Painajainen joululomalla.

Teksti on pitkä, varoitan etukäteen, jaksa lukea loppuun, jos kiinnostusta riittää.


Minulla on ystävä, jolle olen ystävä ja joka on minulle ollut ystävä. Olemme tunteneet toisemme esipuberteetti-iästä lähtien. Ollen koko matkan aikuisuuteen jossain tekemisissä. Elämä meitä kumpaakin kolhinut ja hakannut päähän. Kohtalo, tai miksi ken haluaa asioita kutsua, on heitellyt meitä aina yhteen, aina samaan paikkaan. Sattumaa? En usko, jokin suurempi voima tässä on takana. Mutta Sinä suurempi voima, anna mulle jo lepoa ja rauhaa. Anna tälle tarinalle jokin loppu. En jaksa enää elää tätä, en jaksa enää olla se joka pitää ystävän elossa. En olla se joka rientää paikalle ja hoitaa.

Ystävälläni on ollut järkyttävän kivinen taival. Hänen vanhinta lastaan on oma isänsä hyväksikäyttänyt, kaksi nuorempaa on säästyneet siltä, mutta eivät muilta kolhuilta joita tuo tapahtuma aiheutti.Kyseessä siis ystäväni ex-mies, puoliso. Petollinen, ulospäin ystävällinen, sisältä kylmä ja tunteeton. Pelottava ihminen.

  Ystäväni on aina ollut sairas, mielenterveydellisesti. Eikä mitenkään kevyen luokan sairas. Jo nuorena kuullut ekat äänet päässään, mutta onnistui tuolloin vaientamaan ne. Mutta kun tuo tyttären hyväksikäyttö selvisi ja alkoi järkyttävät oikeudenkäynnit, hänen mielenterveytensä petti kokonaan. Nuo oikeudenkäynnit olivat itsellenikin raskaita, olin niissä mukana avaintodistajana, niin käräjillä kuin sitten hovissa. Tuomio tuli suureksi osaksi sen kautta, että pystyin todentamaan noiden hyväksikäyttöjen mahdollisuuden. Muuten huuleni ovat asiasta sinetöidyt. Mies sai tuomion, joka luonnollisestikin on mielestäni aivan liian pieni. Mies on sen istunut ja kärsinyt. Jos kärsimyksestä voidaan puhua suomalaisessa vankilassa istumisesta. Tuon alan rikolliset saavat vankilassa myös suojelua, koska luonnollisestikin ovat vankilan pohjasakkaa. Muut vangit eivät hyväksy lapsiin kohdistuvia tekoja.

Ystäväni lapset huostaanotettiin yksi kerrallaan. Viimeisimmän lapsen otin aluksi luokseni asumaan, sillä koti ei enää ollut turvallinen. Tämä tehtiin yhteistyössä sosiaaliviraston, ystäväni ja minun kanssa. Jouduin olemaan ystävälleni todella kylmä kertoessani, ettet ole kykenevä huolehtimaan lapsestasi. Koti oli emotionaalisesti kylmä, tyhjä. Likainen, ötököitä keittiössä ja homeisia astioita, lapsella likaisia ja liian pieniä vaatteita. Lapsella ei ruokaa vaan raapi syötävää kaapeista jotka yleensä olivat tyhjillään. Minulle otti koville puuttua tilanteeseen, olihan kyseessä hyvä ystäväni. Jonkin ajan kuluttua ystäväni ymmärsi tilanteen ja antoi tekoni anteeksi ja ymmärsi sen olleen teko hyvässä, ei pahassa. Tuona aikana olin ystäväni tukena. Voisi ajatella kylmästi ulkoapäin, että toinen käsi puukotti ja toinen silitti. Mutta totuudessa silitin kummallakin kädellä. Toisella lasta ja toisella ystävääni. Kumpikaan käsi ei puukottanut.

