äänellä voi töihin mennä. Mittasi kuumeen ja sitäkin oli.
Määräsi 3 päivää saikkua ja lepoa ja kehotti syömään allergialääkettä ja buranaa. Nenään voin kuulemma laittaa sumutetta, kysyn sellasta apteekista. Ja äkkiä työnsi mut jo ulos vastaanotolta.
Flunssa jatkuu ja oireet pahenee. Nyt korva muurautui umpeen, enkä kuullut sillä enää juuri ollenkaan. Kipukin oli aika hurja. En ihmettele että lapset korvakipuaan itkee. Nyt menin päivystykseen. Päivystyslääkäri kurkkasi kurkkuun ja totesi sen näyttävän normaalilta. No olihan tuossa vaiheessa kurkkukipu jo osittain hellittänyt. Mutta olin saanut tilalle limaisen hakkaavan yskän. Se ei haitannut juuri päivällä, mutta iltaisin ja öisin kylläkin. Öisin nukuin katkounta, ehkä tunnin kerrallaan ja valveilla kaksi. Kurkkasi korvaan ja totesi siellä olevan korvakäytävän ja välikorvan tulehduksen. Poskionteloissa ei hänen mukaansa ehkä ole tulehdusta. Limakalvoturvotusta vain.
Valittelin etten oikein enää pysy pystyssä, korvan takia oletettavasti. Määräsi miedon antibiootin, vaikka sanoin ettei miedot muhun tehoa. Määräsi nenään kortisonisumutetta, yskänlääkettä ja korvatippoja. Herttinen, ei sentään nenään tuota kaikkea, vain se sumute. Ja kehoitus mennä korvan jälkitarkastukseen kuukauden kuluttua. Niin ja saikkua lisää. Itse olin jo omatoimisesti kaivanut esille kotona olevan sarvikuonon ja huuhtelen ontelot vähintään kolmesti päivässä ja limaa tulee toisesta, toinen on muurautunut kiinni ja vesi valuukin suusta ulos, minkä nenään kaadan.
Ei auta ei. Korvakipu pahenee, samoin kuume ja poskiontelotuska, nyt särkee jo hampaita ja onteloita, niska pysyvässä jumissa ja kivussa. Makaan sängyllä kylmähauteet naamalla. Särkylääkkeet ei vie pois kipua. Niitä on napsittu niin että pian maksa poksahtaa. Nenän niistäminen onnistuu vain niin, että painan tuon kipeän korvan kiinni sormella ja sitten toisella kädellä niistän nenän. Ilman tätä toimenidettä ei pysty niistämään. Nyt olin alkanut taas jo itkemään, vaikka se oloa pahensikin. Joten aloitin ja lopetin sen samantien.
Tässä vaiheessa joudun perumaan Gilenyan aloituksen sairaalassa. Näin kipeänä en suostu mennä. Haluan olla terve kun se aloitetaan, tiedän sitten mikä tulee lääkkeestä ja mikä on flunssaa. Siirrettiin viikolla eteenpäin. Toivon tervehtyväni siihen mennessä.Gilenya olisi tiedossa siis ensi viikon torstaina, 23.5.
Mutta nyt on aika kolmannelle lääkärireissulle. Nyt tutkii korvan ja toteaa sen olevan menneen pahemmaksi. Käskee lopettamaan sen miedon antibiootin minkä lääkäri nro 2 määräsi ja aloittamaan seuraavana aamuna uuden. Enpä ollut yllättynyt. Määrää nyt kolmen päivän tujun kuurin, joka vaikuttaa kuitenkin 10 päivää. Määrää nuhaan duacteja, ne helpottaa hengitystä. Kuuntelee keuhkot, ne on puhtaat. Mutta en ollut siellä mitään tuntenutkaan olevan vialla. Ja taas saikkua lisää. Nolottaa jo ilmoittaa töihin, että saikku jatkuu edelleen.Ja käskee jatkamaan nenäsumutteita ja yskänlääkettä otan tarvittaessa, ja sitä tuttua buranaa. Lähdin ulos toiveikkaana, että nyt mä lähden paranemaan!
Nyt ollaan tässä päivässä. Siis kaksi viikkoa ensioireista. Korva on kipeä edelleen. Korva resonoi kaikenlaisen kilkattavan , terävän tai kovan äänen. Tasapainoon vaikuttaa edelleen. Korva on korvan ulkopuolelta, poskesta tunnoton. Korvakäytävä on auennut, eli se tulehdus on selätetty, mutta ei välikorvan tulehdusta. Itseasiassa luulen, että tulehdus on jo sisäkorvassa saakka. Kuinka mukavaa. Lämpöilykin jatkuu, kuumeeksi ei enää nouse. Poskiontelot on paremmat, mutta edelleen turpeat ja jomottavat, mutta kylmähaudetta en enää niihin tarvitse. Nyt pärjään jo yhdellä buranalla päivässä.
