Tämä päivä on uponnut kokonaan tietokoneen maailmaan. Kone tökkii ja yskii ja puhisee. Siirsin ensiapuna kaikki miljoonat valokuvat ja musiikin ulkoiselle kovalevylle. Muutin koneen asetuksia, poistin turhia käyttämättömia ohjelmia. Nyt wörkkii taas. Puhina ja yskintä vaikeni. Nyt olemme yhteisymmärryksessä. Kaikkea sitä pitääkin huoltaa, mikään ei toimi huoltamatta. Ei koneet, eikä ihmissuhteet.
Oma ihmissuhteiden hoito jäänyt vähäiselle. Eipä ole jaksanut ottaa puhelinta käteen ja soittaa ystävilleen. Saatikka tavata ketään. Yhden ystävistäni näin kauppareissulla. Ekana kommenttina, näytät melko väsyneeltä. Se aukaisi sanallisen arkkuni. Oli eka joka näki mut! Siis mut! Halusi tietää mitä minulle kuuluu, miten jakselen. Kohtaaminen ei ollut pitkä, mutta sitäkin merkittävämpi. Se puhallus minkä sisimmästäni tein, auttoi vähän. Jaksoin kantaa päätäni paremmin, nähdä muutakin kuin kuluneiden saappaideni kärjet. Näin muitakin ihmisiä, kiireisiä. Ärtyneitä ilmeitä, ahdistuneita kulkijoita kauppojen käytävillä. Asia mihin kiinnitin huomiota oli kännykät. Nuo paholaisen vempeleet, kieroutuneet ajan syöjät.
Ihmiset tekivät ostoksia, nostelivat tavaroita konemaisesti ostoshihnalle. Kesken nostojen soi kännykkä taskussa, siinä samalla hetkellä kun se soi, näin miehen ilmeen. Maitopurkki kädessä, matkalla kohti hihnaa. Käsi pysähtyy ilmaan, miehen yhteen puristuneiden huulien välistä pääsee murahdus. Käsi tiputtaa, tai pikemminkin heittää maitopurkin hihnalle, toinen käsi kaivaa kännykän. Odotin ärähtävää vastausta puhelimeen. Mies vaihtoikin pian ilmeensä ja yhteen puristuneet huulet päästivät sinne sopimattoman äänähdyksen. Kevyen, pehmeän. Miehen kasvoille nousi hymy. Vaihtoi muutaman sanan kassalla, lopetti lyhyeen. Samantien miehen ilme palasi kireyteen ja synkkyyteen. Puhelu oli mieluinen, kauppakäynti ei. Mutta selvästi häiritsi se hetki milloin puhelin soi.
Näin näitä muitakin puheluita hyllyrivien välissä. Kaikkia leimasi se, että puhelimen omistaja kuullessaan soittoäänen, tuskastui. Ilme kiristyi. Lopulta aloin seuraamaan näitä hetkiä. Osa vastasi puhelimeen kiristellen, kimittäen. Kuulin tuskaisia parahduksia,- ei ei nyt, olen kaupassa, en ehdi nyt!- Älä soita nyt, etkö muista, olen kaupassa.- Ai mitä pitää tuoda, en mä muista kuitenkaan, on kiire.- Älä soittele koko ajan, anna olla rauhassa, edes kaupassa. Tässä listaa niistä vastauksista. itse puheluiden etenemistä en enää seurannut.
Omakin puhelimeni soi. Huomasin itsekin ärtyväni. Mietin vastaanko vai en. Nähdessäni soittajan, päätin vastata. Tosin tiesin puhelusta tulevan raskas yksinpuhelu. Se oli ystäväni sairaalasta. Hänen kanssaan käydyt keskustelut on lähes aina yksinpuheluita. Hän soittaa yksinäisyttään, mutta on menettänyt kyvyn keskustella. Hän haluaa vain kuulla puhelimessa äänen. Joten vastaan ja kerään voimia. Kyselen jotain kuulumisia, huomaan että ystäväni on edelleen sekava ja puhelusta ei tule oikein mitään. Kerron sitten listamaisesti omia kuulumisiani. Koitan lopettaa puhelua jatkaakseni ostoksiani. Saan sen päätettyä nätisti ja hyvissä merkeissä. Tiedän ystävälleni tulleen paremman mielen. Mutta tässä henkisessä tilassa missä pyörin, se tyhjensi oman akkuni. Pyörin nyt kaupassa pää tyhjänä, muistamatta mitä olinkaan ostamassa. Koitan hengittää, palauttaa kotona olevan jääkaapin sisällön mieleen. En onnistu. Soitan Heviletille kotiin ja pyydän katsomaan mitä sieltä perustarvikkeista puuttui. Tämän jälkeen jatkoin ostoksiani.
Vaikka manaankin monen muun lailla tuota alati-saatavilla-oloa, nyt siitä oli hyötyäkin. Mutta se on jotain niin ärsyttävää, olla aina saatavilla. Usein kuulen myös sitä, että kun toiselle yrittää soittaa eikä vastaakaan. Tuo soittaja menettää hermonsa. Onhan sillä kännykkä! Vastaisi siihen heti! Johan on kumma! murh! Tähänkin olen itse syyllistynyt. En todellakaan ole yhtään parempi ihminen kuin kukaan muukaan. Toisinaan vaan jään ajattelemaan asioita, hiukan pidemmälle ja syvemmälle. Mihin olemme me ihmiset itsemme työntäneet?
Valtavaan informaatiotulvaan, joka paikassa soi radiot, uutiset tulvii korviimme, silmiimme, halusimme tai emme. Busseissa on valotaulut, missä näkyy uutisten pääotsikoita. Sinnekin tulvii uutiset. Ihminen ei kestä kaikkea sitä määrää mitä on saatavilla. Aivot eivät jaksa kaikkea käsitellä. Kun yrittää, ärtyy. Kun ärtyy, väsyy. Kun väsyy, pinna palaa. Kun pinna palaa, on peli taas menetetty siltä päivältä. Kannattiko, voisi kysyä?
Toinen hyvä, rakas ystäväni oli käynyt lukemassa blogiani, laittoi mulle viestiä. Olisi kenties syytä kahvitella, luin blogiasi. Ihana, ihana rakas ystäväni! Jo pelkkä tuo viesti paransi mieltäni. Nyt täytyy saada aikaiseksi sovittua koska tapaamme. Tiedän tälle ystävälleni voivani puhua raakana kaiken. Hän kykenee sen kantamaan ja vaikka ei voisi minkäänlaista ratkaisua antaa, hän kuuntelee. Nyt tuon tapaamisen ajattelun voimin jaksan taas eteenpäin. Pääsen lataamaan lastin ulos, turvallisesti oikean elämän ihmiselle. Ihmiselle jota mun ei tarvitse varoa tai sääliä, tai pikemminkin säästellä. Hänen selkärankansa kestää kuunnella. Meillä on vastavuoroinen ystävyys. Kumpikin antaa ja saa.
Tänään ollut melko hyvä päivä. Sairaalassa oleva ystäväni on hiukan parempaan päin. Soitii minulle tänäänkin. Hän jopa kykeni itsestään jo jotain kertomaan, naurahtelikin puhelimessa. Se tuntui hyvälle, kuulla hänen olevan niin tolkuissaan, että kykeni nauramaan.
Nyt en aio tehdä mitään. En sitten mitään. Vain olla, kaikki on jo tehty tälle päivälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti