Sydänasialla edelleen.

Mutta lähestymistapa toinen. Nyt puhun taas sydämen tunnepuolesta, en mekaanisesta pompottelusta.

RM kävi eilen hakemassa loput tavaransa, kesärenkaat ja nokkakärryt. Tapaaminen sujui mukavissa merkeissä, hyvässä hengessä ja juteltuakin tapahtuneesta saatiin. Päätettiin hetkinen halaukseen ja lupaukseen, että ei hävitä toistemme elämistä. Siihen ei ole syytä. Mutta olemme kokeilleet, suhde ei toiminut, mutta ystävyys, se on kallisarvoinen. Liian kallis hukattavaksi. Hyvä fiilis.Eikun tohinalla eteenpäin, tai, ei ehkä eteenpäin, ku tavallaan junnaan paikallani.

Mut siis. Kun RM lähti. Painuin suihkuun, siistin sääret, tosin jos siistiksi voi sheivauksen jälkeen sanoa, kun on muutama laastari laitettu. Hiukan tuntopuutoksia tai liian ronski ote sheivaajalla? Mutta ei niihin kohtiin ainakaan hetkeen karva kasva, juuretkin lähti. Suosittelen, mutta en ennen treffejä. On noloa nostaa sääri näkyville viehkeästi peiton alta kun lastarit vilkkuu iloisesti, sellaset karseat ruskeat.

Lähdin siis KK:n luokse. Vihdoin onnistui tää meidän pitkään suunniteltu yhteinen illanvietto. Vaikka olenkin melkosen naatti kun väännän pitkää päivää, päätin pistää kaiken tahdonvoiman peliin ja ampaista liikkeelle.
Hyppy bussiin ja tuhina päällä asemalta askeltaen KK:n kotia kohden. KK osasi taas yllättää. Oli laittanut uunin kuumaksi, mikä on erittäin harvinaista, KK ei kotona kokkaile. Mutta on nyt lomalla ollut tän viikon, ja selkeästi halusi panostaa mun vierailuun. Olin melkosen otettu, oli piirakkaan laitettu toiselle puolelle sellasta mitä tietää mun syövän, ja toiselle puolelle sitten sitä sikaa, mitä mä en syö. Oikeasti, ihan sydämestäni, olin liikuttunut. Miksi rentut osaavat niin hyvin tuon huomioimisen taidon? Miksi rentuilla on kiltti ja pehmeä sydän, ja miksi niitä sanotaan rentuiksi?

Me istuskeltiin ja otettiin rauhallisesti viiniä ruuan kanssa. Mulla oli aamulla töihin lähtö. Ai niin,mutta ennen sitä mä vaan ilmoitin, että pääsen aamulla koulubussin kyytiin lähes suoraan sen kotiovelta sillä reitti menee siitä.
KK naurahti melko tyytyväisen ja huvittuneen oloisena, "että ajattelit yöksi jäädä?" Öh, ajattelin, passaako se? No olihan toki itsekin näin suunnitellut, tai toivonut näin käyvän. Sama ajatus. Hymyilytti.

Saatiin popsittua herkullinen piiras ja käytiin kurkkimaan telkun tarjontaa. Pitää aina mennä jotenkin tälläin tutulla kaavalla, sillain rauhallisesti. Mutta mä en ollut rauhallisella tuulella, katsahdin KK:n kainaloon, että onko tässä vapaa paikka? Nopeaan olinkin sitten jo kainalon lämmössä, tutussa paikassa. KK naurahteli, että oletpa ronskilla ja reippaalla tuulella. No niin olin! Kainalon kaipuussa!

