Onnen sirpaleita.

Kiitos kommenttiboksin palautteista.

Kyllä, kirjoitan kipeistäkin asioista, en kaunistellen vaan niiden omilla nimillä. Se tekee kipeää ja puhdistaa samalla. Hyvää terapiaa ja aivojen tuuletusta.

Olen kiitollinen että on lukijoita joita mun elämä kiinnostaa. Otatte osaa siihen lukaisemalla blogia, jättämällä merkin käynnistänne joko kommentilla tai klikkauksella. Se kannustaa kirjoittamaan lisää.

Olin viime viikon töistä poissa, kunnon flunssa kaatoi mut lepäämään. Taisin olla levon tarpeessa kaikin tavoin muutenkin. Harmitti tosin siksi, että mun läheisin työkaverini, ystäväni, luottoihmiseni oli viimeistä viikkoa töissä samassa paikassa. Kun syysloman jälkeen palaan töihin, ei häntä enää ole siellä. En tiedä ketään toista töissä, kehen voisin luottaa yhtä paljon. Ketään kelle voisin kesken työpäivänkin mennä purkamaan asioita, pelkäämättä niiden leviämistä koko taloon. Olen kuitenkin iloinen, että työkaverini otti rohkean päätöksen ja lähti lentoon. Työpaikkamme on kohtuullisen raskas tällä hetkellä ja monen työ on vaakalaudalla koulun alasajon edistyessä. Myös minun. Nyt en jaksa ottaa siitä paineita, elän ja teen työtä yhden päivän kerrallaan.

Nyt olen syyslomalla ja tämän viikon alussa kävimme RM:n kanssa kaksin Tallinnassa. Menimme auton kanssa laivalla ylitse, yövyimme yhden yön tallinnassa ja seuraavana päivänä takas. Oli hyvä saada olla kaksin, ei kenenkään maaperällä, ei kummankaan kotona. Yhdessä reissussa. Vaikkain flunssa edelleen päällä, ei vieläkään ole kokonaan ohi. Pian kaksi viikkoa flunssasteltu.

Tallinnassa tuli esille toinen puoli RM:stä. Luulin tuntevani hänet jo kiireestä kantapäähän, näiden kaikkien yhteisten vuosien jälkeen, mutta ei. Onneksi ei. Hänen kanssaan mulla on turvallinen olo. Mun ei tarvitse hallita kaikkia asioita, hän ottaa oman osansa kantaakseen. Mä sain olla ihan oma höperö itseni, ja hän luotsaa mua eteenpäin.
 RM on edelleen hyvin väsynyt. Työ on aivan kamalan rankkaa, se otti Tallinnassa veronsa. Vaikka ilta ei pitänyt sisällään alkoholilla leikkimistä, lukuunottamatta saunajuomia, oli RM lopen uupunut. Kävimme illalla ensin hotellihuoneessa saunomassa, sitten menimme syömään eritäin hyvät pitsat, ja takaisin hotellille. Oli tarkoitus viettää yhdessä romanttista iltaa. Lopputuloksena mulla mitä kamalin pääsärky ja RM nukahti vaatteet päällä sängyn päälle. Olemme eläneet niin tiivistä yhdessäoloa, että jaksaminen lopahti. Mutta ei tuo haittaa, tärkeintä oli yhdessä vietetty aika ja rakkaus ja lämpö.

Takaisin tullessa naurulla ei ollut rajaa. Kaksi väsynyttä uupunutta matkaajaa. To DO-listan kohta 3 täyttyy koko ajan uudelleen ja uudelleen. Nauru, tuo ihana elämän eliksiiri.

Kun palasimme Tallinnasta, olimme yhden yön mun luona ja sitten ajelimme loppuviikoksi Turkuun RM:n luokse. Pääsin yhdeksi päiväksi istumaan rekan kyytiin ja sain kokea paikan päällä työn mitä rakkaani tekee. Ei hymyilytä, ei. Se on rankkaa. Vaikka mä vain istuin mukana koko päivän, olin aivan naatti kun pääsimme illalla kotiin. Mä neuloin, facebookkasin ja juttelin niitä näitä pitkin pitkää päivää. Otimme Tampereella hytissä unet, tai siis piti ottaa, mutta naurulla ei taas ollut rajaa. Kuinka rakastan kun saan nauraa rakkaani kanssa. Mutta ikävä kyllä tuo päiväunettomuus otti veronsa illalla. RM on tottunut nukkumaan päikkärit kun rekkaa tyhjennetään ja lastataan. Nyt mä sekotin rytmin. Illalla ei ollut taas romantiikasta tai vällyjen heiluttelusta tietoakaan. Mulla alkoi rakoilla kärsivällisyys. Aamulla olin turhautunut ja kiukkuinen. Eikä sitä voinut olla huomaamatta. Mua taas ahdisti ja en laskenut toista lähelle. Lopulta kyllä pyysin, että pidä musta kiinni. Siinä onneksi yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen. Mun turhautuminenkin laski alas ja alkava päänsärkykin tiessään. Olen hyvin aktiivinen ja viriili, koen helposti torjumisen tunteen jos en ole tyydytetty niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Olen oppinut nyt olemaan rehellinen ja avoin. En pitele mykkäkoulua, tai vihoittele. Kerron mikä ahdistaa. Onneksi sekin asia lopulta järjestyi ja sain paremman mielen.