Soitin äsken työterveyteen, ei ole aikoja. Pitäisi mennä päivystykseen. No en mene tänään, siellä on kamalat jonot, menen vaikka huomenna aamulla, aamuisin siellä ei ole ruuhkaa. Mutta pakko tuolle korvalle on jotain tehdä! Vaikka puhkaista ja saada tämä paine tasaantumaan!
Eilen kuitenkin oli sen verran parempi, että hain apteekista Gilenyan, ja pikaisesti kaupan kautta hain sunnuntain ristiäisiin mekon. Illalla sain houkuteltua KK:n kylään. Katsottiin lätkää. Mä en todellakaan ole lätkä ihmisiä, mutta lupasin uskottavasti eläytyä hänen tunnelmaansa. Tosin lopputuloksena se, että mä hihkuin jokaisesta maalista ääneni käheäksi. Nyt mun on varmaan pakko alkaa seuraamaan lätkää, se oli aika kivaa. Tosin taisi tuolla seuralla olla vaikutusta asiaan. Sain mukavasti kainalosta katsella ja oli muutenkin mukava olo. (Oli ilmeisesti lääkitys kohdillaan).
Nyt menen taas aamuiselle kierrokselle burana-purkille ja odotan helpotusta siitä, hetkellisesti.
Tarina tulee saamaan jatkoa, toivon mukaan päätösjakso on hyvä.
lauantai 4. toukokuuta 2013
Olisi mun aikani.
Nyt on tai olisi, mun aikani elää.
Mulle valkeni tässä viimeisen kuukauden aikana se, että mulla olisi elämälle paikka. Elänhän mä nytkin, jopa tyytyväisenä. Oikeat ratkaisut olen tehnyt todennäköisesti oikeaan aikaan. Viittaan siis RM:n kanssa loppuun vietyyn suhteeseen. Se vapautti mut ja potkaisi mua eteenpäin. Surua en juurikaan tuntenut, vain helpotusta.
Nyt pohdin elämää himpan verran toisesta näkökulmasta. Ihan maallisesti ja rahallisesti. Ehkä itsekkäästikin, kun on tilaa olla itsekäs.
Olen nyt tehnyt kuukauden verran normaalia työpäivää. Olen pärjännyt hämmästyttävän hyvin. Olen saanut onnistumisen kokemuksia, niiden merkitystä ei ole syytä vähätellä. Koen olevani aika pitkälle samalla viivalla terveiden kanssa, niiden mun muiden työkavereiden. Mä en ole joustoja juurikaan työhöni saanut, kun ei ole mahdollista. Tarvinnut kyllä olisin, mutta en halua liikaa nostaa itseäni esille, olen pian se yksi poistettava. Porukka on vähissä ja aina joku sairaana, joten on pakko joustaa. Kaikkien, myös mun. Mua on jouduttu siirtämään luokasta toiseen. Olen ollut loikkiva hyppypussi, mutta ei se ole haitannut. Olen saanut nähdä mitä kaikkea muissa luokissa tapahtuu, ja millaista työtä niissä tehdään. Mua on siis siirrelty eha-puolelle, kehitysvammalasten pariin avustamaan. Työ on siellä fyysisesti raskaampaa, mutta mielenkiintoista upota autististenkin lasten maailmaan, se on melko erikoista.
Mutta tää liittyy nyt siis siihen, että mulle tarjotaan omasta työpaikasta täyden työpäivän paikkaa. Eli aloittaisinkin syksyllä työt kokoaikaisena työntekijänä. Olen tehnyt kouluissa töitä nyt 12-vuotta, ja aina osa-aikaisena, kuuden tunnin päivillä. Se on sopinut hyvin. On ollut lapset, joille olen ollut läsnä kotona kun tulevat koulusta. Olen voinut käydä töissä ja olla silti läsnäoleva äiti. Sitten on tää mäsä joka mussa roikkuu, en ole jaksanut juurikaan enemmän. Mutta mäsä kimpassa vasta 6-vuotta. Vaikka uskoakseni se on roikkunut mussa ainakin sen 12-vuotta. Ensioireet tunnistan olleen silloin. DG tuli vasta 6-vuotta sitten.