Kävin säännöllisesti ystäväni kotia siivoamassa, yritin pitää sen sen verran puhtaana, että lapsen vierailut oman äitinsa luokse onnistuisivat. Ystäväni oli kyvytön siivoamaan. Ei osannut. Pyysi apuani, että opettaisin hänelle kuinka siivotaan. Sitten siivosimme yhdessä. Aloitimme alkeista. Missä järjestyksessä siivotaan. Otetaanko ekana imuri vai pitäisikö saada lattiataso puhtaaksi tavaroista, vaatteista ym.? Todella alkeissa liikuimme. Kun aloittaa siivoamisen, ei yritä nähdä kaikkea kerralla, vaan ottaa yksi tavara kerrallaan käteen, pohtia missä sen paikka on, minne se leitetaan, missä sitä eniten tarvitaan. Näin saimme yhden viikon aikana siivottua ystäväni kodin. Samalla pohdimme mitä kotona on oltava kun lapsi tulee vierailulle, ruokaa ja aikaa ja läsnäoloa.Kävimme ystäväni kanssa sosiaalitoimen avustamana ostamassa lapselle oikean kokoisia vaatteita, asianmukaisen varustuksen jotta pärjää. Tämän tein siis oman työn ohessa, omien lapsieni ongelmien ja koulunkäynnin lomassa, samalla hoitaen kotonani eskari-ikäistä ystäväni tytärtä. Tähän samaan saumaan sairastuin, ja sain ensimmäisiä oireita MS-taudista, joka sitten diagnoosiksi tuli noin 6kk kuluttua, vuonna 2007.

Tässä samassa saumassa lopulta saimme ystäväni lapselle pysyvän sijaiskodin, ja yksi kivi putosi harteiltani. Jäi vain oma poikani, toinen tässä myllerryksessä muutti isälleen. Muutoksia paljon myös omassa elämässä. En tiedä miten siitä selvisin. Mutta selvisin, koska olen tätä tässä kirjoittamassa.

Nyt olemme tilanteessa jossa kuljen taas tuulimyllyjä vasten, ystäväni asioissa. Alamäki ystävälläni on ollut melkoinen. On ollut hoitojaksoja useita ja eri pituisia Kellokosken sairaalassa. Suurimpaan osaan olen minä ollut se henkilö joka on rientänyt apuun. Muutaman itsemurhayrityksen onnistunut leikkaamaan poikki ja saanut avun paikalle. Ystäväni äänet ja harhat ovat hyvin voimakkaita ja pahoja, ilkeitä. Itse olen hänen kanssaan varuillaan. Äänet ja harhat eivät pidä minusta. Olen se järjen ääni, ja tottakai olen silloin uhka ystävälleni. Olen varuillani, sillä kun äänet käskevät, ystäväni tottelee. On hypännyt auton eteen, mutta autot ovat ehtineet jarruttaa. On yrittänyt hypätä parvekkeeltani, koska äänet sanoivat hänen osaavan lentää ja korkeammalta saa paremman vauhdin. Asumme siis samassa kerrostalossa, minä kolmosessa, hän ykkösessä. Tämä on nyt kolmas talo missä asumme yhtäaikaa. Aina samassa rapussa, päällekkäin. Mä yleensä ylempänä, ystäväni alempana. Olemme siis asuneet tällaisessa symbioosissa nyt 17-vuotta. Emme ole hakautuneet kuin kerran samaan taloon, kaksi muuta on täysin sattumaa, tai kohtaloa, tai mitä lie.

Nyt ystäväni on alkanut saamaan epileptisiä kohtauksi, jotka ovat ilmeisesti vahvan mielenterveyslääkityksen sivuoireita. Melko rankka sivari, mutta rankka on lääkityskin. Nyt tämän joulun aikaan en ole päässyt lepäämään ollenkaan. Olen hyvin väsynyt ja voimaton ja itkuinen. Omat asiatkin painaa päälle, nekin pitäisi jaksaa hoitaa, samoin Heviletin asiat. Siilitukalla kaikki hyvin.

