Rimpuilua.

Mä riehun ja rimpuilen. Olen levoton ja uneton. Taistelen ja tappelen, luovun taas jälleen.

Mä tiedän että teen itelleni hallaa, hakkaan päätä seinään. Tiedän että tää ei johda mihinkään, ei ole tulevaisuutta. Aivot, vaikkakin plakkiset, sen sanoo. Sydän huutaa muuta. Hakkaan tunnetta maan rakoon, selitän itselleni asioita.

Sitten huomaan taas ajattelevani sitä ihmistä. Aloitan taas alusta, hakkaan päätä seinään ja runnon tunteita romukoppaan. Revin rikki sen tunteen ja selitän taas itselleni kaiken mahdottomuutta ja järjettömyyttä.

Äsken keskustelin skypessä KK:n kanssa. Huomasin että puhuimme asioista eteenpäin. Pitää hankkia isompi peitto, että mahdutaan sen alle kumpikin. Pitää häätää koira pois sängystä, että hän mahtuu oikaisemaan jalkansa. Siis mitä? Siis tulevaisuutta, miksi? Eihän se johda minnekään. Se johtaa vain kyyneliin ja pettymyksiin. Olen sen tien käynyt läpi niin monta kertaa. Olen oppinut, että KK on kesyttämätön, vapaa sielu. En halua sitä kahlita, koska se KK häviää, johon mun sydän on kiinnittynyt. Mä itsekin katoan jos olemme liikaa yhdessä. Tiedän sen.

Miksi mä teen itselleni hallaa ja hakeudun aina tähän tilanteeseen? Mä en tahdo, mutta en voikaan tälle mitään. Tai voisin, mutta en sittenkään tahdo.
Tää ei oo nyt siirappia, vaan repivää suolaa. Kirvelee haavoissa. Tai niissä, minkä tiedän saavuttavani taas tällä. Tunnen sen kirvelyn jo. Samaan aikaan silti talsin eteenpäin.

Eräs ystäväni sanoi mulle viisaasti, mun on maksettava tästä aina tämä "huvivero", ja todellakin maksan.

Mä onnistuin pitkään olemaan erossa KK:sta, onnistuin itelleni selittämään, että huuma on ohi. Ehkä olikin osittain, kun emme tavanneet ollenkaan. Mutta se hemmetti syttyy aina uudelleen ja uudelleen, aina vaan. Se sammuu vain, jos en pidä ollenkaan yhteyttä. Se olisi paras keino, ainut keino, päästä elämässä eteenpäin. Edetä johonkin oikeaan parisuhteeseen. Toisaalta olen kyseenalaistanut sen, onko musta enää parisuhteeseen, oikeaan ja sitovaan? Luulen että ei. Liian monta yksinäistä vuotta, liian monta itsenäistä päätöstä, liian kukkona omalla tunkiolla.

Ei olla sovittu millon nähdään seuraavaksi, ei ole mitään suunnitelmia. Ei mitään mihin tarttua. Silti tiedän, että tavataan, mutta milloin? Miten tässä tilanteessa kuuluu toimia?

Sain työkaveriltani/ystävältäni tänään huoneentaulun jossa lukee " Ei onni etsien tule vaan eläen".

Koitan noudattaa tuota, ainakin hetken. Kunnes suola taas valuu haavoilleni.