Kahvilla.

Treffit nro kaksi takana.

Mulla oli loistava ajatus viedä Mrk työsuhderannalle kevätauringosta ja kahvista nauttimaan. Innolla Mrk mukana. Kun oli tullut puheeksi, että kuvaan paljon, haki oman kameransa mukaan. Kuvailtiin yhdessä jäällä hiihteleviä ihmisiä.

Ennen kuin pääsimme työsuhderannalle, jouduimmekin tarpomaan pitkän matkan hangessa. Tietä ei ollut aurattu kuin puoliväliin, auto piti jättää parkkiin aika kauas. Siitä piti ottaa seikkailumieli mukaan. Kamerat, reput, takit, istuinalustat selkään ja kainaloon. Tarpominen pikku polulla oli haasteellista.

Päästiin työsuhderannan rakennuksen luokse lumisina. Siitä oli vielä matkaa alas huvimaja-katokseen. Se olikin ihan toinen rupeama. Ei ollut valmiiksi polkua tai askelmia. Mä menin edeltä, kun tiedän suurinpiirtein mitä lumen alla on. Ettei turhaan menty hankalimmasta kohtaa. Mutta kahville huvimajaan oli päästävä ja päästiin.

Juteltiin taas kaikenmoista, paljon. Tunnen taas aavistuksen enemmän Mrk:ta. Hän vaikuttaa olevan muhun hyvin ihastunut. Mä en tunne ihan samalla voimakkuudella. Mutta päätin mielessäni tavata vielä kolmannen kerran. Sen jälkeen mun on tiedettävä mihin suuntaan annan jutun jatkua. Nyt kutina on siihen, että ollaan vaan ystäviä. Ihan ei kaikki ole niin, että kemia pääsisi valloilleen. Vaikkakin nautin joka hetkestä, on mukavaa, mutta vain mukavaa. Ei sellasta riemunkirjavaa, mitä ihastumiselta odotan. Mutta annan tilaisuuden vielä kerran itselleni. Tosin siihen seuraavaan kertaan voi mennä tovi. Arki alkaa ja sitten on se Vaasan reissu. Sen jälkeen varmaan seuraavan kerran on mahdollista tavata.

Mutta oli mukava päivä työsuhderannalla auringonpaisteessa.

Treffit

Kävin niillä sokkotreffeillä. Sitä ennen olimme käyneet s-posti kirjeenvaihtoa, siitä siirryttiin tekstareihin, ja lopulta puheluihin. Puhelun perusteella päätin uskaltaa tavata tämän miehen. Hänet nimeän Mrk:ksi. Mrk haki mut tästä läheltä, en halunnut paljastaa missä asun. Joten jolkottelin läheisen jäähallin parkkipaikalle perhoset vatsanpohjassa.Perhoset on hyvä merkki.

Pitkäperjantaina vähän kaikki paikat oli kiinni. Ei ollut monia vaihtoehtoja mihin mennä. Mentiin sitten Aabbarille kahville. Juttu luisti, sai mut nauramaan (pidän tätä taitoa suuressa arvossa). Haluan saada hymyn huulille, ja ihminen joka sen onnistuu tekemään, sellaisen seuraan hakeudun mieluusti uudelleen. Tämä mies erottui massasta edukseen. Oli elävä ja tunteva ihminen, avoin ja samalla salaperäinen. Tunsin hänen tutkailevan ajatuksiani puheitani, persoonaani. Samoin tietty tein mä. Sitten samalla yritti lukea että mitä toi musta ajattelee.

Positiivista oli myös se, että Mrk on älykäs. Keskustelu ei ollut pelkkää säistä puhumista. Vaan puhumista aika laajalla skaalalla, ehkä jopa poiketen ns. normaaleista treffeistä. Mrk tuntui jotenkin tosi tutulta, oli aika hämäävää. Ajatusmaailmassa oli sellaisia piirteitä, että tunsin olevani omalla maaperällä. Kuitenkin vähän varuillaan, en halunnut paljastaa itsestäni ihan kaikkea.

