Nyt saikulla, lepäämässä ja voimia keräämässä. Oli inhan tiukkaa ja vaikeaa mennä hakemaan saikkua. Kun olis jalka poikki, tai korkea kuume, marssisin välittömästi saikulle, tai no sen poikkinaisen jalan kanssa linkuttaisin. Mutta saikulle joka tapauksessa. Muhun on jotenkin iskostunut, että on heikkoutta olla väsynyt, tai väsynyt saa olla, mutta töitä on tehtävä. Älkää kysykö mistä tämän olen itseeni imenyt. Muita kehotan aina pitämään huolta itsestään, itse toimin yleensä päin vastoin kuin muita neuvon. Muissa en näe heikkoutena väsymystä tai sen takia saikuttamista. Mä nostan hattua sille, ken osaa tuon. Rajata elämäänsä ja hakeutua saikulle ennen täydellistä voimien lopahtamista. Mä opettelen edelleen.
Tähänkin tarvittiin ulkopuolinen painostus/kehotus. Itsekseni jos olisin pähkäillyt, olisin nyt töissä ja väleissä vessassa itkemässä ja taas jatkamassa työtä. Kuka haluaisi sellaisen open/avustajan lapselleen? Käsi ylös, mä en ainakaan. Sellanen henkilö ei ole työkykyinen ja voi olla arvaamaton. Mulle itelleni on tärkeää, etten provosoidu lapsista, oppilaista. Jaksan kärsivällisesti selvittää riitoja, hakea luokkaan työrauhaa, neuvoa sen sadannenviidennentuhannen kerran samaa asiaa. Jaksaisinko tässä kunnossa? En. Normikunnossakin saa ajoittain laskea sataan tai jopa tuhanteen kun aloittaa uudelleen selityksen, tai selvittää samojen oppilaiden samaa riitaa samalla viikolla sadannen kerran. Tämän kun itsekseni pohdin, tajusin että mun paikka on nyt kotona. Muut ulkopuolella olevat ihmiset ajatteli asian mun näkökannalta, mun jaksamisen ja toipumisen. Mä sain itseni lääkäriin ajatellen asian itseni ulkopuolelta. Sitten se ei enää tuntunut heikkoudelta. Mun heikkous on mun pyrkimys liikaan täydellisyyteen, liikaan suorittamiseen. On vaikea vain olla ja elää. Tarkoitan lähinnä työelämää. Kyllä mä täällä omassa pienessä kuviossa osaan ja kykenen irrottelemaan ja olemaan pää irti kropasta. Ilman noita irtiottoja mun elämä olis pian pelkkää suorittamista. Nopea tie loppuunpalamiseen.
Mulle on aina ollut myös vaikeaa kertoa ulkopuolisille omasta todellisesta tilasta. Siitä, että voimat alkaa olla vähissä, tai siitä ettei yksinkertaisesti jaksaisi yhtään mitään. Tai siitä, että mieli vetää alavireessä, tasasessa mollisoinnussa. Mä vedän itteni duuriin väkisin. Mistä hemmetistä noi musiikkivertaukset tulee? En ole pätkääkään musikaalinen ihminen! Mutta siis, väkisin väännän hymyä. Läheisimmät, todella läheiset erottaa sen. Muille menee läpi. Mutta kun olen jo pudonnut kuiluun, sitten sitä ei enää peitellä, se näkyy. Tosin, kuori on sillonkin kasassa, julkisilla paikoilla. Mutta auta armias jos joku kysyy miten voin, pato halkeaa ja vyöry on valtava! Mieti siis tarkkaan kysytkö multa kuulumisia? (tässä hymiö)
Tuosta täytyykin siirtyä eiliseen padon murtumiseen.
Aamulla soitin viimein tyteen, jalat ei kantaneet enää kunnolla, kädet ei tunne kunnolla, pää ei toimi kunnolla. Raskas ja hankala olo koko kropassa. Olin sen jo pitkään tuntenut. Mutta paljon laitoin pitkään kestäneen ressin piikkiin. Sain ensin ajan pelkästään työterveyshoitajalle. Hänen kanssaan aloitin paketin purkamisen ja ekat itkut tuli jo siinä. Hoitsu oli sitä mieltä että tarvitaan lääkärin mielipide. Tiesinkin sen, ei tää hoitsun kanssa selviä, saikkua tarvitsen. Eikä hoitsu saa kirjoittaa saikkua suoraan loman perään, siihen tarvitaan lääkäri. Tätä sitten taas vastaanoton tytöt ei tienneet tai muistaneet aikaa mulle antaessaan, tai eivät ymmärtäneet kuinka vakavasta tilanteesta on kyse. Hoitsu kehoitti tilaamaan aikaa myös työterveyden omalle psykologille. Taakkani harteillani on melko iso kannettavaksi. Eikä todellakaan ystäväni asia ole ainut. On muutakin kuormittavaa tekijää ollut viimeisen 2kk aikana. Joten en syyttele ystävääni, tämä olisi ollut edessä joka tapauksessa seuraavan uuden vastoinkäymisen kohdatessa. Kamelin selän katkaisi kuitenkin se ystäväni kriisi, jonka selvittely edelleen kesken.