Nyt lapset todellakin aikuisia, omien elämiensä alussa. Toinen omassa kodissaan oman perheensä kanssa, toinen vielä roikkuu tuolla peräkammarissa, mutta kesällä on silläkin intti edessä. Eli sitten mulla on koti jaettavana enää karvajalkojen kanssa. I-H-A-N-A-A!
Mulle avautui päässä tajunta, että viimein mä voisin jopa saada työlläni sen verran rahaa kasaan, että voisin joskus tehdä jotain. Ostaa itsellekin jotain? Ei tarvitsisi ihan joka penniä venyttää, jonkun voisi jättää pyörimään pussin pohjalle. Mulla olisi aikaa, tilaisuus, ja paikka. Mutta myös MS.
Hymy hyytyy joka kerta tuon kirjainlyhenteen edessä. Perseestä koko sana, koko tauti, ajatuskin siitä.
Nyt olen hetken katkera. Harvinaista, mutta todellista. Mä voisin niin elää normaalia elämää. Tehdä työtä niinkuin muutkin, ilman helpotuksia ja saada sitten kunnollisen palkankin. Ei avustajan palkka iso ole, mutta se lisä minkä saisin siirtyessäni tekemään täyttä päivää, tuntuisi jo mun pussissa isolta. Se antaisi mulle liikkumatilaa elämässä. Voisin enemmänkin poistua kotoa, tehdä asioita joihin vaaditaan rahaa.
Mutta sitten on taas MS. Kun ei se tollasena kuitenkaan pysy kuin nyt on. Hankalaa sen kanssa on nytkin ajoittain. Pakko saikuttaa sen kanssa nyttenkin kun uuvun tai se alkaa kiukuttelemaan. Mutta en ole kokenut niin hankalaksi jäädä saikulle kun olen tiennyt että mun työpanos puuttuu vain luokasta, ei kerhon puolelta. Mutta jatkossa kaikkien oisi kyettävä tekemään täyttä päivää juuri siksi, että kerhoon ei riitä enää tekijöitä. Kiitos siitä fiksuille päättäjille jotka poistavat koulustamme 6 avustajaa, joten kerho ei pyöri ilman kaikkien avusajien panosta. Ei ne tajuu, ne isokenkäiset herrat, jotka ei tätä työtä tee. Ei ne tajuu, kun ne istuu hienojen pöytien ääressä ja näkee vain lapset ja työntekijät paperilla, ei ne nää meitä ihmisinä, vaan niminä ja numeroina ja tilastoina. Ei hengittävinä ja työtätekevinä ja elämää elävinä henkilöinä. Kylmä totuus on se, että emme kykene pitämään yllä opetusta, vaan pyrimme enää säilyttämään lapset turvassa päivän ajan. Opetus, se jää sivuseikaksi. Mielestäni tämä kuullostaa syrjinnältä, väheksynnältä. Kuin kehari-lapsi ei tarvitsi laadukasta opetusta, kohan nyt täytetään lakia ja osoitetaan paikka missä opiskellaan. Laadusta viis.
Mutta siis palaan itseeni. Tiedän, että saikulle jääminen olisi tuskallisen hankalaa, kun tiedän miten muut joutuvat aina joustamaan kun toinen sairastaa. Mä ite sairastan melkoisen vähän nykyisin. En juurikaan pode flunssia tai vatsatauteja. Mun poissaolot on olleet lähinnä vain MäSän takia. Muutaman kerran vuodessa viikon lepoja. Mulla ei pitäisi olla urputtamista sen suhteen. Muut tuntuu sairastavan mua enemmän. Flunssat ja taudit jyllää tai muiden työntekijöiden pienet lapset sairastaa ja poissaoloja kerääntyy. Kaiken järjen mukaan mun ei pitäisi kokea huonoa omaatuntoa tästä, että oisin sit poissa jos mäsä kimpaantuu. Mutta koen silti. Typerääkin typerämpi tunnollisuus.
Mun on ajateltava asioita pidemmälle ja kokonaisuutena. Jaksanko vääntää 8kk putkeen pitkää päivää? Kyllä tää keväällä menee , aurinko herättää mut aina henkiin ja saan energiaa. Jaksan ylittää itseni kerta toisensa jälkeen. Syksylläkin vielä menee, mutta ne talven pimeät kuukaudet. Ne tainnuttaa mut aina, sillon iskee pahikset ja normi väsytkin ekstrana. Miten mä jaksaisin ne?