Keskustelut meni lopulta melko intiimeiksi. Pohdittiin sitä, miksi kumpikin meistä on edelleen/taas/uudelleen yksin. Pohdittiin millainen kumppani meille oikein sopisi. Ollaan melko riippumattomia luonteeltamme. Liika sitovuus ahdistaa kumpaakin. Pitää olla tilaa olla ja elää vaikka olisikin suhteessa. Pitää säilyttää oma itsensä. Mutta kun suhteeseen lähtee, haluaa siihen kuitenkin sitoutua. Mä kaipaan keskustelua, elämän liikettä, omia ystäviä, kumppanin kanssa oleilua, suunnittelua, elämän kokemista. Enkä puhu mistään extremestä, vaan ihan tän arjen tuomista asioista. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän laitan painoa elämän laadulle, elämän kokemiselle. En halua kulkea läpät silmillä, ja vain raataa päivästä toiseen. Kun koitan aistia jokaisesta päivästä jotain, no okei, on olemassa myös päiviä, mitkä on p###ja, sille ei voi mitään. Niiden päivien toivon vaan loppuvan pian.

Illan edetessä tuli tajuntaani se, että hei, KK:lla on ihan kohta synttärit, vai menikä ne jo? Ei hiivatti! No, kysymällähän tuokin asia selviää. Mulle tuli tunne, että ne ois ollut sillon. Ei ollut, mutta KK sanoi, että kyllä sä hänet synttäripäivänä näet. Eli huomenna! (Siis tänään, nyt tätä kirjoittaessani). Meidän piti mennä nukkumaan ajoissa, olihan mulla työpäivä viel edessä. Mutta eipä menty, tuskinpa ketään yllättää joka mua yhtään tuntee. Menihän tuo reippaasti seuraavan päivän puolelle, mutta sainpahan ainakin olla eka joka sai toivottaa hyvää syntymäpäivää 55-vuotiaalle miehelle.

Ei mulla tullut nukkumisesta mitään, kuulin tasaisen ja rauhoittavan tuhinan vieressäni. En kyennyt nukkumaan, nautin olemisesta. Ajattelin että kyllä mä selviin yhden työpäivän vaikka valvotun yönkin jälkeen. Aamuyöstä käväsin vessan puolella ja KK siihen heräili. Käperryin kainaloon, kiedoin hänen kädet mun ympärille, rutistin ja hymyilin. No, silleenhän se sitten meni, ettei enää nukuttu. Sain siis nukuttua noin 3 tuntia. Bueno, mutta kannatti. Hymyssä suin oli mukava lähteä töihin. Melko kiireellä lopulta säntäsin bussiin, olin kurkannut peiliin hampaat pestessäni mutten tajunnut kurkata miltä hiukset ihan oikeasti näyttää.

Olin kuin töyhtöhyyppä, hiukset olikin takaa aivan pystyssä. Oli sellanen bed hair-look. Ei bad hair-look. Eipähän tarvinnut töissä väsymystä selitellä. Mun idoottihymy ja tukka puhui enemmän kuin sanat.

Mä olen yrittänyt oikeasti pysytellä erossa KK:sta. Aina kun kohtaamme ja välimme muuttuvat intiimeiksi, mun sydän pomppaa. En halua olla ihastunut häneen. Mä tiedän, etten kykene hänen kanssaan elämään. Kuningas alkoholilla on liian suuri osuus KK:n elämässä. Kun mopo irtoaa käsistä, voi olla monenkin päivän putki tiedossa. Se ei vaan istu mun elämäntapaan. Mä luulen, että tää on meidän juttu. Yhteisen ajan vietto, kun niin kumpikin haluaa. Tätä ei ole tarkoitettu koko elämän kestäväksi suhteeksi, siis vakavalla tavalla. Me ollaan toisiamme varten, luonnollisesti ja tarvittaessa. Tosin, tätä on nyt kestänyt 19-vuotta. Ollaan yhteyksissä kun ollaan vapaina, ja kun ei olla, kadotaan taas. Tiet johtavat toistemme luokse sinkku aikoina sattumalta, ja silloin tavataan tiiviimmin, mutta ei liikaa.

Kylläpäs oli taas tiukkaa analyysiä itsestäni ja elämästäni.