Kaikki ajat lääkärille oli tietenkin jo siihen mennessä menneet. Ehdotus että tulen huomenna uudelleen. Eiii, en jaksa taas kammeta itseäni liikkeelle, en jaksa! Siinä samassa hoitsun ruutuun tulee näkyviin peruutusaika samalle illalle. Sen otan, kiitos! Aika tosin on vasta neljän tunnin kuluttua. Kotiin ei kannata lähteä, bussimatkustaminen on kallista. Willaankaan en halua mennä turvonneilla silmillä. Äiti asuu lähellä, menen äidille! Soitto äidille tuottaa pettymyksen, äiti onkin tänään töissä. Hätä ei ollut tämännnäköinen, sillä äiti on töissä samaisessa rakennuksessa missä jo olin. Äippä antaa avaimen ja menen äipän luokse lepäämään ja odottelemaan aikaa lääkärille. Laahustan äidin luokse vesisateessa. Takki ihan märkänä, kengät samaten. Ehtivätpähän kuivua ennen ku lähden uudelleen liikkeelle.
Raahustan itseni neljän tunnin kuluttua uudelleen samaan paikkaan. Nyt lääkärille. Mun tyten lääkäri on venäläistä syntyperää (kuten suurin osa lääkäreistä nykyään) ja on tunnettu tuimuudestaan. Hän on itkettänyt monet pois vastaanotolta ollessaan kylmä ja jääräpäinen. Näin alkoi aikoinaan meidänkin hoitosuhteemme. Hän äksyili ja tiuski mulle, huusikin. Lopulta mulla meni pinna ja iskin nyrkin pöytään (kyllä, oikeasti) ja sanoin että lääkärin kuuluu hoitaa potilas kokonaisuutena! Lääkäri hiljeni ja tuojotti mua. Henkäsi syvään ja vastaanotto jatkui. Mutta tuosta siis jo vuosia aikaa, sen jälkeen olemme toimineet hyvässä yhteisymmärryksessä. Kunnioitan hänen ammattitaitoaan, on hyvin pätevä lääkäri. Hän kunnioittaa myös mua ja jaksaa nykyisin kuunnella loppuun saakka. Tämän kirjoitin tähän väliin, koska mua jännitti mennä tuossa kunnossa lääkärin, tuon tuimuuden luokse. En tiennyt yhtään miten tällaiseen asiaan suhtautuu. Ennen syynä ollut flunssat ja punkteeraukset. Entäpä henkisen puolen asiat?
Rohkea rokan syö. Mä pääsin penkkiin istumaan ja huokasin ja aloitin. Pato murtui ekan lauseen, tai ehkä tokan aikana. Lääkäri ryntää siitä samasta hakemaan nenäliinaa. Mä huokasin mielessäni, se ymmärtää. Jatkoin ja kerroin kaiken taakan pois. Hän tutkailee mua, tuimasti ja hellästi. Pohtii diagnoosia minkä kirjoittaa saikkulappuun. Burn out olisi sopiva, mutta sulla on tuo MS myöskin. Hmm..Laitan tämän MS, sillä se on kuitenkin alentanut sun jaksamista, ja kun koko kroppa reagoi, siis jalat ja tuntokin...Hmm...tuhisee, tuijottaa ruutua. Näpyttää siihen kuuluisat G35, ja sitten lisää vielä masiksen, katsoo mua ja poistaa sen. Todeten että vaikka olen itkuinen ja väsynyt, olen kuitenkin ihan selväpäinen ja toiveikas. Ei masennusta havaittavissa. Kiitos lääkärille, Luojalle ja kaikille, ei tullut burn out diagnoosiksi. Se olisi ollut palkaton loma ja olisi ollut pakko mennä töihin, en kykene olemaan päivääkään palkattomalla. Mieli keveni ja hymykin irtosi ihan spontaanisti.
Lähden vastaanotolta mieli koheenneena, ei itketä enää. Lääkärikin kehoitti tilaamaan aikaa työterveyspsykologille, suositteli 1-3 käyntikertaa. Puran loputkin lastista sitten pois, jollekin ulkopuoliselle. Tänään on vielä pois, mutta huomenna hänkin on paikalla ja varaan sitten aikaa.
Jalat ei kyllä vahvistuneet tuolla lääkärissä, eikä kädet. Mun on jaksettava vielä mennä kauppaan, vettä sataa koko ajan enemmän. Mutta raahaudun vesisateessa kauppaan. Kaupasta kahden painavan kassin kanssa lähimmälle pysäkille bussia odottamaan. Se saapuu myöhässä. Pääsen kyytiin, käsi ei enää nouse, joten bussikuski ottaa mun hampaiden välistä lipun ja leimaa sen laitteeseen ja asettaa sen takas mun hampaiden väliin. Mutisen kortti suussa kiitosket. Päästään asemalla ja pitää vaihtaa bussia. Sekin tulee runsaasti myöhässä. Sisään äkkiä, sillä vaatteet on märät jo läpi saakka. En jaksa enää seistä. Huojuttaa. Pääsen bussiin ja istahdan huokaisten. Pitkä päivä kohta takana ja kotiin ja sänkyyn! Puhtaisiin lakanoihin, jep, olin jaksanut vaihtaa lakanat ennen reissua.
Bussissa ei olekaan kaikki hyvin. Kuski laittaa oven kiinni, se aukeaa samantien, taas uudelleen kiinni ja taas se aukeaa. Tätä kuskin ja auton välistä taistelua kesti ehkä vajaa 5min. Sitten sammuu virta autosta. Kaikki matkustajat istuvat hipihiljaa pilkkopimeässä bussissa. Kuulee kuinka voimakas sade rummuttaa kattoa. Ensin huokaan, tämäkin vielä. Pian kuitenkin yliväsymys vie vallan ja mua alkaa naurattaa. en naura ääneen, se olisi ollut tosi pelottavaa puolitäydessä pilkkopimeässä ja täysin hiljaisessa bussissa. Tilanne oli melko aavemainen.
Lopulta kuski soittaa jonnekin ja saa neuvoja. Kääntyy meitä päin ja sanoo," Tämä bussi ei liiku tästä mihinkään .Ottakaa tosta itsellenne taksi (taksiasema siis samassa paikassa kuin bussiasema), pääsette sillä kotiin. Sanokaa kuskille että saa tulla kuittia vastaan hakemaan täältä rahan.".
Nappaan kassini ja raahaudun jälleen vesisateessa. Taksiasemalla ei oo kuin kolme taksia, ne ei riitä kaikille. Mä ehdin siihen viimeisen kohdalle ja se on tilataksi, ja paikalla meitä oli vielä 4 matkustajaa. Aloitan selittämisen kuskille. Tuolta bussista sanottiin, että voit viedä meidät koteihimme, sillä tuo bussi hajosi. Kun olet vienyt meidät, voit hakea rahat tuolta bussista kuittia vastaan. Kuski haraa vastaan ja mä jatkan, Juu-uu, näin on. Tosta noi edelliset taksit jo lähtikin. Nyt jo muutkin matkustajat säestää, "juu-uu, näin on" Taksikuski ottaa meidät lopulta kyytiin.
Alkuun kaikki istuu hiljaa taksissa, ensin kerrottuaan minne on matkalla. Mä en enää kestänyt hiljaisuutta, aloin kehumaan bussikuskia, kuinka kärsivällinen se oli, silloin alkaa muutkin puhumaan ja naureskelemaan ja tarinaa irtosi. Tähän kommentoin, että tarvitaan bussin hajoaminen ja erikoinen tapa päästä kotiin, ennenkuin suomalaiset puhuu toisilleen. Olemmeko hivenen jäykkää kansaa? Bussin sisällä oli rikkomaton hiljaisuus. Taksikuski yhtyy puheeseen, tarvitaan aina yksi joka rikkoo jään, meillä taitaa nyt olla sellainen kyydissä. (hymiö)
Pääsin lopulta kotiin painavien kassieni kanssa, läpimärkänä ja väsyneenä, mutta suoraan kotiovelle ja hymy huulilla. Katastroofiset päivätkin voi päättyä hymyyn, vaikkakin väsyneeseen.
Nyt viikko lepoa, raitista ilmaa ja unta ja mukavaa puuhaa. Kontrolli lääkärille saikun vikana päivänä jolloin katsotaan olenko jo toipunut niin, että työkyky on palannut. Uskon että on. Nyt lepään ja hyvällä omallatunnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti