Hymyile elämälle..

...se saattaa hymyillä takaisin.

Viimeksi kirjoitin pahiksen syövereistä. Ne on nyt selätetty ja ilman vihaamaani pulssia. Aika ja lepo teki tehtävänsä. Ei puudu enää naama, kädet on palanneet samaan puolitunnottomaan tilaan, eli tuntevat taas paremmin. Jalatkin kantaa ja pystyssä pysyn. Eli tällä kertaa taas saa elämä jatkua urillaan.


Meillä oli töissä työnvaativuuden ja laadun arviointi. Piti pisteyttää itsensä rasti-ruutuun, systeemillä. Täydet pisteet olisi olleet 100, mä ylsin 82 pisteeseen. Pomo oli tehnyt musta saman lapun. Meillä oli kahdessa kohtaa rasti eri kohdassa, eli arvio on melko luotettava, kun olimme kumpikin nähneet mut suurinpiirtein samassa arvossa. Työnantaja saa sitten pisteytyksen perusteella antaa henkilökohtaisen palkanlisän kahdelle työntekijälle jotka ovat yltäneet parhaimpiin pisteisiin. Tiedän olevani kärkipäässä, mutta niin hassulta kuin kuullostaa, en halua tuota lisää itselleni.

Tuollainen kyllä kannustaa työntekijää tekemään parhaansa ja ehkä ylittämäänkin itsensä. Mutta se eripura mikä siitä syntyy. Kateus nostaa päätään kun moni pitää itseään erinomaisena ja loistavana. En halua viedä keneltäkään nenän edestä tuota lisää. Vaikka raha tekisi hyvää, en halua tuota taakkaa ja kateutta harteilleni. Mieluummin venytän penniä hyvässä hengessä, kuin otan pahat katseet selkääni.

Mutta hyppään taas kukkaruukkuun tai sen viereen. Kun pahis irroitti otteensa, sain taas energiaa itselleni. Perjantaina töiden jälkeen tein isän kanssa tutun tilipäiväkauppakierroksen. Eli kiersimme ruokakaupat, apteekin ja haimme otuksille ruuat.

Heviletin kanssa katselimme ostoksiamme Lidl:n käytävällä. Naurahdin ääneen, että alkaa taas näytää ostoskorimme normaalilta. Ihan täynnä ja vaikka mitä, mutta mistä teemme ruokaa? Heviletin sanoin, "Tää on sitä tuttua omaa elämää". Ei se Hevilettikään ollut ihan sinut RM:n tilanteen kanssa. Nyt taas olemme enemmän yhdessä Heviletin kanssa. Huokaisu ja helpotus.

Myöhemmin illalal juttelin Skypessä KK:n kanssa. Lopulta päädyttiin siihen, että hän tuli hakemaan mua luokseen. Vietettiin hurjan hauska ilta, pelaillen Wii:tä ja jutellen. Mun piti tulla yöksi kotiin, mutta kello olikin yhtäkkiä puoli neljä yöllä....hups. Päätin sitten jäädä sinne nukkumaan. Pääsin tutun ja turvallisen miehen kainaloon nukkumaan, Painoin pääni lämpöisen rinnan päälle ja huokaisin. Halusin vain kainaloa, muuten pidimme läheisyyden platonisena, pyynnöstäni. En halua repiä itseäni juuri nyt rikki. Mutta tiedän kyllä, jos mun vierailut siellä jatkuu, palaa tutuksi käynyt seksikin mukaan. Olihan tämä jo toinen kerta kun olin siellä sen jälkeen kun RM lähti luotani. Me vain viihdymme yhdessä. Mutta pariksi meistä ei ole, ei seurustelumielessä. Ihana on ihminen ja saa mut aina nauramaan ja hymyilemään.

Siilitukka ja Pomppukin ovat vierailleet ahkeraan ja olivat ensi kertaa sukupibbaloissa yhdessä. Pomppu ihastutti perheeni itseensä valoisalla luonteellaan. Onneksi tunne oli tuossa molemminpuolinen. Myös Pomppu viihtyi joukossamme.Kehui meitä lämpöisiksi ja rennoiksi ihmisiksi. Sitä taidamme ollakin.Olen erittäin onnellinen Siilitukan puolesta. Ihana aikuinen lapsukaiseni.

Mutta summasumarum. Mä olen taas ehyt ja onnellinen oma itseni. Päätin hymyillä elämälle ja se hymyili mulle takaisin. Tiedän kyllä, että itkujakin jossain nurkan takana kyykkii. Mutta nyt hymyillään.

Hymyilkää tekin!