MS tuli puheeksi sillain vahingossa vaivihkaa. Olen menossa ens vkl tapaamaan kolmea mahtavaa naista, meillä kaikilla on MS, mutta yhdistävänä tekijänä myös tietynlainen poikkeuksellinen sinnikkyys, elää vaikka piruuttaan. Kerroin että ensi vkl emme voi tavata, olen silloin menossa Tampereen kautta Vaasaan. Kerroin ryhmämme elävän virtuaalimaailmassa, enkä ole vielä tavannut ryhmämme perustajajäsentä. Nyt näen hänetkin. Kysymys johti toiseen ja huomasin puhuvani MäSästä samalla tavalla kuin jos mulla olisi vaikka allergia. Yhtä kevyeen sävyyn. Tajuten jossain vaiheessa, että tää voikin olla toiselle iso asia.

Älysin sentään antaa puheenvuoron toisellekin ja tilaa kysymyksille. Lopputuloksena hyvä hyväksyntä. MS ei ole elämän keskiössä, vaan vain yksi osa minua. Joten se meni helposti.

Olemme olleet yhteyksissä viestein ja puheluin, ja tarkoituksena tavata tänään uudelleen. Eli ei huono, eka mies jonka tapaan sokkona, ja pääsee toiselle kierrokselle. En voi puhua ihastumisesta, mutta persoona kiehtoo mua. Yritän ottaa selvää lisää.

Isoina plussina tupakoimattomuus, vähänlainen alkon käyttö ja terveet elämän perusarvot. Joten katsotaan mihin saakka tämä vie.

Eilen illalla piti mennä KK:n luokse. Olin hankkinut kyydit ja kaikki, mutta armoton viiltävä väsymys astui kuvioon, fatiikki. Se imasin mut sängyn vetovoiman avulla nukkumaan. Jouduin perumaan menoni KK:n luokse. Uni voitti.

Nyt paistaa aurinko ulkona ja sisällä sielussa. Parvekelasitkin muuttuivat läpinäkyviksi. Muut ikkunat tarttis saman käsittelyn. Ei jaksa nyt, menen partsille nauttimaan auringosta. Pesen muut ikkunat toisella kertaa.

Liibalaaba.

Kevät, kevät, tuo elämän eliksiiri. Mulla on jokin vika aivoissa, tai ainakin se ylireagoi aurinkoon ja lämpöön. Ei negatiivisesti, kuten mäsillä yleensä,vaan positiivisesti. Mä herään eloon. Alan aistia ympäristöä joka hengenvedolla. Nuuskin keväistä ilmaa, tuoksuja (ne koiranpaskat kanssa). Astelen enemmän pää pystyssä ja enemmän suu hymyssä.

Mulle tarjottiin töissä mahdollisuutta tehd 2kk kahdeksan tunnin päiviä. Pohdin olisiko mulla voimavaroja siihen? Olen nyt tehnyt vain kuuden tunnin päivää, koska enempää en jaksaisi. Mutta rahalle olisi enemmän kuin tarvetta. Kesä tulossa, ja suunnitelmia ei voi tyhjän lompsan kanssa tehdä. Mä teen ensi viikon koeviikkona, miten sujuu. Sen jälkeen päätän sitten jatkoa. Voisi tiettu sopia ensin vaikka kahden viikon pätkästä ja katsoa taas tilanteen uudelleen. Meillä on vähänlaisesti avustajia jotka tekevät pitkää päivää. Kerho kuitenniin on auki neljään saakka. Nyt on monta pitkillä sairauslomilla ja kipeästi tarvitaan pitkän päivän tekijöitä lisää.

Mä en jäänyt tuleen makaamaan. Mulla on tänään sokkotreffit. Kaikkeen mäkin suostun, mutta syyttää voi kevättä ja aurinkoa. Niiden vika.

Tää oli liibalaabaa...kohan sain jotain täytettä blogiin, ettei seiso tyhjän panttina.

Asenne.

