Sydämessä on ikävä.

Kituuttava kolmiviikkoinen takana. Mukaan mahtui kriisinpoikanen joka ylitettiin, kuten edellisestä tekstistä kävikin ilmi.

Nyt vietetty RM kanssa pitkä viikonloppu. Ollut ihania, mukavia hetkiä. Tunnerikasta ja surullistakin.
Kun välimatkaa on paljon ja näkee vain muutaman viikon välein, ikävä kasvaa jopa liian suureksi. Se kasvaa sellaiseksi että on hankala olla ja hengittää. Kun saa rakkaansa käsien ulottuville, ei halua irroittaa vaan pitää kiinni ja pitää kiinni vielä lisää.

Olimme onneksi päässeet kriisinpoikasen ylitse jo puhelimitse, joten se ei ollut haittana. Haittana on RM:n kipeä ero. Näen ja tunnen, kuinka simpukka napsahtelee kiinni ja taas aukeaa. Mulla on hyvin voimakas kuudes aisti, intuitio. Haluaisin sammuttaa sen, olla huomioimatta sitä. Yritänkin. Mutta se pentele nostaa päätää ja aistin RM:n mielenliikkeet ja kehonkielen liian hyvin. Analysoin ja mietin. Nielin tunnetta ja onnistuinkin siinä. Olen luontoihmisiä, kuten ennenkin olen maininnut. Aurinko paistoi lauantaiaamuna upeasti. Pohdintaa päähän, minne mennään? Viesti liikkeelle ja pian saimmekin suunnitelman aikaiseksi toisen pariskunnan kanssa.

Lähdimme Lemmenlaaksoon, Järvenpäähän. Upea luonnonpuisto/suojelualue. Siellä oli kaikki hyvin. Oli mukavaa, rentoa, hauskaa. Näin kuinka RM:n sydän oli auki ja hymy nousi silmiin saakka. Olin onnellinen toisen onnesta. Lompsimme pitkin metsää, liukkaita pitkospuita, kuvailin maisemia, aistin luontoa. Elin.

Illalla päädyimme vielä kylään ja siellä vietimme muutaman tunnin ja pelailimme Kiinan shakkia isommalla porukalla. RM kävi siis ekaa kertaa äidilläni kylässä. Toki hekin tunteneet kauan, mutta nyt kävimme siellä kylässä parina.

Illalla laskeuduimme taas mun kotiin, onnellisina ihanasta päivästä. Sitten jokin taas muuttui, tunsin kuinka simpukka sulkeutui ja suojamuuri napsahti toisella päälle. Kaivauduin peiton alle viereen ja tunsin toisen olevan kaukana. Mitä tapahtui? Putosin kärryiltä. Kaikki oli ollut koko ajan niin hyvin. Mitä tapahtui?

Aikani vain makoilin kainalossa, hiljaa, puhumatta. Lopulta tunsin polttavat kyyneleet silmissä. Ne valuivat noroina RM:n rinnan päälle. Siinä vaiheessa oli hämmennyksen vuoro toisella. Ei hän ollut tajunnut, että olin jo aistinut mielentilan muuttumisen, kehonkielen puuttumisen. Kävimme puhumaan asiasta. Auoimme taas tunnelukkoja. Ja taas, lopulta itkimme kumpikin. Olemme kumpikin kulkeneet tahoillamme rankan tien. Niiden teiden arvet ovat meissä olemassa, näkyvissä, tunnettavissa. Ne ei poistu käskettäessä, ne poistuu vain eläessä.

Olemme eri vaiheessa suhdetta. Mä olisin jo paljon pidemmällä, RM koittaa vielä kerätä itseään kasaan eron jäljiltä. Mitä syvemmälle hän putoaa muhun, sitä enemmän pelkää menetystä ja sulkeutuu. Mä taas haluan saada lisää, enemmän. Mutta toinen ei kykene vielä avaamaan itseään kokonaan. Olemme hankalassa tilanteessa. Juttelimme ainakin kolmisen tuntia. Pääsimme jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen ja kävimme lopulta nukkumaan.

Hän nukahti pian. Mä en. Valvoin koko yön, aina aamuun saakka. Mä pohdin ja mietin kuinka pitkälle olen valmis menemään, odottamaan, tukemaan? Aina välillä käännyin nukkuvan RM puoleen, kosketin poskea, silitin olkapäätä, kuuntelin nukkuvan raskasta hegitystä. Nousin ylös, istuin keittiössä pää painuksissa. Kävin vessassa, palasin sänkyyn. Pyörin ja aloitin taas kaiken alusta. Aamulla nousin, puin päälleni ja lähdin koiran kanssa jo hyvin aikaisin aamulenkille. Tein pitkän lenkin hiljaisella tienoolla. Kasasin ajatuksia, koitin rauhoittaa itseäni. Lopulta palasin kotiin. Rakas nukkui edelleen.