Sitten tuo gilenya. Sekin pohdituttaa. Se lisää riskiä sairastua infektioihin. Mun työpaikalla niitä liikkuu ja paljon. Ihan koko ajan joku on räkäinen ja kuolaava. Erilaisten eritteiden kanssa joutuisin enemmänkin tekemisiin kun olisin iltapäivät kerhossa kehareiden kanssa. Riski tässäkin. Argh! Liikaa, liikaa liikaa ajateltavaa ja huomioon otettavaa.
Kiteytettynä:
- Lapset aikuisia, voisin mennä ilman huolta.
- Itse vielä nuori, kelpaan suhdemarkkinoilla (ehkä)
- Työ joka mieluista ja mahdollisuus täyden päivän työhön, lisää palkkaa.
- Gilenya
- MS.
Noi kaksi kirjainta vetää nyt maton alta. En uskalla nauttia, pelkään kait nyt jalkojen rojahtavan ja sitten se olikin siinä. Just kun ois mun aika elää?
Mulle valkeni tässä viimeisen kuukauden aikana se, että mulla olisi elämälle paikka. Elänhän mä nytkin, jopa tyytyväisenä. Oikeat ratkaisut olen tehnyt todennäköisesti oikeaan aikaan. Viittaan siis RM:n kanssa loppuun vietyyn suhteeseen. Se vapautti mut ja potkaisi mua eteenpäin. Surua en juurikaan tuntenut, vain helpotusta.
Nyt pohdin elämää himpan verran toisesta näkökulmasta. Ihan maallisesti ja rahallisesti. Ehkä itsekkäästikin, kun on tilaa olla itsekäs.
Olen nyt tehnyt kuukauden verran normaalia työpäivää. Olen pärjännyt hämmästyttävän hyvin. Olen saanut onnistumisen kokemuksia, niiden merkitystä ei ole syytä vähätellä. Koen olevani aika pitkälle samalla viivalla terveiden kanssa, niiden mun muiden työkavereiden. Mä en ole joustoja juurikaan työhöni saanut, kun ei ole mahdollista. Tarvinnut kyllä olisin, mutta en halua liikaa nostaa itseäni esille, olen pian se yksi poistettava. Porukka on vähissä ja aina joku sairaana, joten on pakko joustaa. Kaikkien, myös mun. Mua on jouduttu siirtämään luokasta toiseen. Olen ollut loikkiva hyppypussi, mutta ei se ole haitannut. Olen saanut nähdä mitä kaikkea muissa luokissa tapahtuu, ja millaista työtä niissä tehdään. Mua on siis siirrelty eha-puolelle, kehitysvammalasten pariin avustamaan. Työ on siellä fyysisesti raskaampaa, mutta mielenkiintoista upota autististenkin lasten maailmaan, se on melko erikoista.
Mutta tää liittyy nyt siis siihen, että mulle tarjotaan omasta työpaikasta täyden työpäivän paikkaa. Eli aloittaisinkin syksyllä työt kokoaikaisena työntekijänä. Olen tehnyt kouluissa töitä nyt 12-vuotta, ja aina osa-aikaisena, kuuden tunnin päivillä. Se on sopinut hyvin. On ollut lapset, joille olen ollut läsnä kotona kun tulevat koulusta. Olen voinut käydä töissä ja olla silti läsnäoleva äiti. Sitten on tää mäsä joka mussa roikkuu, en ole jaksanut juurikaan enemmän. Mutta mäsä kimpassa vasta 6-vuotta. Vaikka uskoakseni se on roikkunut mussa ainakin sen 12-vuotta. Ensioireet tunnistan olleen silloin. DG tuli vasta 6-vuotta sitten.
Nyt lapset todellakin aikuisia, omien elämiensä alussa. Toinen omassa kodissaan oman perheensä kanssa, toinen vielä roikkuu tuolla peräkammarissa, mutta kesällä on silläkin intti edessä. Eli sitten mulla on koti jaettavana enää karvajalkojen kanssa. I-H-A-N-A-A!
Mulle avautui päässä tajunta, että viimein mä voisin jopa saada työlläni sen verran rahaa kasaan, että voisin joskus tehdä jotain. Ostaa itsellekin jotain? Ei tarvitsisi ihan joka penniä venyttää, jonkun voisi jättää pyörimään pussin pohjalle. Mulla olisi aikaa, tilaisuus, ja paikka. Mutta myös MS.
Hymy hyytyy joka kerta tuon kirjainlyhenteen edessä. Perseestä koko sana, koko tauti, ajatuskin siitä.