Mä synnyin sisälläni palava tuli. Se on vanhempieni mukaan seurannut mua koko mun elämän. Olen aina ollut asenteellinen. Tällä tarkoitan sitä tapaa millä kohtaan elämän. En ole teräsihminen tai sydämetön. Itken, raivoan, huudan ja potkin. Saan itkupotkuraivareita, masennun ja olen alavireinen. Ihan niinkuin kaikki muutkin. En ole yli-ihminen, enkä edes yritä olla. Olen masennusjakson käynyt läpi, popsinut siihen pillerit, lopulta ajan ja hoidon kautta takasin elämään.

Mä olen kävellyt lasteni kanssa tulisilla hiilillä, polttanut näppejäni suhdesotkuissa, käynyt pohjalla monessa mielessä. Elänyt nälkärajalla, ollut menettämässä kotia alta kun rahat ei vuokraan riittäneet. Kokenut olen, paljon. Paljon olen joutunut kantamaan selässäni. Elänyt suhteessa jossa mut on poljettu kynnysmatoksi.
Sairastunut typerääkin typerämpään mäsään, joka mun sisällä hiljaa tekee tuhojaan. Välillä se suorastaan huutaa ja ronkkii mun hermopäitäni.

Mulla on kuitenkin ollut se sisälläni palava tuli. Se polttaa ja kuumottaa, se pakottaa nousemaan ylös. Aina, kerta toisensa jälkeen. Mun persus palaa, jos jään makaamaan paikoilleni. Kun olen itkupotkuraivonnut ja ryöminyt tuskassani aikani, mun on pakko nousta. Tuli sisällä pakottaa siihen.

Olen siis löytänyt tavan selviytyä. Se on se tuli jonka syntymässä sain. Joskus olen saanut kuulla asenteestani, että onko se aitoa. Se itseasiassa loukkaa. En pyytele anteeksi tapaani elää. Se kantaa mut kerta toisensa jälkeen eteenpäin. Takuuvarmasti pidän kiinni tulesta joka sisälläni asuu. Takuuvarmasti vaikka ärsytykseen saakka olen positiivinen ja asenteellinen.

Mitä enemmän mua ronkitaan ja koetellaan, sitä enemmän sisuunnun (voisi käyttää myös sanaa, vittuunnun) sitä voimakkaammin pusken eteenpäin. Takuullakin käytän kiukun energiaksi. Selasin vanhaa päiväkirjaa, ja näin siellä tekstin jonka olen kirjoittanut kun lapset olivat pieniä, ala-asteikäisiä.

"Itseasiassa kiukku mitä tunnen, muuttuu energiaksi, ja sen avulla pusken taas tämänkin päivän läpi"

Kaikki ei siis ole positiivista ajattelutapaa. Vaan se tuli sisällä on myös kiukkua, joka muuttuu energiaksi. Luonne on se mitä on. Olen positiivinen luonteeltani, joten se muuttaa vääntyneen suun lopulta hymyksi.
En odota kruunuja tai kehuja, ei ne mua nostata. Ihan sama mulle. Mä elän mun elämää, en hae kehuja sinnikkyydestä tai asenteesta. Miksi hakisin? Ne on mua, ne on mä.

Pyytelenkö anteeksi jos elämäntapani ärsyttää jotain? En. Koska näin selviän.

Sydäntä rasitettu.

Välillä asiaa MS-taudista. En pidä sitä elämäni keskiössä, mutta tänään sillä oli roolinsa, joten ansainnee taas blogissakin pienen siivun.

Olen ollut MS Diagnoosin haltijana tänä keväänä 6-vuotta. Mulla on kokeiltu kaksi erilaista pistoslääkettä, eka sekoitti sydämen, Rebif. Sitä ehdin pistellä 3-vuotta, nyt menossa toka lääke, Copaxone. Tää Copa on sopinut mulle hyvin. Pahikset on vähentyneet ja pienentyneet tuhotasoltaan. Mutta ihossa alkaa olla aika lailla kudostuhoa ja pistospaikat alkaa olla vähissä. Pakko alkaa harkita uusia lääkkeitä.

