Eilinen lääkärissä käynti oli jonnin verran erikoinen. Mulla piti olla ihan vaan sellainen peruskäynti, jossa lääkäri kartoittaa mun tilanteen pikaisesti, että joko olen riittävän voimaantunut palaamaan töihin. Lääkäri esitti erilaisia kysymyksiä, joihin vastailin spontaanisti. Kyseli mun asennetta työhön, ystäviin, vapaa-aikaan. Vastailin että työ on tärkeämpää kuin ennen, ei ole itsestäänselvää että ihmisellä on työ, tai se että olen terve ja saan tehdä työtä. En halua olla työstä turhaan pois ja saikunottokynnys on korkealla.
Olen siis tavannut tätä samaista lääkäriä yleensä aina, on oppinut tuntemaan mut persoonana ja ihmisenä. Tiukan ja täpäkän kuoren alla mun Irma-lääkäri on melkoisen pehmeä ja myötätuntoinen ja tarkka havainnotsija. Teki musta analyysin siinä kun istuin. Sanoi havainneensa, että työ on mulle tärkeä, olen tunnollinen, liian tunnollinen. Hän on huolissaan mun tiukasta asenteesta itseäni kohtaan. Mun pitää löysätä, kunnioittaa itseäni enemmän. Olla armollinen. Kuitenkin sanoi mun olevan hyvin lujatahtoinen ja voimakas henkisesti. Henkisesti voimakkaat venyttävät itsensä ylitse voimiensa ja katkeavat kerrasta. Mutta katkeamispiste on korkea. Toipuminen siitä ottaa aikaa. Kehoitti kauniin tiukasti mua huolehtimaan itsestäni nyt enemmän, kun ystäväni saa tarvittavan avun muualta. Nyt voin antaa huolen muille ja keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiin. Kertoi olevansa musta ylpeä, että rajasin palaverissa vastuun pois itseltäni. Otti mua taas lämpöisesti käsistä kiinni ja toivotti parempaa huomista.
Lisähaastattelun jälkeen totesi lopulta, että ei havaitse masennusta, eikä enää varsinaista alavirettäkään. Pohdimme työhönpaluuta ja sain lopulta itse päättää palaanko vai enkö. Palaan, haluan töihin. Hän jätti mulle vielä takaportin auki. Kun menen töihin ja jos huomaan että en jaksa, saan lähteä kesken työpäivän kotiin, soittaa hänelle ja hän kirjoittaa vielä loppuviikon mulle saikkua, näkemättä mua enää uudelleen. Luottaa siihen mitä olemme nyt keskustelleet.
Tuosta menin suoraan sinne työpsykologin luokse. Menin sinne oksentamaan tätä Ystäväni asiaa, ja kaikkea muutakin mitä mun päälle on kasaantunut. Kakankikkareet se niin mennyt. Mulle oli varattu kahden tunnin aika. Ihan ekana se tyyppi kyseli MS-taudista. Pidin noin 45minuutin esitelmän mitä MS-tauti on, miten se ilmenee, millaisia eri tautimuotoja on, miten niistä toivutaan, mikä on pahenemisvaihe, miten niitä hoidetaan. Mitä lääkityksiä on, onko ne kaikki kalliita, ja onko jokin lääke niin kallis että se on tavallisen ihmisen saavuttamattomissa. Miten raskaus vaikuttaa mäsään, miten jos tulee sen jälkeen komplikaatioita, onko ne pysyviä, miten vauvaa pystyy hoitamaan, mitä apuja on saatavilla. Ihmettelin näin laajaa kyselyä. Mutta vastailin kuitenkin. Tosin mua ärsytti ihan kamalasti, sillä ei mua Mäsä stressaa! Mä haluan päästä itse asiaan! Lopulta 45minuutin kuluttua selvisi. Häne sukunsa on pohjanmaalta ja veljensä vaimolla juuri todettu MS ja nainen on raskaana. Jumavita! Se psykologi tavallaan hyväksikäytti mua! Prkl.