Nyt olen hetken katkera. Harvinaista, mutta todellista. Mä voisin niin elää normaalia elämää. Tehdä työtä niinkuin muutkin, ilman helpotuksia ja saada sitten kunnollisen palkankin. Ei avustajan palkka iso ole, mutta se lisä minkä saisin siirtyessäni tekemään täyttä päivää, tuntuisi jo mun pussissa isolta. Se antaisi mulle liikkumatilaa elämässä. Voisin enemmänkin poistua kotoa, tehdä asioita joihin vaaditaan rahaa.
Mutta sitten on taas MS. Kun ei se tollasena kuitenkaan pysy kuin nyt on. Hankalaa sen kanssa on nytkin ajoittain. Pakko saikuttaa sen kanssa nyttenkin kun uuvun tai se alkaa kiukuttelemaan. Mutta en ole kokenut niin hankalaksi jäädä saikulle kun olen tiennyt että mun työpanos puuttuu vain luokasta, ei kerhon puolelta. Mutta jatkossa kaikkien oisi kyettävä tekemään täyttä päivää juuri siksi, että kerhoon ei riitä enää tekijöitä. Kiitos siitä fiksuille päättäjille jotka poistavat koulustamme 6 avustajaa, joten kerho ei pyöri ilman kaikkien avusajien panosta. Ei ne tajuu, ne isokenkäiset herrat, jotka ei tätä työtä tee. Ei ne tajuu, kun ne istuu hienojen pöytien ääressä ja näkee vain lapset ja työntekijät paperilla, ei ne nää meitä ihmisinä, vaan niminä ja numeroina ja tilastoina. Ei hengittävinä ja työtätekevinä ja elämää elävinä henkilöinä. Kylmä totuus on se, että emme kykene pitämään yllä opetusta, vaan pyrimme enää säilyttämään lapset turvassa päivän ajan. Opetus, se jää sivuseikaksi. Mielestäni tämä kuullostaa syrjinnältä, väheksynnältä. Kuin kehari-lapsi ei tarvitsi laadukasta opetusta, kohan nyt täytetään lakia ja osoitetaan paikka missä opiskellaan. Laadusta viis.
Mutta siis palaan itseeni. Tiedän, että saikulle jääminen olisi tuskallisen hankalaa, kun tiedän miten muut joutuvat aina joustamaan kun toinen sairastaa. Mä ite sairastan melkoisen vähän nykyisin. En juurikaan pode flunssia tai vatsatauteja. Mun poissaolot on olleet lähinnä vain MäSän takia. Muutaman kerran vuodessa viikon lepoja. Mulla ei pitäisi olla urputtamista sen suhteen. Muut tuntuu sairastavan mua enemmän. Flunssat ja taudit jyllää tai muiden työntekijöiden pienet lapset sairastaa ja poissaoloja kerääntyy. Kaiken järjen mukaan mun ei pitäisi kokea huonoa omaatuntoa tästä, että oisin sit poissa jos mäsä kimpaantuu. Mutta koen silti. Typerääkin typerämpi tunnollisuus.
Mun on ajateltava asioita pidemmälle ja kokonaisuutena. Jaksanko vääntää 8kk putkeen pitkää päivää? Kyllä tää keväällä menee , aurinko herättää mut aina henkiin ja saan energiaa. Jaksan ylittää itseni kerta toisensa jälkeen. Syksylläkin vielä menee, mutta ne talven pimeät kuukaudet. Ne tainnuttaa mut aina, sillon iskee pahikset ja normi väsytkin ekstrana. Miten mä jaksaisin ne?
Sitten tuo gilenya. Sekin pohdituttaa. Se lisää riskiä sairastua infektioihin. Mun työpaikalla niitä liikkuu ja paljon. Ihan koko ajan joku on räkäinen ja kuolaava. Erilaisten eritteiden kanssa joutuisin enemmänkin tekemisiin kun olisin iltapäivät kerhossa kehareiden kanssa. Riski tässäkin. Argh! Liikaa, liikaa liikaa ajateltavaa ja huomioon otettavaa.
Kiteytettynä:
- Lapset aikuisia, voisin mennä ilman huolta.
- Itse vielä nuori, kelpaan suhdemarkkinoilla (ehkä)
- Työ joka mieluista ja mahdollisuus täyden päivän työhön, lisää palkkaa.
- Gilenya
- MS.
Noi kaksi kirjainta vetää nyt maton alta. En uskalla nauttia, pelkään kait nyt jalkojen rojahtavan ja sitten se olikin siinä. Just kun ois mun aika elää?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)