Nyt markkinoille on tullut uusi tablettimuotoinen lääke, Gilenya. Pistokset jäisivät historiaan.
Mutta tuolla lääkkeellä on sydäntä rasittavia tekijöitä, se alentaa pulssia aikalailla. Mulla kuitenkin on ollut sydämen kanssa erilaisia broblemia, niin suoralta kädeltä en saanut reseptiä kouraan, vaan sydän tutkitaan laajalti. Tänään oli aamulla heti ensin lepo EKG, sen jälkeen sydänrasitustesti. Poljentaa fillarilla niin maan pirukseen.

Kerroin heti alussa hoitajalle ja lääkärille, että saatan olla tutkimuksen jälkeen jalaton. Eli tarvitsen tukea tai apua noustessani pyörän päältä. Näin heti ilmeistä, että hä? Kun mähän liikun näppärästi kuin vuoripeura. (kuvitelmissani). Kun jalat ovat ok, eli ilman rasitusta ulkopuolinen ei voi mitenkään ymmärtää että olen sairas, tai että jaloissani olisi jotain vikaa. No, jos tarkkoja ollaan, jaloissa ei olekaan vikaa.

Pyörällä polkeminen alkoi. Poljin aikalailla säästellen. Eka 3min meni hyvin. Sitten vastus nousi ja ylämäki jyrkkeni. Se jyrkkeni taas kolmen minuutin kuluttua lisää. Mä poljin edelleen aavistuksen säästellen. Olen oppinut tällaisen tavan mäsän myötä. Säästelen, en anna kaikkea itsestäni, kun tiedän että kävelyynkin tai muuhun aktiviteettiin pitää jättää energiaa. Olen kuin huomaamattani opetellut tämän tavan selviytyäkseni.
Mutta siis olennaiseen. Piti saada sykettä ylemmäs, pyysi lääkäri. Mun oli pakko laittaa se iso vaihde päälle. Lääkäri melkein hypähti siinä vieressä että OHO! Mistä toi vauhti tuli? Mä hymyilin vaan, ja juttelin että nyt kuvittelen olevan kesä, ja fillaroin auringonpaisteessa kohti uimarantaa, laitoin sen vaihteen päälle. Lääkäri katseli mua oudon hellällä ilmeellä. Sanoen, sisukas ja asenteellinen nainen olet.

Lopulta testi oli tehty. Olin todella antanut kaikkeni. Aivan kaikkeni. Mut piti tukien auttaa pois pyörän päältä. Pääsin istahtamaan sängylle, josta en sitten heti noussutkaan. En kyennyt, jalat hyytelönä ja kokovartalo tärinä päällä. Huohotin siinä hymyillen, sillä sydän oli tehnyt kaiken oikein hyvin. Mitään epänormaalia ei havaittu tutkimuksen aikana. Kelpasi hymyillä. Sitten se hoitsu lykkäsi mulle vielä laitteen mihin piti puhaltaa. Ja mähän puhalsin. Taas tulokset yli viitearvojen. Sydän toimi paremmin kuin normaalisti terveellä 40v. naisella ja keuhkot kanssa. Olen joskus, tai aika useastikin kuulla, että olen harvinaisen terve ollakseni sairas. Kaikki verikokeet aina erinomaisia, hemoglobiinit, kolestroli, sokerit, keuhkot, sydän jne. Jollei mulla olis MäSää, oisin todellakin elämäni kunnossa.

Nyt näyttää Gilenyan puolesta hyvältä. Tulokset menee nyt vielä kardiologille, sen jälkeen neurolle, ja sitten odottelen taas sitä tulosta, pääsenkö aloittamaan Gilenyan kanssa. Kela jo mut on hyväksynyt, joten sen puoleen ei tarvitse hätäillä.

Mut tutkiva lääkäri kirjoitti loppupäiväksi saikulle, kotiin lepäämään, sillä ei näillä jaloilla lasten perässä tänään kuljeta. Huomenna olen taas jalallinen ja pääsen takas töihin.