RM: sain myös tilaamaan itselleen ajan lääkäriin. Mielestäni hän on lievästi masentunut, eikä saa nukuttua juurikaan. Siksi on koko ajan väsynyt, aamusta iltaan ja illasta aamuun. Lääkäri määräsi RM:n viikon sairauslomalle, unta parantavaa lääkettä ja lepoa. Hyvä, nyt rakkaani saa levätä ja kasata itseään.

Olen myös lähentynyt RM:n nuorten kanssa. Silllä aikaa kun hän kävi lääkärissä, mä jäin nuorten kanssa kaksin. Kun kumpikin on jo lähes aikuisia, mä halusin ottaa härkää sarvista ja kävin juttusille nuorten kanssa.
Huomasin kuinka lämpöisesti he ottivat mut vastaan, sain kummankin avautumaan mulle, olemaan läsnä siinä hetkessä. Juteltiin heidän tuntemuksistaan tästä tilanteesta. Olihan heidän äitinsä mun rakkain ystäväni, ja nyt seurustelen heidän isänsä kanssa. Tytär sanoi jotain joka sulatti mun sydämen " Äiti olisi onnellinen että sä olet meidän isän kanssa, sä olet ystävä ja kiltti ja rakastat meidän isää". (19v, tyttö)
Menin suht sanattomaksi. Kiitin nuoria siitä että ottivat mut vastaan. Kerroin että en ole tulossa äidin paikalle, en leikkimään äitiä, en viemään isää heiltä pois. Tulen olemaan osa perhettä, mutta enemmän yhdistävänä tekijänä heidän ja isänsä välillä kuin etäännyttävänä. Sai myös pojan avatumaan, poika on hiukan kovempi luu. RM oli hämmästynyt siitä, että olen onnistunut kaivautumaan hänen lapsiensa sisään niin helposti ja nopeasti. Poika (17v.) jutteli mulle jopa ongelmistaan, opiskeluiden suhteen, päihteiden käytöstä ja sen lopettamisesta. Siitä mitä tapahtuu kun hän täyttää 18 kahden viikon päästä. Kuinka suurin vastuu on sen jälkeen hänellä itsellään. Sekin häntä ahdistaa. Lupasin tarvittaessa olla käytettävissä, jos niin haluaa. Kuten myös tyttärenkin käytettävissä. Tunsin suurta mielihyvää saadessani siltoja rakennettua.

Mulla on onnellinen olo. Mulla on hyvä elämä edessä. Ihania nuoria nyt neljä kappaletta. Omat ja RM:n nuoret.

Kun vain RM saa palasensa kasaan, on edessä onnellinen tulevaisuus. Onnea on jo nyt, mutta kun tämä pääsee täyteen kukkaan, en voi muuta toivoa. Olen taas onnellisen tähden alla.

To Do nro 3.

Edellinen teksti ilmeisesti oli liian rankkaa. Kukaan ei uskaltanut klikata vaihtoehtoja, tai jättää kommenttia.
Se oli mun elämää, ja jos sitä oli rankkaa lukea, sitä oli vielä rankempaa elää. Mutta siitäkin selvinneenä, vaikka anteeksianto jäikin toteutumatta.

Mutta kohta 3. Naura vedet silmissä.

Se toteutui eilen. Lähdin aamulla jo liikenteeseen (kyllä, vaikka saikulla olenkin). Oli Willan (kauppakeskus) toisen osan avajaiset. Pakkohan se oli nähdä. Avajaiset jatkuvat edelleen tänään ja vielä lauantainakin. Tänään en ole sinne menossa, tänään on siivouspäivä. Heviletin huoneen kimppuun. Saan kerrankin puunata sen huoneen puhtaaksi kun mä olen kotona ja se töissä.

Mutta siis se nauru, se tuli taas kahden väsyneen shoppaajan huulilta. Olin äidin kanssa liikenteessä, olin puolikuntoinen, huonosti nukkunut ja syönyt. Väsynyt. Ei paljoa tarvittu kun nauru kirposi huulilta. Kuinka mukavaa on nauraa aivan kaikelle mutta ei kuitenkaan yhtään millekään. Niin että vesi silmistä tirsuu. Musta tuntuu että nauran liian vähän nykyisin, siihen on tultava muutos. Naurulle enemmän tilaa!



1. Auta täysin tuntematonta pyytettömästi.
2. Sano joka päivä vähintään 2 kiitosta. (viikon ajan)
3. Naura sydämestäsi vedet silmissä. 18.10.12
4. Anna itsellesi kerran päivässä anteeksi. (koko elämäni ajan.)
5. Ota joka päivä kuva jostain tärkeästä, kauniista, merkityksellisestä. (yhden viikon ajan)
6. Anna anteeksi ja unohda.
7. Pyri tuottamaan iloa toisille ihmisille.
8. Ole itsekäs ja sano EI.
9. Ole epäitsekäs ja sano KYLLÄ.
10. Ole yksi kokonainen päivä valehtelematta, edes valkoista valhetta. (tämä on vaikeampaa kuin voisi kuvitella)

Hapsut vinoon!

Olin laittanut itselleni TO DO-listan tavoitteeksi "anna anteeksi ja unohda". Mulla oli siihen yksi asia valmiina.

Mä niin haluaisin ainakin unohtaa, ehkä vielä enemmän antaa anteeksi. Menneisyyden iso peikko on vaivana ollut 12-vuotta. (tämä 12-vuoden sykli tuntuu toistuvan).

12-vuotta sitten olin kihloissa mielestäni ihanan miehen kanssa ja asuimme yhdessä. Meillä oli iso uusioperhe. Mies ja hänen 3 lastaan, mä ja mun 2 pientä poikaa. (kaikki saman katon alla, sillä mies ei antanut lapsia erossa äidille)  Mies oli mua 12-vuotta vanhempi. Hyvin maskuliininen, auktoritäärinen, voimakas ja määrätietoinen, komeakin. Niihin hänessä rakastuin ja niihin samoihin piirteisiin suhteemme kaatui. Hän ei ollut kykenevä käsittelemään asioita, koska oli oikeassa. Iski nyrkkiä pöytään sanoen "Meillä ei olisi ongelmia jos tekisit niinkuin sanon!". Niin, eihän hänellä...mutta mulla sitäkin enemmän.

Silloin 12-vuotta sitten olin nuori tyttönen, en niin vahva kuin nyt. Yritin parhaani miellyttää, ja ottaa ohjeita. Lopulta eräänä yönä (uudenvuodenyö) mun silmät aukenivat, näin yön pimeinä tunteina kaiken sen tuskan mitä minä ja lapseni olimme saaneet kokea.  Mies saapui jälleen kotiin ryyppyreissulta, sammui eteiseen ja pissasi sammuneena lattialle housut jalassa. Niin, kuningas alkoholi oli siinä miehessä vahvasti läsnä. Oli yksi kesä minkä hän oli selvinpäin (1,5kk). Musta tuntui että pystyin hengittämään, nauttimaan, olemaan pelkäämättä. Jossain vaiheessa kesää tuli pientä riitaa. Mies sanoi "Ei sitten auttanut vaikka en juonut, huonommin vain on mennyt". Minä siihen piipitin "Mulla on ollut helpompi olo..." Samaan aikaan kuulin kuinka oluttölkki sanoi "Tsif". En sano ettenkö olisi itsekin silloin tällöin ottanut alkoholia, mutta vähäsessä määrin.Olinhan se minä joka kuitenkin huolehti pienimmistä. Mutta lopulta lopetin alkoholin itse kokonaan. Se oli tietyllä tavalla virhe, koska miehen alkoholinkäyttä tuli näkyvämmäksi, eikä voinut enää sanoa mulle"Otathan sä itsekin"

Oli monia muitakin asioita mitkä menivät vinoon hänen kanssaan. Hukkasin itseni ja kykyni olla äiti ja kasvattaa pieniä alle kouluikäisiä lapsiani. Tein niinkuin käskettiin, vaikka näin että lapseni kärsivät. Poikani eivät saaneet koskaan poistua omasta huoneestaan kuin vessaan ja syömään. Mun kanssa ei olohuoneessa saanut katsella telkkaria. Pojille hankittiin siis telkkari omaan huoneeseen ja mä menin sinne katselemaan lastenohjelmia heidän kanssaan. Nuorempi pojista oli helpompi tapaus ja pääsi josku saunan jälkeen istumaan miehen syliin. Vanhempi, ei miellyttänyt miestä ollenkaan. Kerran näin kuinka hän avokämmenellä löi poikaani poskelle. Menin heti väliin, hän kuitenkin kielsi asian, vaikka punaiset jäljet poskilla olivatkin näkyvät. Lopulta nuorempi pojista alkoi pissaamaan purkkeihin omassa huoneessa, kun ei uskaltanut aina tulla ulos huoneesta. Vanhemmasta pojasta tuli yökastelija.