Ystävälläni käy kotisairaanhoito kerran päivässä, aina aamuisin pistämässä pitkäkestoisen insuliinin ja antamassa dosetista lääkkeet. Iltalääkkeet ovat ystäväni itse otettava. Eräänä aamuna tässä joulun jälkeen kotisairaanhoito oli löytänyt ystäväni sekavana ja ei kyennyt vastaamaan yksinkertaisimpiinkaan kysymyksiin. He soittivat ambulanssin paikalle ja ystäväni vietiin sairaalaan. Sieltä jonkin ajan kuluttua ystäväni karkasi. Hänen peräänsä soitettiin poliisit. Mulle tuli tieto asiasta ja kun mulla on avain hänen luokseen, menin katsomaan olisiko kotona. Kyllä, siellä oli. Nukkumassa. Ystäväni luuli että on yö.

Jäin sinne ystäväni seuraan. Juttelin ja yritin ottaa selvää sekavuuuden määrää. Sekavuus oli isoa luokkaa. Hän ei muistanut että hänellä on lapsia, tai sitä mikä on vuodenaika tai vuosi. Ei mitään. Minut tunnisti. Harhoja hänellä ei ollut, joten nyt ei ollut kysessä mielenterveyteen liittyvä ongelma. Nyt oli jotain muuta. Soitin sairaalalle ja sieltä kertoivat kotipalvelun tulevan vielä poikkeuksellisesti iltakäynnille. Hyvä, koska en halunnut ottaa vastuuta enempää. Kotipalvelu saapui ja antoi lääkkeet ystävälleni. Huomasin silloin ystäväni käden tekevän nykiviä pakonomaisia liikkeitä. Hyvin pieniä, kotipalvelun hoitajat eivät näitä havainneet. Kysyivät ystävältäni vain että pärjäätkö? Ystäväni on niin kauan ollut tässä rumbassa mukana, että on oppinut oikeat vastaukset ja vastauksessa minimimäärä sanoja. Vastaus oli siis "kyllä". Asia jäi siihen. Mutta niin jäin minäkin, hoitajien lähdettyä jäin edelleen tarkkailemaan tilannetta. Ne liikkeet lisääntyivät ja levisivät muuallekin vartaloa. Seisominenkin alkoi olla hankalaa. Päätin soittaa ambulanssin paikalle ja soitin hätäkeskukseen.

Hätäkeskuksen nainen ei ollut mitenkään ystävällinen. Kerroin ystäväni taustatiedot, mainiten myös sen mielenterveyspuolen, vaikkakin sanoin ambulanssin tarpeen syyksi jonkinlaisen kohtauksen, mahdollisesti epilepsia. Hätäkeskuksen nainen sanoi minulle :"Mielenterveyspotilasta varten EI lähetetä ambulanssia, toimittakaa potilas omalla autolla tai taksilla sairaalaan" MITÄ?
-Minulla ei ole autoa, eikä ole rahaa taksiin kummallakaan, enkä suostu ottamaan vastuuta potilaasta, lähettäkää ambulanssi paikalle arvioimaan tilanne.
-"Pyytäkää potilas puhelimeen, haluan keskustella hänen kanssaan."
Hätäkeskus ja ystäväni käyvät keskustelun, jossa ystäväni vastailee vain, kyllä, ei, en tiedä, ehkä. Suurimmaksi syyksi ja ongelmaksi sillä hetkellä mainitsi vaikeuden pysyä pystyssä. Eikä ihme, ne nykäykset olivat silloin levinneet jo koko vartaloon.
Hätäkeskus puhuu jälleen minulle -" Hyvä on, lähetämme ambulanssin. Ymmärrättekö että tämä ei ole kiiretapaus, ambulanssi tulee puolen tunnin/kahden tunnin kuluttua. Ymmärrättekö että teidän on oltava paikalla avaamassa alaovi, ymmärrättekö?". Ymmärrän! Hemmetti! Ihme kysymyksiä!