Illaksi odottelen siskoa ja Terapeuttia kylään, Siilitukkakin tulee Pompun ja pienen prinsessan kanssa. Illaksi siis tiedossa mukavaa puuhaa. Ehtii jalatkin palautua sopivasti.

Ps. Ulkoa upea kevätaurinko, voisiko asiat paremmin taas tänään olla?

Ps. Postiluukusta putos just kutsu seuraavaan sydäntutkimukseen, sydänultrakin tehdään vielä. Kyllä noiden tutkimuksien jälkeen voi todeta, että sydän on tutkittu.

Hymyile elämälle..

...se saattaa hymyillä takaisin.

Viimeksi kirjoitin pahiksen syövereistä. Ne on nyt selätetty ja ilman vihaamaani pulssia. Aika ja lepo teki tehtävänsä. Ei puudu enää naama, kädet on palanneet samaan puolitunnottomaan tilaan, eli tuntevat taas paremmin. Jalatkin kantaa ja pystyssä pysyn. Eli tällä kertaa taas saa elämä jatkua urillaan.


Meillä oli töissä työnvaativuuden ja laadun arviointi. Piti pisteyttää itsensä rasti-ruutuun, systeemillä. Täydet pisteet olisi olleet 100, mä ylsin 82 pisteeseen. Pomo oli tehnyt musta saman lapun. Meillä oli kahdessa kohtaa rasti eri kohdassa, eli arvio on melko luotettava, kun olimme kumpikin nähneet mut suurinpiirtein samassa arvossa. Työnantaja saa sitten pisteytyksen perusteella antaa henkilökohtaisen palkanlisän kahdelle työntekijälle jotka ovat yltäneet parhaimpiin pisteisiin. Tiedän olevani kärkipäässä, mutta niin hassulta kuin kuullostaa, en halua tuota lisää itselleni.

Tuollainen kyllä kannustaa työntekijää tekemään parhaansa ja ehkä ylittämäänkin itsensä. Mutta se eripura mikä siitä syntyy. Kateus nostaa päätään kun moni pitää itseään erinomaisena ja loistavana. En halua viedä keneltäkään nenän edestä tuota lisää. Vaikka raha tekisi hyvää, en halua tuota taakkaa ja kateutta harteilleni. Mieluummin venytän penniä hyvässä hengessä, kuin otan pahat katseet selkääni.

Mutta hyppään taas kukkaruukkuun tai sen viereen. Kun pahis irroitti otteensa, sain taas energiaa itselleni. Perjantaina töiden jälkeen tein isän kanssa tutun tilipäiväkauppakierroksen. Eli kiersimme ruokakaupat, apteekin ja haimme otuksille ruuat.

Heviletin kanssa katselimme ostoksiamme Lidl:n käytävällä. Naurahdin ääneen, että alkaa taas näytää ostoskorimme normaalilta. Ihan täynnä ja vaikka mitä, mutta mistä teemme ruokaa? Heviletin sanoin, "Tää on sitä tuttua omaa elämää". Ei se Hevilettikään ollut ihan sinut RM:n tilanteen kanssa. Nyt taas olemme enemmän yhdessä Heviletin kanssa. Huokaisu ja helpotus.

Myöhemmin illalal juttelin Skypessä KK:n kanssa. Lopulta päädyttiin siihen, että hän tuli hakemaan mua luokseen. Vietettiin hurjan hauska ilta, pelaillen Wii:tä ja jutellen. Mun piti tulla yöksi kotiin, mutta kello olikin yhtäkkiä puoli neljä yöllä....hups. Päätin sitten jäädä sinne nukkumaan. Pääsin tutun ja turvallisen miehen kainaloon nukkumaan, Painoin pääni lämpöisen rinnan päälle ja huokaisin. Halusin vain kainaloa, muuten pidimme läheisyyden platonisena, pyynnöstäni. En halua repiä itseäni juuri nyt rikki. Mutta tiedän kyllä, jos mun vierailut siellä jatkuu, palaa tutuksi käynyt seksikin mukaan. Olihan tämä jo toinen kerta kun olin siellä sen jälkeen kun RM lähti luotani. Me vain viihdymme yhdessä. Mutta pariksi meistä ei ole, ei seurustelumielessä. Ihana on ihminen ja saa mut aina nauramaan ja hymyilemään.

Siilitukka ja Pomppukin ovat vierailleet ahkeraan ja olivat ensi kertaa sukupibbaloissa yhdessä. Pomppu ihastutti perheeni itseensä valoisalla luonteellaan. Onneksi tunne oli tuossa molemminpuolinen. Myös Pomppu viihtyi joukossamme.Kehui meitä lämpöisiksi ja rennoiksi ihmisiksi. Sitä taidamme ollakin.Olen erittäin onnellinen Siilitukan puolesta. Ihana aikuinen lapsukaiseni.

Mutta summasumarum. Mä olen taas ehyt ja onnellinen oma itseni. Päätin hymyillä elämälle ja se hymyili mulle takaisin. Tiedän kyllä, että itkujakin jossain nurkan takana kyykkii. Mutta nyt hymyillään.

Hymyilkää tekin!

Pitäiskö jo?

Mennä Pulssiin?

Mulla kestänyt nyt reilun kuukaden erilaiset MS oireet. Tunnistan tän pahikseksi. Olinkin jo viikon saikulla. Työterveyden lääkäri olisi käskenyt lepäämään vielä toisenkin viikon. Mä menin töihin. Tilanne kotona olis silloin jo niin ahdistava RM:n kanssa, että en halunnut viettää koko päivää saman katon alla. Mulla ei ollut tilaa hengittää. Joten menin töihin.

Nyt olen ollut töissä tässä välissä 2 viikkoa. Nyt vkl aikana on menty alaspäin. Kädet pian kokonaan tunnottomat, jalat horjuvat ja lyijynraskaat. Pää ei toimi, sanallinen anti alkaa olla onnetonta. Mulla puutuu oikea poski, silmiä nykii voimakkaasti. Eniten pelkään niiden halvauskohtauksien alkamista. Niitä mitä mulla oli ennen diagnoosia. Kun kädet ensin menivät täysin voimattomiksi, valahtiva suorana vartalon jatkeeksi, sen jälkeen voimakas kramppaus kyynärvarresta niin, että kädet koukistuivat rinnan pääll kramppiin. Siitä ne putosivat halvaantuneina alas. Kohtausta kesti kerrallaan noin 45m. Sen jälkeen kädet toimivat jälleen normaalisti. Näitä kohtauksia mulla oli sillon yhteensä 15. Sain kortisonipulssin, jonka jälkeen kohtauksia tuli enää kaksi.

Nyt suihkussa ollessa alkaa olla sama tunne kuin silloin enne kohtausta. Kihelmöintiä ja vloimattomuutta. Luulen, että on vain ajan kysymys millon ollaan taas halvauskohtaustilanteessa. Nuo kohtaukset silloin muinoin tulivat nimittäin aina suihkussa. Lopulta pelksin suihkuun menoa. Nyttenkin taas jännittää...

Mä olen vaan niin pirun typerä, että raahaudun sinne töihin. Tiedän etten kruunua saa. Mutta sisin ei anna antaa periksi. Tuntuu että annan periksi jos saikutan. Plääh.

Ai niin, kädet myös vapisee, ja selkä on kokokrampissa.

Mä taas harkitsen....

Ps. Tarkoituksella en korjannut kirjoitusvirheitä. Niitä tulee kun en tunne painanko näppäintä vai en...eikä tää muutenkaan toimi. Nauttikaa virheistä.

Intensiivikurssi..

Omaan itseeni.

Olen onnellisten tähtien alla. Mulla on olemassa oikea kantava tukiverkko johon pystyin putomamaan. Monet kädet tulivat ja nappasivat mut kiinni. Puhelin on soinut, vointia on kyselty, huolta on pidetty, hoivaa olen saanut ja päässyt jäsentämään asioita paikoilleen päässäni.