Istahdin tietokoneen ääreen, surffailin ja katselin uutisia. Takaani kuului heräämisen ääniä. Nielin kyyneleitä, yritin olla reipas. Välttelin katsekontaktia, en mennyt viereen, vaan aloitin älyttömän rätin kanssa riehumisen. Pilkoin tomaatintaimet parvekkeelta pieneksi silpuksi, RM seuraa kaukaa touhujani. Seuraavaksi ryntään siivoamaan keittiötä. Silloin tunnen kädet ympärilläni, RM pysäyttää mut, ottaa tiukkaan otteeseen, kysyy mikä hätänä? Halaan, ja tunnen taas suolaiset kyyneleet, irrotan otteeni ja lähden pois. Toinen seuraa perässä, kysyy mikä hätänä? Vastaan tylysti, en halua puhua, anna olla. En halua puhua, ennenkuin saan itseni kasaan. Valvottu yö rasittaa päätäni, ja en ihan hallitse tunteitani. Väsyttää ja pää on ylikuormittunut.

RM kysyy vielä uudelleen, vaatii jo saada tietää. Pakenen pois tilanteesta. Palaan kuitenkin takaisin olohuoneeseen, käyn sängylle. "Parasta mitä nyt voit tehdä, on tulla tänne, pitää musta kiinni". Hän tulee, kietoo kätensä ympärilleni ja kysyy vielä kerran...pyöritän vain päätäni silmät täynnä suolaisia kyyneleitä.

Lopulta, mun on pakko avata sydämeni. Vuodatin sen tyhjäksi. Ihan tyhjäksi, kaikki pahimmatkin skenaariot mitkä yöllä valtasivat mut pimeinä ja pitkinä tunteina. Kerron ne ja kun ne valuvat suustani ulos, kuulen huokauksia, kädet puristuvat ympärilleni tiukemmin, "Ei rakas mitään hätää". Kädet kietoutuvat vieläkin tiukemmin ympärilleni. Huokaan että en jaksa olla aina vahva. Olen sitä joutunut olemaan aina, en enää jaksa. Haluan että hän näkee myös mun heikon puolen. En ole aina vahva. Pyydän nostamaan mut ylös, olen ollut tähän mennessä se suhteen liima. Nyt tarvitsen itselleni varmuutta ja tukea. Pelkään niin pirukseen toisen menettämistä. Tarvitsen jonkin vakuuden. Nyt mä olen siinä tilanteessa, tilanteessa missä mun sydän hajoaa palasiksi, Rakkaus on vallannut sen ja heikentänyt mun muurini. Muuria ei enää ole. Olen haavoittuvainen.

Vakuutta ei voi antaa. Ei ole vakuusmaksua. On vain luottamus ja rakkaus. Rakkaus on todennettu ja läsnäolevaksi. Se on yhtä vahva kummallakin. Ei huolta. Luottamus? Siinä on puutteita. Kumpikin eronneita, haavoittuneita. Jättämisen pelko on olemassa. Se taitaa olla se suurin ongelma. Sitä pohdimme aamulla, käsittelimme mun pelot, hänen pelot. Lopulta olimme täydellisen väsyneitä. Itku kuitenkin loppui. Totesimme meillä kaiken olevan hyvin. Meidän on pakko lopettaa jatkuva pelkääminen, pohtiminen, Alettava elää. Osittain se jo onnistuu, osittain takkuaa. Pelot olisi syytä saada hallintaan ja alkaa nauttimaan siitä, mitä meillä on. Mietimme miksi rakkaus sattuu?

Kävimme vielä isän luona kahvilla. Palasimme kotiin. RM pakkaa tavaransa, pyytää lyhyitä hyvästejä. Tunteemme on jo niin ylikuorittuneita, että enempään emme kykenekään. Yritämme tehdä eron hetkestä siedettävän. Tähän on vain pakko tottua. Naurahdammekin, vaihdamme suudelmat ja tiukat halaukset. Saattelen rakkaani hissiin ja lähetän vielä lentosuukon perään ja palaan yksin sohvalle. Käyn makuulle ja nukahdan.

Nyt olisi edessä kahden viikon ero. Tuemme toisiamme tässä taas myötä ja vastamäessä, vaikka pappi ei aamenta olekaan sanonut.