Hitto. Lopulta aloitin kertomisen Ystävästäni. Sekin meni ihan pyllylleen. Musta olisi ollut riittävää se, että annan pienen priiffauksen siitä, kuinka kauan olemme olleet ystäviä ja kuinka hitaaseen tahtiin Ystäväni on sairastunut. Eikä mitä, mun piti selittää joka käänne kuinka huomasin Ystäväni ekat oireet, miten reagoin, mitä tein. Miksi Ystäväni sairastui, tapahtuiko jotain traumatisoivaa jne....Sitte kerroin sen hyvksikäyttöjutun ja siihen(kin) halusi tarkennuksia. Kerroin etten oikein voi kertoa. Ne on salassapitoasioita, en saa kertoa tarkkaan. Vain sen mitä julkisuudessa silloin asiasta oli esillä.
Sitten monen mutkan jälkeen pääsin lopulta kertomaan väsymyksestäni, mutta olin jo niin tympääntynyt koko tyyppiin, etten enää viitsinyt edes kaikkea kertoa. Ihan ylimalkaisesti ainoastaan. Halusin vain pois sen luota.
No, tyyppi totesi, että ei havaitse masennusta ja vaikutan ihan orientoituneelta ja ulosanti selkeää ja hyvää. Kurkisti sitten mitä lääkäri oli kirjannut ja totesi saman, mee vaan töihin jos tunnet jaksavasi. Mutta joudun kahden viikon päästä tuolle tyypille uudelleen. Katsotaan miten asiat ovat edistyneet.
Tänään olin siis töissä ja nautin siitä. Jaksoin hyvin ja tunsin taas oloni kotoisaksi. En stressaantuneeksi, vaan normaaliksi ja vapaaksi. Musta tuntuu että mä hengitän taas puhdasta ilmaa.
Ystäväni kanssa äsken keskustelin puhelimessa ja selitin hänelle vielä kerran miksi olemme tässä tilanteessa.
Kerroin, että mun voimavarat on käytetty, olen koko joululoman nukkunut ja itkenyt vuoronperään. Huolesta, väsymyksestä, toivottomuudesta. En jaksa enää olla hänen hoitajansa, haluan taas olla Ystäväsi. Se ei ole mahdollista jos asut tässä. Koska silloin koen että olen hänestä vastuussa, koen että mun on käytävä tekemässä tarkistuskäyntejä, soittoja. Mutta kun hän pääsee asumaan avun ja hoivan pariin, mä voin huokaista. Mä tiedän että hänestä pidetään huolta. Mun ei tarvii. Selitin vielä jälleen senkin, että hänellä on niin monta eri sairautta ja kaikki vakavia, ettei yksin kotona asuminen vain ole turvallista. Apu ei ole saatavilla.Mutta kun hän pääsee valvottuun asumiseen, on apu paikalla koko ajan. Mä voin olla taas ystävä, tulla kylään. Me voidaan taas tehdä ystävä-juttuja. Käydä syömässä, elokuvissa, juoruta asiota. Olla niinkuin ystävät on.
Hän sanoi ymmärtäneensä sen sairaalassa ollessaan ja kun olen sitä hänelle rehellisesti kertonut. Oli pahoillaan mun puolesta, ja tahtoi myös saada oikean ystävyyden takas. Kupit oikeinpäin.
Nyt tuntuu siltä, että tää kamppailu ei ole ollut turha. Tulemme saamaan ystävyyden takas. Ei ole vihaa tai katkeruutta ilmassa. Mun on pakko todeta, että tällainen ystävyys on harvinaista, siis se että ystävyys ei katkea vaan pikemminki voimistuu. Mutta samalla löyhentyy niin, että mä en kuristu. Kamppailu kannatti.
Toffo-kisunikin koki ihmeparantumisen ja on ihan kunnossa. Ei hätää enää senkään suhteen. Sillä ollut vaan jokin toimintahäiriö, jonka johdosta menetti ruokahalunsa. Kun oli usemman päivän huonolla ruualla, alkoi heiketä ja teki suurinpiirtein kuolemaa. Pakkosyötöllä ja juotolla saimme Toffon voimaantumaan ja nyt syö kahden kissan edestä loputtomalla ruokahalulla ja on taas ylisosiaalinen oma itsensä. Rakas kissani selvisi.
Huomenna tapaan myös AD:n. Sovittiin että vietetään viikonloppua yhdessä. Nythän vain vietetty hajanaisia öitä ja hetkiä. Nyt kokonainen viikonloppu edessä. Ihan kuin risukasaan paistaisi aurinko? (hymiö)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti