Munkin tulee sua ikävä.

Pian on jo heinäkuun kahdeksas. Mä odotan sitä innolla ja samalla haikeudella.

Mä nään, että myös Heviletti sitä odottaa. Innolla ja jännityksellä. Harmaisiin astumispäivää. Aikuisuuden yksi osa alkaa. Harmaat. Heviletissä asuu kaiken tuon laiskuuden ja datailun alla seikkailija. Se pitää kaikista fyysisistä haasteista, vähän niinkuin extremestä. On erittäin hyvä esim. seinäkiipeilyssä, ja fyysistä ketteryyttä vaativissa jutuissa. Kroppa on hyvin flexaapeli, joustava. Voimaa ei niinkään ole, se voi osoittautua hankalaksi intissä. Mutta kohan pää kestää kommennukset. Heviletti kun vihaa auktoriteetteja ja auktoritääristä otetta. Käskyt on sama ku härälle punainen vaate.

Mä käyn ite läpi luopumisen tuskaa, tai ei ehkä ihan tuskaa, mutta se tuntuu oudolta.

Näin viime yönä unen joka kosketti sydäntä.

Heviletti nukkui siinä lastensängyssä, sellaisessa missä se nukkui kouluikäisenä. Se huusi mua siinä unessa luokseen, "Äiti, tule tänne". Menin Heviletin huoneeseen, se makas sikiöasennossa pitkät hiukset puoliksi kasvoille valahtaneena. Sen silmät oli märät. Mä kyykistyin sängyn viereen polvilleni, niinkuin silloinkin kun pieni poika näki painajaisia. Mä kävin tuossa unessa silittämään sen pitkää silkkistä tukkaa, siirsin niitä suortuva kerrallaan pois silmiltä, olin kyynel silmässä mäkin. Sanoin Heviletille "Munkin tulee sua ikävä".

Nyt toi uni jäi päähän ja katson suurella hellyydella Hevilettiä. En mä sille ole tätä unta kertonut, ei tunnu just nyt kovin miehekkäältä.

Meillä vielä suunnitteilla perjantaiksi yhdessä ulkona syöminen, ens viikolla terdereissu ja sitten vikalle viikonlopulle, kahden viikon päähän vkl se hiusten napsaisu. Pompputyttö, mun ihana rakas miniä tulee katkaisemaan tukan.

Musta ja miniästä olis paljon kerrottavaa, meistä on tullut ystävät. Ei vaan anoppi ja miniä, vaan ystävät.
Mutta ne toiseen kertaan, tää postaus oli Heviletille.