En osannut lajitella pyykkiä oikein, en ripustaa niitä kuivumaan oikein, en vaihtaa lakanoita oikein. Lopulta hän kielsikin mua vaihtamasta lakanoita lapsilleen, hän tekee sen itse. Suunnitteli myös toisen jääkaapin hankkimista, toisessa olisi ollut heidän ruuat ja toisessa mun ja poikien. Tervettä? Sekä runsaasti pienempiä outoja asioita, ne ei ole edes kirjoittamisen arvoisia. Paitsi yksi se on ihan pakko kirjoittaa, oli sen verran hmmm...huvittava.  Hänellä oli tapana iltaisin kammalla harjata mattojen hapsut suoraan. Kun kaikki lapset oli nukkumassa, hän haki kamman ja aloitti harjaamisurakan.  Matto oli eteisessä vessan lähellä. Kun yöllä menin vessaan, potkaisin maton hapsut vinoon. Se oli oma pieni kostoni kaikesta. Potkaista maton hapsut vinoon.

Voitte vain kuvitella millaista seksi on tuollaisen ihmisen kanssa? Alisteista. Siitä en sen enempää haluakaan avautua. Mutta voitte ehkä kuvitella millaisen työn tein päästäkseni pois hänen luotaan? Siihen tarvittiin tukea monelta taholta. Mutta mä pääsin! Tosin vakaalla päätöksellä siitä, että yksinään mies ei saa asua saman katon alla ennenkuin lapseni ovat aikuisia. Päätös piti. Kukaan mies ei päässyt läpi mun sydämen, en laskenut. Pojat olivat kaiken edellä. Lähdin vaikka mulla ei ollut mitään muuta kuin henkilökohtaiset tavarani (olin myynyt tai lahjoittanut pois kaikki huonekaluni, lukuunottamatta peilipöytääni) ja poikien huoneen kaikki tavarat. Sängyn hän olisi antanut mukaan, en halunnut sitä. Liikaa muistoja. Mulla ei ollut edes lamppuja kattoon, ei mattoja lattialle, ei sohvapöytää. Sohvapöytänä toimi muuttolaatikko jossa oli päällä pöytäliina. Kirjahyllyn virkaa toimitti alkuun muuttolaatikkopino. Mutta viis niistä, se oli materiaa. Me saimme olla taas yhdessä, mä ja pojat. Ilman pelkoa, rauhassa.

 Ihan täysin yksin en kuitenkaan ollut tätä 12-vuotta. Oli mulla kesäkolli, se sama kuin tänä kesänäkin.
(KK oli mulla ennen tätä narsistista miestä ja sitten heti uudelleen sen jälkeen) Koskaan ei kuitenkaan saanut humalassa saapua luokseni jos lapset olivat kotona. Tätä hän kunnioitti. Oli mulla ajansaatossa myös RM, hänkin sillöin tällöin sinkkuna ollessaan vieraili luonani, senkin sallin. Pidin siis kuitenkin huolta itsestäni, mutta ennenkaikkea lapsistani. Oli mulla muutamia muitakin lyhyitä juttuja, ei mitään vakavaa mistä en olisi päässyt irti halutessani ja nopeasti. Kuullostaa kylmältä, ei ollut, se oli keino selvitä.  Poikiani ei enää kukaan ulkopuolinen loukkaisi. Eikä loukannutkaan. Jollei lasketa huomioon yhtä opettajaa....mutta se onkin sitten jo eri tarina.

Tämän kaiken olin ajatellut antavani anteeksi tuolle miehelle ja itselleni. Näin tuon miehen tänään kaupassa. Emme ole siis nähneet kertaakaan useampaan vuoteen. Mutta nyt menin juttusille. Tunsin lievän inhon nousevan sisimmästäni ja tajusin, en kykene antamaan anteeksi. Se siitä, TO DO-listan anteeksiantokohtaan keksittävä muuta.

12-vuoden sykliin mahtuu siis ystäväni kuolema, (RM:n vaimo,  siis kyllä, seurustelen parhaan ystäväni leskimiehen kanssa. Tämäkin tarina odottaa vielä kertomistaan)
Ero narsistisesta miehestä ja viimeinen tapaaminen kesäkollin kanssa. (Ennen tätä kesää).

Tulipas vuodatus. Yöks, ja oksennus.

Mutta hei, me ollaan nykyisin ehjä ja onnellinen perhe. Olen onnistunut kasaamaan perheemme takaisin yhteen. En ehkä ehjäksi, sillä jäljet ja sielun arvet on mussa ja pojissa. Mutta elämme silti, nauttien elämästä.

Niin, ja RM tietää tämän kaiken.

To do.

Katsoin äsken koskettavan elokuvan. Siinä kaksi syöpäsairasta miestä tekivät yhteisen "TO DO"-listan. Heillä oli rahaa ja aikaa ja voimia. Joten lista oli suhteellisen suureellinen. Näe Tiibetin vuoret, käy Taj Mahalilla, kulje Niiliä" jne. Oli siellä myös ihan arkisiakin asioita, joita emme tule arjessa koskaan ajatelleeksi.
Mietin, että pitäisikö mun laatia itselleni TO DO-lista? Ei siksi että olisin kuolemassa, vaan siksi että näkisin eläväni?

Oma elämäni tuntuu kovin vaatimattomalta, pienissä rahoissa pyörien. Mutta tiedän, että elämäni on rikasta. Olen syntynyt onnellisen tähtien alla.

Yritän nyt tuottaa alkuun kymmenkohtaisen TO DO-listan. En aseta aikarajaa, vaan ohjatkoon se mua eteenpäin ja näkemään enemmän hyvää elämässäni. Kun yksi kohta on täytetty, käyn sen yliviivaamassa ja kertomassa mitä tapahtui/tein. Nuo missä on viikon ajan, päätän kun on sellainen hetki, että tunnen niihin tarvetta.

TO DO:

1. Auta täysin tuntematonta pyytettömästi.
2. Sano joka päivä vähintään 2 kiitosta. (viikon ajan)
3. Naura sydämestäsi vedet silmissä.
4. Anna itsellesi kerran päivässä anteeksi. (koko elämäni ajan.)
5. Ota joka päivä kuva jostain tärkeästä, kauniista, merkityksellisestä. (yhden viikon ajan)
6. Anna anteeksi ja unohda.
7. Pyri tuottamaan iloa toisille ihmisille.
8. Ole itsekäs ja sano EI.
9. Ole epäitsekäs ja sano KYLLÄ.
10. Ole yksi kokonainen päivä valehtelematta, edes valkoista valhetta. (tämä on vaikeampaa kuin voisi kuvitella)


Tässä lähdetään eteenpäin ja tekemään. Vain kymmenen kohtaa, mutta uskonpa että ei niin helppo kuin voisi kuvitella. Ihmismieli on kummallinen, se haluaa ja uskoo olevansa hyvä. Mutta kuinka "hyviä" loppujen lopuksi olemme? Nyt matka jännittää ja se kuinka rehellinen voin olla itselleni TO DO-listaa suorittaessani.
Yritän avata listaa ja sen edistymistä tänne.

aatshiih.

Voihan räkä.

Mä luulin että töissä loppuviikon ylimääräinen rasite sai mut niin totaalisen väsyneeksi. Mutta ei (onneksi tai sitten ei) ehkä kuitenkaan. Pe-la välisenä yönä alkoikin kurkkukipu, lauantai-aamuna nousi hitaasti ensin lämpö ja kiihtyvällä vauhdilla kuumeeksi saakka.

Ja taas nousee esille typerä MäSä, Se ei tykkää yhtään kun kehossa on jossain kohtaa tulehdusta. Vei multa eilen jalat alta, kävely oli horjuvaa ja huojuvaa. Käsistä lähti tunto ja väsymys kaatava. Se kaatoikin mut sänkyyn koko päiväksi. Jossain välissä sain kuitenkin aikaiseksi tehtyä heviltille ruuan ja pestyä koneellisen pyykkiä. Naapuri ulkoilutti koiran, omat jalat ei kantaneet. En jaksanut edes jutella puhelimessa RM:n kanssa kuin pienen hetken. Silmät plumpsuivat kiinni koko puhelun ajan. Sain muistaakseni osakseni rakkautta ja sympatiaa.

Eilinen on siis pelkkää usvaa. Tänään aamusta parempi olo. Kuume tiessään, tilalla tai edelleen jäljellä raastava kurkkukipu. Tänään olisi ollut Forever-kutsut iltapäivällä. Taitavat jäädä välistä,  turha mennä muita tartuttamaan.

Suunnittelin nyt hiukan parempana hetkenä meneväni suihkuun ja ehkä saan tehtyä kotonakin jotain. Jos kuume lähtee nousuun, huomenna menenkin lääkäriin, en töihin. Tauti on taitettava. Tosin flunssa taittoi kamelin selän. Kameli kerää kyttyränsä ja koitaa hoitaa itsensä kuntoon. Syyslomaan viikko aikaa ja koko viikko olisi tarkoitus viettää yhdessä oman kullan kainalossa.

Hiukan väsynyttä kirjoittamista, ei jaksa väkisin nyt mitään vääntää. Se on moro!

Kiitos!

Sivusto kerännyt 12 lukijaa ja yli 900 vierailua. Kiitän ja kumarran.

Tämän blogin perusidea on mun omien ajatuksien jäsentäminen. Ymmärrän itseäni kun avaudun kirjallisesti, saan sanat paperille. Ne on ikäänkuin ulkoistettu minusta ja näin voin käsitellä kipeitäkin asioita irrallaan itsestäni. Kirjoittaminen on siis terapiaa.

