Naps!

Huomenta, tai aamupäivää. Mun huomen kuitenkin.

Heviletti on on nyt millin siilin omistaja. Käytiin Pompun ja Siilitukan luona päivää ennen inttiin lähtöä. Vietiin sinne samalla Toffo, jonka tarkoitus oli kouluttaa niiden Data-pentua kissojen tavoille. Se ei sitten mennyt ihan nappiin. Toffo osoittautui jo liian vanhaksi, mukavuudenhaluiseksi ja laiskaksi, jotta olisi jaksanut paneutua pentuun. Joten 2 päivän oleilun jälkeen, Toffo haettiin takas kotiin. Ei se enää jaksa, vanha kolli pieniä riiviömäisiä pentuja.

Mutta sillä reissulla siis hävisi Heviletin tukka. Se teki kipeää mun sydämeen, ja Heviletin kanssa. Oli se operaatio. Ihan ekaks oli ongelma päästä sinne kissan kanssa. Ei saatu mistään kyytiä, sitten bussilla vaihtojen kautta kissanboksi mukana. Heviletti sitä boksia kantoi, kun mä en jaksanut. Ihmisten ilmeet oli erikoisia, kun katselivat näkyä. Pitkään nilkkoihin saakka ulottuvaan nahkatakkiin pukeutunutta pitkätukkaista liehulettiä, joka kantaa kissanboksia ja lepertelee siellä oleilevalle panikoivalle kissalle. Eiks Hevityypit voi olla helliä? Hä?

Ai niin, ne hiukset. Mä harhailen koko ajan, olin eilen Torin rytmeillä ja ilta venähti ja nyt vähän harhailuttaa päässä. Näin KK:nkin, ja sen kanssa vietettiin aikaa. Ja taas harhauduin. Siis se tukka!

Mä menin vessaan missä Heviletti istui tuolilla odottamassa. Halusin vielä kerran kammata sen tukan. Tästä Heviletti on tykännyt aina, ja mä myös. Se on ollut sellanen meidän juttu. Ollut aina sopiva tapa koskettaa toista. Hiusten harjaamisen tiimoilta. Mä siis harjasin sitä, oikein nätiksi ja sileäksi, mulla melkeen tippa silmässä, tai oikeasti olikin. Pyyhin pois. Sen jälkeen kuvattiin tukka takaa, kuinka pitkä se onkaan, ja kiiltävä ja nätti, vaikakin ihan hiirenhäntä siitä tuli kun palmikolle letitettiin.

Kampaamisen jälkeen Pomppu letitti sen, hiirenhännäksi. Sakset asettuivat aivan pään ja letin väliin ja näin miten Heviletti painaa silmänsä kiinni tiukasti, huulet kireinä toisiaan vasten, se on ihan hengittämättä. Ja mulla taas tippa silmässä, enkä hengitä mäkään. Kuuluu rouhivaa ääntä, mä kuvaan joka hetken, sakset leikkaa pitkää tukkaa, ja naps. Siinä se on, hiirenhäntä irtonaisena Heviletin päästä. Annettiin se sen käteen, hypisteli, katseli ja huokasi.

Se oli se vaikein hetki. Sen jälkeen alkoi saksilla lopputukan lyhennys ja viimeiseen vaiheeseen saimme sitten käyttöön koneen, jolla vedettiin se millin siili.

Mä hyperventiloin varmaan parissakin kohtaa. Pomppu sanoikin, että susta ei nyt oikein ole hyötyä tässä hommassa...ei ainakaan henkistä tukea. No ei kai! Ei voi tai kykene! Kummallehan tää oli vaikeampaa, mulle vai Heviletille?

No, siinä se sitten oli, millin siili. Heviletti jäi sitten yksin vessaan, vaihtoi vaatteet, peilaili itsensä rauhassa ja lopulta astui meidän silmien eteen, kun oli saanut itsensä selville vesille. Hymy, sen huulilla olikin hymy! Niin oli muuten meidänkin! Komea mies paljastui tukan alta. Mä melkeen järkytyin kun näin poikani kasvot usean vuoden jälkeen selkeästi, ilman valuvaa hiusputousta.

Heviletti istahti sitten siilitukan viereen. Siinä ne istui vierekkäin, ja kuinka samalta pojat näyttivätkään! Ei enää tarvii miettiä kumpi vaihtui sairaalassa, selkeästi ne on veljeksiä. Siilitukka sanoi, että miksi oot pitänyt sitä Hevilettiä niin kauan, sä oot komee noin! Lyhyt sopii sulle! Samaa mieltä olimme kaikki.

Kotiin kun tultiin, oli Heviletin ryhti noussut. Tykkäsi itekin!

Nyt tuli lähtö rannalle. Kirjoitan myöhemmin tarinaa siitä kun veimme Heviletin varuskunnan portille.