Opin monta asiaa itsestäni ja tarpeistani. Olin ollut niin julmetun kauan yksin, että en edes enää tiennyt mitä tarvitsen kumppaniltani. Nyt kipeän kokemuksen kautta hahmotan senkin. RM ei ollut se oikea, kaikista suurista toiveista ja haluista huolimatta. Halusimme jotain, joka ei ollut meitä varten. Olisimme halunneet saada aikaan kauniin rakkaustarinan, syyn ja selityksen tapahtuneille traagisille tapahtumille. Halusimme kenties tulkita asiat halumme mukaisiksi, mutta ei. Näin ei ollut tarkoitettu.

Mulla on niin helppo hengittää. Pyörin ja kierin aamulla sängyssäni, surullisen onnellisena. Kuin elämäni takaisin saaneena. Mä en loppujen lopuksi elänyt kun olimme suhteessa, mä kannattelin meitä pinnalla, tuin toista monessa asiassa. Tajusin että en kuitenkaan loppujen lopuksi saanut itselleni juuri mitään. RM ei ole ehjä sisältä, eikä tule enää ehjäksi. En kykene rakastamaan toista ehjäksi. Se eheys täytyy jokaisen saavuttaa omassa sydämessään.

RM ja hänen koko perheensä kuoli siinä onnettomuudessa jossa perheen äitikin, rakkain ystäväni menehtyi.
Ystäväni kuoleman jälkeen olen kulkenut tiiviisti tuon mulle niin rakkaan perheen rinnalla. Tukenut, auttanut, lohduttanut. Luulen RM:n hakeutuneen mun luokse nytkin lohtua hakemaan, mä halusin rakkautta. Tarpeet eivät kohdanneet.

Mä tarvitsen rinnalleni miehen joka on riittävän ehyt sisältä. Kukaan tässä iässä ei enää ole täysin ehyt. Kolhuja on kaikille matkalla tullut, mutta että niiden kolhujan kanssa on oppinut elämään, eikä ole menettänyt kykyään nauttia elämästä. Nähdä kauneutta ympärillään, edelleen. Sillä sitä on, sitä on paljon!

Mäkin voisin olla maani myynyt, aiheita olisi paljon. Voisin olla katkera. Olen joskus ollutkin, mutta noussut takas kiinni elämään. Elämä on vain tämä tässä ja nyt. Siitä on nautittava suremisen jälkeen. Löydettävä ilo takaisin elämään. Tai edes iloita toisen onnesta!

Olen oppinut että elämisen tapoja on monia.

 Martyyrimaisia - Tietenkin näin tapahtuu aina mulle....
Ratkaisukeskeisiä - Tästäkin jotenkin selvitään, kokeillaan eri keinoja.

Olen ymmärtänyt sen, että mä tarvitsen ympärilleni positiivista energiaa. Varsinkin elinkumppaniltani. En voi elää ihmisen kanssa joka ei näe hyvää. Joka ei elä. Joka vain on ja suorittaa, elämättä sitä elämää jossa on. On ja tekee, kun kuuluu tehdä. Ei tee asioita siksi, että haluaa tehdä.

Mulla on elämässä ollut lyhyen ajan sisällä kaksi miestä. Kumpikaan ei ole mulle se oikea. Ei KK eikä RM.
Se oikea on jossain, ja jos ei ole, elän näin tästä eteenkin päin. Olinhan ihan onnellinen elämääni. Voin olla sitä edelleenkin.

Mutta KK on mulle hyvä ystävä. Olen jutellut hänen kanssaan tässä matkan varrella. Hän antanut mulle miehistä näkökulmaa minusta minulle. Tästä näkökulmasta olen kiitollinen.

Ny mulla on taas uusi suunta. Se on itse elämä.

Seinä vastassa.

Kirjoitukset jääneet vähiin, pahoittelut siitä.