Arvostan kovasti jokaista kävijää. Jos et halua jättää kommenttia, klikkaa kommenttilootan vaihtoehdoista jotakin. Kommentin jättäminen kuitenkin kannustaa jokaista bloggaajaa kirjoittamaan lisää ja ehkä useamminkin. Tämä uusi blogi on nyt enemmän mun elämää, kipuineen ja iloineen. Edellinen tuli tiensä päähän. Koen saaneeni uuden elämän ja sen mukaan muuttui blogikin.
Blogin lukijaksikin on helppo liittyä oikealla olevasta napista, katsotaan saanko lukijamäärän kasvatettua vaikka kahteenkymmeneen?

Olkaa rohkeita, ottakaa osaa elämääni jättämällä kommentti jos se tuntuu luontevalta.

Nyt olen täysin uuvuksissa päättyneestä työviikosta, tämä päivä oli piste I:n päälle ja naulasi yhden naulan tulevaan arkkuuni. Jos tämä sama peli jatkuu, mitä tänään töissä oli, mun suunta toisille maisemille voi alkaa.
En  nyt hötky enkä hytise, katsotaan.

Nyt menen nukkumaan, kaipaan UNTA!

Iloakin!

Tänään ollut yksi mukavimmista päivistä pitkiin aikoihin. Lähes kaikki mikä voi mennä pieleen, onkin onnistunut. Kerrankin elämä toimii paremmin kuin junan vessa.

Työpäivä sujui ilman suurempia kolhuja. Yksikään oppilas ei tänään ole lyönyt tai purrut tai ollut muuten liian hankala. Vain normaalia kuolan valumista ja rään syömistä. Tai lattialla makoilua ja lelujen heittelyä, siis ihan normaalia. Oli hyvä fiilis lähteä kotiin, tai ei kotiin vaan tutustumaan paikalliseen uuteen kuntoklubiin.

Uusi paikka on suunnattu vain naisille. Palvelut hyvät, siellä on rentoutushuone, tavallinen sauna, infrasauna, hyvä valikoima ryhmäliikuntaa, spinningiä, ja laadukas kuntosalipuoli. Miellyttävä ympäristö kaikkinensa. Sain tutustumislahjaksi ilmaisen koeviikon, ennenkuin päätän sitoudunko siihen kokonaan. Hyvää tekisi ja kovasti houkuttelisi. MäSä vain arveluttaa, antaako se mun liikkua niin paljon kuin haluaisin? No, syysloman jälkeen menen tutustumaan viikoksi paikkaan ja päätän sen jälkeen.

Kun pääsin kotiin, saapui sisko pienen miehen kanssa kylään. Sain nauttia pienen Terapeutin tapsuttelusta ja kikattelusta. Terpautti intoutui leikkimään koiran ja kissojen kanssa ja oli muutenkin valloittava ihana itsensä. Niin, ja tietenkin oli ihana jutella siskonkin kanssa.

Sitten oli RM:n iltasoiton aika. Mukava rupatteluhetki ja ihanaa vapauttavaa naurua. Juteltiin ehkä hetki henkeviäkin, kunnes ilmoitin että, "anteeksi, istun samalla paskalla". Ehheh. No, se oli keskustelun erikoisin hetki. RM:llä on aavistuksen verran totuttelemista mun tapaani elää. Olla villi ja vapaa ja estoton. Mutta ihan hyvin tuo opiskelu sujuu.

Illan kaikkein paras osuus oli mun ihana pitkätukkateinipoika ja sen kanssa käyty tunnin keskustelu keittiössä.
Juteltiin hänellä olevasta kananrinnasta (rustottunut luutuma rinnan kohdalla), ja siitä miten hän on oppinut elämään sen kanssa. Oli vapautunut poika ja mun sydän rakasti poikaani suuresti juuri sillä hetkellä. Lopulta vaivuimme keskustelemaan hänen lapsuudestaan. Sain maailman parhaan palkan, kiitos. Heviletti kertoi kuinka se on kuunnellut työpajalla muiden nuorten kertomuksia lapsuudestaan. Hän on ollut silmät pyöreinä ja ihmeissään että minkälaisia oloja muilla on ollut. Kertoi mulle, että hänen lapsuudessa oli kaikki aika hyvin. Äiti ei ollut juoppo, oli kotona kuten hänen mielestään äidin kuuluukin olla. Olen aina ollut tukena, vaikka olisinkin ollut vihainen.Olen antanut pienistä rahoistani aina heille kokemuksia.  Muisteli rantareissujamme, jousiammuntaa, ilmakivääriammuntaa. Kävimme  niissä yhdessä kummankin pojan kanssa. Yritin aina keksiä jotain mukavaa pientä minkä rahapussi salli. Pienet rahat on olleet aina meidän kompastuskivemme, mutta olemme selviytyneet aina. Pojat ovat aina saaneet jotai pientä kun rahat sen sallivat.

Pojat ovat siis oppineet nauttimaan elämän pienistä onnista, ei tarvita isoja tekoja onneen. Se on yksi parhaimmista taidoista mitä voi olla eväänä onnelliseen elämään. Tuntui hyvältä.

Heviletillä tuntui myös olevan suhteellisen selkeät visiot tulevaisuudestaan. Nyt pajalla, sitten töitä sitten ensi kesänä intti. Intin jälkeen keskeneräiset opinnot loppuun ja siitä työelämään. Jossain välissä tapahtuu myös se omilleen muutto.

Sydämeni pakahtuu ylpeydestä. Mulla on niin upeat nuoret. Ne on kamppailleet tuskaisan tien yh-äidin kanssa, vähävaraisina, välillä pelkkää näkkileipää ja puuroa syöden. Olemme perheenä oppineet nauttimaan pienistä iloista. Koin onnistumisen iloa. Olen ollut äitinä ihan ok.

Sydämessä on ikävä.

Kituuttava kolmiviikkoinen takana. Mukaan mahtui kriisinpoikanen joka ylitettiin, kuten edellisestä tekstistä kävikin ilmi.

Nyt vietetty RM kanssa pitkä viikonloppu. Ollut ihania, mukavia hetkiä. Tunnerikasta ja surullistakin.
Kun välimatkaa on paljon ja näkee vain muutaman viikon välein, ikävä kasvaa jopa liian suureksi. Se kasvaa sellaiseksi että on hankala olla ja hengittää. Kun saa rakkaansa käsien ulottuville, ei halua irroittaa vaan pitää kiinni ja pitää kiinni vielä lisää.

Olimme onneksi päässeet kriisinpoikasen ylitse jo puhelimitse, joten se ei ollut haittana. Haittana on RM:n kipeä ero. Näen ja tunnen, kuinka simpukka napsahtelee kiinni ja taas aukeaa. Mulla on hyvin voimakas kuudes aisti, intuitio. Haluaisin sammuttaa sen, olla huomioimatta sitä. Yritänkin. Mutta se pentele nostaa päätää ja aistin RM:n mielenliikkeet ja kehonkielen liian hyvin. Analysoin ja mietin. Nielin tunnetta ja onnistuinkin siinä. Olen luontoihmisiä, kuten ennenkin olen maininnut. Aurinko paistoi lauantaiaamuna upeasti. Pohdintaa päähän, minne mennään? Viesti liikkeelle ja pian saimmekin suunnitelman aikaiseksi toisen pariskunnan kanssa.

Lähdimme Lemmenlaaksoon, Järvenpäähän. Upea luonnonpuisto/suojelualue. Siellä oli kaikki hyvin. Oli mukavaa, rentoa, hauskaa. Näin kuinka RM:n sydän oli auki ja hymy nousi silmiin saakka. Olin onnellinen toisen onnesta. Lompsimme pitkin metsää, liukkaita pitkospuita, kuvailin maisemia, aistin luontoa. Elin.

Illalla päädyimme vielä kylään ja siellä vietimme muutaman tunnin ja pelailimme Kiinan shakkia isommalla porukalla. RM kävi siis ekaa kertaa äidilläni kylässä. Toki hekin tunteneet kauan, mutta nyt kävimme siellä kylässä parina.

Illalla laskeuduimme taas mun kotiin, onnellisina ihanasta päivästä. Sitten jokin taas muuttui, tunsin kuinka simpukka sulkeutui ja suojamuuri napsahti toisella päälle. Kaivauduin peiton alle viereen ja tunsin toisen olevan kaukana. Mitä tapahtui? Putosin kärryiltä. Kaikki oli ollut koko ajan niin hyvin. Mitä tapahtui?

Aikani vain makoilin kainalossa, hiljaa, puhumatta. Lopulta tunsin polttavat kyyneleet silmissä. Ne valuivat noroina RM:n rinnan päälle. Siinä vaiheessa oli hämmennyksen vuoro toisella. Ei hän ollut tajunnut, että olin jo aistinut mielentilan muuttumisen, kehonkielen puuttumisen. Kävimme puhumaan asiasta. Auoimme taas tunnelukkoja. Ja taas, lopulta itkimme kumpikin. Olemme kumpikin kulkeneet tahoillamme rankan tien. Niiden teiden arvet ovat meissä olemassa, näkyvissä, tunnettavissa. Ne ei poistu käskettäessä, ne poistuu vain eläessä.

Olemme eri vaiheessa suhdetta. Mä olisin jo paljon pidemmällä, RM koittaa vielä kerätä itseään kasaan eron jäljiltä. Mitä syvemmälle hän putoaa muhun, sitä enemmän pelkää menetystä ja sulkeutuu. Mä taas haluan saada lisää, enemmän. Mutta toinen ei kykene vielä avaamaan itseään kokonaan. Olemme hankalassa tilanteessa. Juttelimme ainakin kolmisen tuntia. Pääsimme jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja kävimme lopulta nukkumaan.

Hän nukahti pian. Mä en. Valvoin koko yön, aina aamuun saakka. Mä pohdin ja mietin kuinka pitkälle olen valmis menemään, odottamaan, tukemaan? Aina välillä käännyin nukkuvan RM puoleen, kosketin poskea, silitin olkapäätä, kuuntelin nukkuvan raskasta hegitystä. Nousin ylös, istuin keittiössä pää painuksissa. Kävin vessassa, palasin sänkyyn. Pyörin ja aloitin taas kaiken alusta. Aamulla nousin, puin päälleni ja lähdin koiran kanssa jo hyvin aikaisin aamulenkille. Tein pitkän lenkin hiljaisella tienoolla. Kasasin ajatuksia, koitin rauhoittaa itseäni. Lopulta palasin kotiin. Rakas nukkui edelleen.

Istahdin tietokoneen ääreen, surffailin ja katselin uutisia. Takaani kuului heräämisen ääniä. Nielin kyyneleitä, yritin olla reipas. Välttelin katsekontaktia, en mennyt viereen, vaan aloitin älyttömän rätin kanssa riehumisen. Pilkoin tomaatintaimet parvekkeelta pieneksi silpuksi, RM seuraa kaukaa touhujani. Seuraavaksi ryntään siivoamaan keittiötä. Silloin tunnen kädet ympärilläni, RM pysäyttää mut, ottaa tiukkaan otteeseen, kysyy mikä hätänä? Halaan, ja tunnen taas suolaiset kyyneleet, irrotan otteeni ja lähden pois. Toinen seuraa perässä, kysyy mikä hätänä? Vastaan tylysti, en halua puhua, anna olla. En halua puhua, ennenkuin saan itseni kasaan. Valvottu yö rasittaa päätäni, ja en ihan hallitse tunteitani. Väsyttää ja pää on ylikuormittunut.

RM kysyy vielä uudelleen, vaatii jo saada tietää. Pakenen pois tilanteesta. Palaan kuitenkin takaisin olohuoneeseen, käyn sängylle. "Parasta mitä nyt voit tehdä, on tulla tänne, pitää musta kiinni". Hän tulee, kietoo kätensä ympärilleni ja kysyy vielä kerran...pyöritän vain päätäni silmät täynnä suolaisia kyyneleitä.

Lopulta, mun on pakko avata sydämeni. Vuodatin sen tyhjäksi. Ihan tyhjäksi, kaikki pahimmatkin skenaariot mitkä yöllä valtasivat mut pimeinä ja pitkinä tunteina. Kerron ne ja kun ne valuvat suustani ulos, kuulen huokauksia, kädet puristuvat ympärilleni tiukemmin, "Ei rakas mitään hätää". Kädet kietoutuvat vieläkin tiukemmin ympärilleni. Huokaan että en jaksa olla aina vahva. Olen sitä joutunut olemaan aina, en enää jaksa. Haluan että hän näkee myös mun heikon puolen. En ole aina vahva. Pyydän nostamaan mut ylös, olen ollut tähän mennessä se suhteen liima. Nyt tarvitsen itselleni varmuutta ja tukea. Pelkään niin pirukseen toisen menettämistä. Tarvitsen jonkin vakuuden. Nyt mä olen siinä tilanteessa, tilanteessa missä mun sydän hajoaa palasiksi, Rakkaus on vallannut sen ja heikentänyt mun muurini. Muuria ei enää ole. Olen haavoittuvainen.

Vakuutta ei voi antaa. Ei ole vakuusmaksua. On vain luottamus ja rakkaus. Rakkaus on todennettu ja läsnäolevaksi. Se on yhtä vahva kummallakin. Ei huolta. Luottamus? Siinä on puutteita. Kumpikin eronneita, haavoittuneita. Jättämisen pelko on olemassa. Se taitaa olla se suurin ongelma. Sitä pohdimme aamulla, käsittelimme mun pelot, hänen pelot. Lopulta olimme täydellisen väsyneitä. Itku kuitenkin loppui. Totesimme meillä kaiken olevan hyvin. Meidän on pakko lopettaa jatkuva pelkääminen, pohtiminen, Alettava elää. Osittain se jo onnistuu, osittain takkuaa. Pelot olisi syytä saada hallintaan ja alkaa nauttimaan siitä, mitä meillä on. Mietimme miksi rakkaus sattuu?

Kävimme vielä isän luona kahvilla. Palasimme kotiin. RM pakkaa tavaransa, pyytää lyhyitä hyvästejä. Tunteemme on jo niin ylikuorittuneita, että enempään emme kykenekään. Yritämme tehdä eron hetkestä siedettävän. Tähän on vain pakko tottua. Naurahdammekin, vaihdamme suudelmat ja tiukat halaukset. Saattelen rakkaani hissiin ja lähetän vielä lentosuukon perään ja palaan yksin sohvalle. Käyn makuulle ja nukahdan.

Nyt olisi edessä kahden viikon ero. Tuemme toisiamme tässä taas myötä ja vastamäessä, vaikka pappi ei aamenta olekaan sanonut.