Amblulanssi tulee lopulta paikalle. Toteavat yhdellä silmäyksellä tilanteen ja lähtevät viemään ystävääni ambulanssiin. Minä pakkaan tarvittavat tavarat mukaan, dosetin, lääkekansion, kännykän ym...Ystäväni pukeutuu sillä välin, tai yrittää ainakin. Ottaa sukat pois, laittaa sukat takaisin, kummankin samaan jalkaan ja toinen jää paljaaksi. Laittaa lenkkaritt jalkaan ja takin päälleen. Menee ambulanssikuskien kanssa käytävään, palaa heti takaisin ja alkaa riisuutumaan. Kävin jo! Ei, et käynyt, laita kengät takaisin ja mene miesten mukaan. Kaikki hyvin, silitin ystäväni olkapäätä ja työnsin häntä ulos ovesta. Sairaalassa ollessaan ystäväni sai ison kohtauksen jossa puri kielestään palasen irti. Sen tuoma sekavuus ei ole vieläkään poistunut.

Lopulta tulin kotiin, soitin kotipalveluun ja informoin tilanteen, soitin Ystäväni isälle. Sen jälkeen menin lopen uupuneena sängylle itkemään. Olin niin väsynyt. Tajusin, että nyt olemme ääripisteessä. En enää jaksa tätä. En vuodesta toiseen. Ystäväni lapset, ne kaksi jotka ovat aikuisia, eivät enää jaksa ja yhteydenpito äitiinsä on vähäistä. Nuorin lapsi käy tapaamassa, mutta ei hänkään kovin mielellään. Ystäväni veli ei jaksa enää, vain ystäväni isä vielä yrittää. Hänen kanssaan yritämme. Nyt en tahdo jaksaa enää minäkään. Olen itkenyt joka päivä loman aikana. Lomaa jäljellä vielä muutama päivä, kun saisin itkemisen jo loppumaan ja saisin virkistystä. Omat läheiseni lähinnä ovat mulle vihaisia kun hoidan tätä asiaa. Tajuamatta, että en voi jättää yhtäkään ihmistä heitteille. Tajuamatta että ei ole oikeasti muita, ystäväni olisi hengetön ilman minua. Tukea tähän en siis saa omilta läheisiltäni. Vain syyllistämistä, ja käskyn lopettaa. Mutta ymmärrystä siitä, kuinka poikki olen ei löydy.

Olen järjestellyt ystäväni asioita nämä kaikki päivät. Yhteydenottoja sairaalaan, sosiaaliohjaajalle, omaisille. Selvittänyt miten ystäväni olisi mahdollista päästä pois kotoa, palveluasumisen pariin? Sitä yritimme ekan kerran noin 3-vuotta sitten. Ystäväni kieltäytyi ja pakkokriteerit eivät täyttyneet. Joten sama meno jatkui.

Olen tajunnut myös sen, että omaiset onnistuvat sulkemaan silmänsä, koska alituajuisesti tietävät sen, että mä en jätä ystävääni. Mä olen aina ollut ottamassa kopin ja pelastamassa hänen henkeään. Nyt en enää jaksa. Olemme ystäväni isän kanssa jutelleet ja olemme samalla linjalla. Ystäväni pois kotoa, pois vastuultani. Vaikka tätä nykyä olenkin hänen lähiomaisensa sairaalan papereissa, mutta sekin vain käytännön syistä. Saan häntä koskevat tiedot, sillä asun häntä lähinnä ja nopeimmin pääsen apuun. Ystäväni isä asuu kauempana, parin tunnin ajomatkan päässä. Muilla omaisilla ei ole siis halua, sillä ystäväni on jäärä. Todellinen jäärä. Kaikella rakkaudella sanottuna, jäärien jäärä. Kun hän ei suostu, ei kukaan kykene taivuttamaan. Nyt olen päättänyt taivuttaa hänet tähän. Palveluasumiseen, missä olisi turvassa. Minäkin voisin elää omaa elämääni pelkäämättä koko ajan.

Olen lopen uupunut. Jos sinulla on kokemusta, vinkkejä, tietoa, taitoa, jätä kommenttiboksiin viestiä. Kaikki mahdollinen otetaan vastaan. Voimahalauksista lähtien. Pyydän anteeksi jos kirjoitus on sekava ja polveileva. Mutta tilannekin on sellainen, sekava ja polveileva, ei yksiselitteinen ollenkaan.

Joululomani ollut siis painajainen. Tarvitsen sairauslomaa tästä selvitäkseni.