RM siis muutti tänne. Olimme onnemme kukkuloilla. Rasitteena siis alkuun vain RM:n raju yskä, joka viidennen lääkärikäynnin jälkeen todettiin hinkuyskäksi. Eli hyvin rajua.

Mulla on ollut järkyttävä puristava ahdistus rinnassa. Olen puhunut asiasta RM:n kanssa. Kysellyt miksi hän on niin etäinen? Miksi hän ei tee yhtään yritystä lähestyä minua? Miksi on puhumaton? Miksi kääntää selkänsä? Syynä oli se yskä, on niin väsynyt, ei jaksa. Alkuun uskoinkin tuon, ja hoivasin potilasta. Annnoin tilaa levätä, olla ja huilia. Mutta se pahensi tilannetta, koki senkin ahdistavaksi. Kun lopetin sen, ei sekään ollut hyvä. Olin aivan hukassa. En saanut juuri mitään palautetta, en positiivista tai negatiivista, piti hapuilla pimeässä. Itse kerroin ja nimenomaan positiivisen palautteen kautta. Mutta hän ei niitä huomioinut, yritti tulkita musta jotain mitä ei ollut. Maalasi peikkoja seinille joita ei ollut. RM ei ollut valmis suhteeseen mun kanssa. Olen liian voimakas. Tämä mun voimakkuus on myös mun heikkous.

Mutta kun tervehtyminen käynnistyi, tilanne vain paheni. Huomasin että hän väistyy lähestymisyrityksiäni, ja mun ahdistus kasvoi entisestään. Uskalsin lopulta ottaa härkää sarvista ja pakottaa toisen keskusteluun. Hän oli välittömästi puolustuskannalla, vedin tilanteen alas. Uusi yritys, sama juttu ja tilanne alas. Lopulta onnistuimme käymään yhden syvällisen keskustelun. Kerroin siinä ne huolenaiheeni, mitkä olin jo matkan varrella kertonut, ennen hänen tänne muuttoaan. Kerroin olleeni rehellinen, en ollut johtanut harhaan. Sen hän tunnustikin.

Hän ei ollut kuunnellut, kuullut kyllä, mutta ei kuunnellut ja sisäistänyt. Ne epäilykset jotka mulla oli, alkoivat näkyä. Meillä ei ole mitään muuta yhdistävää tekijää, kuin traaginen menneisyys, tulevaisuudessa ei yhtään mitään. Menneisyyden päälle ei voi rakentaa. Pohdin hänelle meidän olevan niin erilaisia, hän sen kuittasi aina sanomalla "vastakohtaisuudet täydentää toisiaan". Hokema joka voi olla totta jos pari on vain joissain asioissa eri puolilla. Mutta jos se on kaikissa, ei ole mitään mikä pitää kiinni toisessa.

Huumorintajumme täysin erilainen, luonteemme erilaisia, mä optimisti toinen on pessimisti. Mä avoin, toinen sulkeutunut, Mä rakastan luontoa, toinen välttelee sitä. Kaksi asiaa löysimme mistä pidämme kumpikin, kesä ja kanaruuat. Niiden päälle ei voi rakentaa.

Toki meidän välinen voimakas fyysinen vetovoima säilyi ja pysyi. Pystyimme viemään toisemme korkealle mielihyvän huipulle. Mutta se tunne ei riittänyt arkeen.

RM:n kanssa kävimme eilen illalla erittäin avoimen keskustelun. Hän tunnusti viimein, että on tuntenut samoin kun mä. Mutta selitellyt itselleen omat tunteensa sillä, että on niin kipeä että ei jaksa. Tunnusti että näin ei ole. Putosi samantien kuoppaan.

Tänään mun työpäivän aikana hän on muuttanut täältä pois.

Pitäkää mua kamalana ihmisenä, mutta nyt tunnen kuinka olen vapautunut ja hengitän pitkästä aikaa vapaasti.

Tosin hengitän läpi kyynelien, sillä suren eroamme. Kaipaan ja ikävöin niin monia asioita. Opettelen taas olemaan yksin.