Seinä vastassa.

Kirjoitukset jääneet vähiin, pahoittelut siitä.

RM siis muutti tänne. Olimme onnemme kukkuloilla. Rasitteena siis alkuun vain RM:n raju yskä, joka viidennen lääkärikäynnin jälkeen todettiin hinkuyskäksi. Eli hyvin rajua.

Mulla on ollut järkyttävä puristava ahdistus rinnassa. Olen puhunut asiasta RM:n kanssa. Kysellyt miksi hän on niin etäinen? Miksi hän ei tee yhtään yritystä lähestyä minua? Miksi on puhumaton? Miksi kääntää selkänsä? Syynä oli se yskä, on niin väsynyt, ei jaksa. Alkuun uskoinkin tuon, ja hoivasin potilasta. Annnoin tilaa levätä, olla ja huilia. Mutta se pahensi tilannetta, koki senkin ahdistavaksi. Kun lopetin sen, ei sekään ollut hyvä. Olin aivan hukassa. En saanut juuri mitään palautetta, en positiivista tai negatiivista, piti hapuilla pimeässä. Itse kerroin ja nimenomaan positiivisen palautteen kautta. Mutta hän ei niitä huomioinut, yritti tulkita musta jotain mitä ei ollut. Maalasi peikkoja seinille joita ei ollut. RM ei ollut valmis suhteeseen mun kanssa. Olen liian voimakas. Tämä mun voimakkuus on myös mun heikkous.

Mutta kun tervehtyminen käynnistyi, tilanne vain paheni. Huomasin että hän väistyy lähestymisyrityksiäni, ja mun ahdistus kasvoi entisestään. Uskalsin lopulta ottaa härkää sarvista ja pakottaa toisen keskusteluun. Hän oli välittömästi puolustuskannalla, vedin tilanteen alas. Uusi yritys, sama juttu ja tilanne alas. Lopulta onnistuimme käymään yhden syvällisen keskustelun. Kerroin siinä ne huolenaiheeni, mitkä olin jo matkan varrella kertonut, ennen hänen tänne muuttoaan. Kerroin olleeni rehellinen, en ollut johtanut harhaan. Sen hän tunnustikin.

Hän ei ollut kuunnellut, kuullut kyllä, mutta ei kuunnellut ja sisäistänyt. Ne epäilykset jotka mulla oli, alkoivat näkyä. Meillä ei ole mitään muuta yhdistävää tekijää, kuin traaginen menneisyys, tulevaisuudessa ei yhtään mitään. Menneisyyden päälle ei voi rakentaa. Pohdin hänelle meidän olevan niin erilaisia, hän sen kuittasi aina sanomalla "vastakohtaisuudet täydentää toisiaan". Hokema joka voi olla totta jos pari on vain joissain asioissa eri puolilla. Mutta jos se on kaikissa, ei ole mitään mikä pitää kiinni toisessa.

Huumorintajumme täysin erilainen, luonteemme erilaisia, mä optimisti toinen on pessimisti. Mä avoin, toinen sulkeutunut, Mä rakastan luontoa, toinen välttelee sitä. Kaksi asiaa löysimme mistä pidämme kumpikin, kesä ja kanaruuat. Niiden päälle ei voi rakentaa.

Toki meidän välinen voimakas fyysinen vetovoima säilyi ja pysyi. Pystyimme viemään toisemme korkealle mielihyvän huipulle. Mutta se tunne ei riittänyt arkeen.

RM:n kanssa kävimme eilen illalla erittäin avoimen keskustelun. Hän tunnusti viimein, että on tuntenut samoin kun mä. Mutta selitellyt itselleen omat tunteensa sillä, että on niin kipeä että ei jaksa. Tunnusti että näin ei ole. Putosi samantien kuoppaan.

Tänään mun työpäivän aikana hän on muuttanut täältä pois.

Pitäkää mua kamalana ihmisenä, mutta nyt tunnen kuinka olen vapautunut ja hengitän pitkästä aikaa vapaasti.

Tosin hengitän läpi kyynelien, sillä suren eroamme. Kaipaan ja ikävöin niin monia asioita. Opettelen taas olemaan yksin.