Aurattu tie.

Uskaltauduin eräällä suljetulla ja salaisella palstalla avautumaan tästä ystäväni asiasta. Sain hyviä kokemuspohjaisia kertomuksia, tunsin etten ole ainut tässä suossa tarpova henkilö. Muitakin tarpojia. Osan tarinat ei ole päättyneet hyvin, vaan heidän ystävänsä on lopulta oman käden kautta poistuneet tästä maailmasta. Ollut rankka ratkaisu, ja ympäristöllekin myös. Osan ystäville on järjestetty pakkohoitona parempi paikka, osalla jokin muu ratkaisu. Muutamilta ihmisiltä sain yksityisviestein kertomuksia, osa kertomuksista tuli asiasta aloittamaani ketjuun, ja osa tänne kommenttiboksiin. Ne kaikki luin kyynel simässä ja sain uusia näkökulmia ja samalla vahvuuden siitä, että vielä en voi luovuttaa.

Olen kertonut ja avannut asian. Oman väsymykseni, jaksamisen loppumisen. Turhautumiseni ja kuitenkin tuonut julki hakevani apua. Yrittäväni pitää huolta itsestäni. Muut ovat ystäväni jo hyljänneet, siis muut hänen ystävänsä. Tosin viimeisessä käänteessä on löytynyt yksi uusi ystävä. Hänet ystäväni on tavannut ollessaan hoitojaksolla Kellokoskella. Eli tämä henkilö on itsekin sairas, mutta kykenevä antamaan vertaistukea. Tämän ystävän kanssa juttelin ja hänkin huolissaan ja sitä mieltä, että meidän yhteisen ystävämme paikka ei enää ole kotona, se ei ole yksinkertaisesti turvallista. Tämä ystävä asuu kaukana, eikä pääse apuun, kuin puhelimitse. Tuskin hänellä edes olisi voimavarojakaan, kamppailee omien ääniensä ja ongelmiensa kanssa.

 Olen aktivoinut omaisia takaisin. Joita tosin on vähän. Heidän sukunsa ei ole laaja, eikä perhe iso. Eikä tuossa suvussa ole niinkään tapana työntää ylä- ja alamäissä. He elevät enemmän kaikki omillaan. Edelleen tämä ystäväni isä on mukana, nyt sain ystäväni pikkuveljen takaisin rinkiin. Hän on lopettanut avun antamisen jo jokin aika sitten. Ei enää jaksa. On tullut oman jaksamisensa päähän ehkä parisen vuotta sitten. Olin sinne yhteyksissä, ja hän itse ehdotti että jos tapaisimme ja juttelisimme siskonsa asioista. Huokasin syvään, että kyllä!

Tuon veljen kanssa puhuminen oli antoisaa. Hän avasi omaa tunnetilaansa, kiukkuaan, suruaan, turhautumistaan, katkeruuttaan, säälintunnettaan, koko laajaa tunneskaalaansa. Monin kohdin koimme samoin, samoja tunteita. Loputonta turhautuneisuutta siitä, että mikään tähän astinen apu ei ole auttanut. Oman itsensä pienuutta tämän keskellä. Kykeni jakamaan tunteen tuulimyllyjä vastaan taistelemisen tunteesta. Olemme ennenkin istuneet samassa palaverissa, silloin ystäväni sairaus ei ollut vielä näin pahana, eikä ollut silloin vielä näin monisairas kuin nyt. Silloin lääkärin kanta oli se, että ei voida pakottaa hoitoon. Potilaan sana oli painavin. Tilanne on siitä muuttunut, nyt ei enää potilaan sana voi olla painavin. Se on kuultava, mutta samalla ymmärrettävä, että hän ei kykene huolehtimaan itsestään, saatikka moninaisista sairauksistaan niin, että niiden kanssa kykenee elämään. Nyt on eri aika ja tilanne. Nyt on viimeinen hetki.

Soittelin äsken tyteen, en ole työkykyinen. Oma sairaus on nostanut päätä pintaan. Mun jalat on heikentyneet, käsien tuntopuutokset taas voimistuneet. Mikään uni ei auta eikä piristä. Olen siis siellä kuilussa. Itku tulee pienimmästäkin asiasta, astia on täysi, se läikkyy yli pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Kuten siitä, että en saanut roskista nostettua maasta, se putosi aina uudelleen. Itkuhan siinä pääsi. Väsymys on huippuluokkaa. En saanut kuitenkaan aikaa lääkärille, kaikki päivystysajat on menneet. Ehdotti ensi viikon tiistaille tuloa lääkärille, tosin silloinkin pitää aamulla varata aika. Tiistaina pitäisi mennä töihin ja vielä aloittaa työviikko opena, yksin luokassa. Pelottaa ajatuskin siitä. Jäin sitten harkitsemaan menoa päivystykseen, siellä saattaisin saada tavata päivystävän neurologin, joka voisi arvioida voisiko olla kyseessä jopa stressin aikaansaama pahenemisvaihe? Saisin pidemmän saikun, jotta voisin jatkaa tämän kaiken pois nukkumista.

Kaikkihan ei juonnu tästä ystäväni asiasta. Mullahan oli joulukuussa tiukka openrupeama töissä, erityislasten parissa. Se oli tiukka rupeama, jo silloin aloin väsymään. Päälle tuli sitten tämä ystäväni romahtaminen, ja heviletin armeijasta poislentäminen, sen olenkin muutenkin kokonaan unohtanut kirjoittaa. Ehkä palaan siihen myöhemmin. Nyt en jaksa. Ei mitään vakavaa, mutta joutui kuitenkin ennenaikaisesti sieltä pois, kotiin kuntoutumaan ja palaa kesällä takaisin käymään loppuosan. Nyt aikaa kulunut myös Heviletin asioita järjestellessä. Siis asioiden kasautumisen summa, ja ystäväni asia katkaisi kamelin selän.

Juttelin äsken ystäväni kanssa puhelimessa. Nyt kuullosti jo omalta itseltään. Nyt uskalsin jo kertoa kuinka väsynyt olen. Hän totesi, että niin, ja hänkin vaivaa minua. En voinut asiaa kieltääkään ja se avasi keskustelun. Keskustelun siitä, kuinka kaipaankaan niitä meidän yhteisiä asioita, niitä hyviä ystävyyden hetkiä, hauskoja kommelluksia. Siitä hyvästä vastavuoroisesta ystävyydestä on jäljellä enää pieni siivu. Kaipaamme niitä aikoja kumpikin. Ystävyytemme on syvempää kuin voisi pienessä hetkessä kuvitella. Olemme vuoroon seisseet toistemme rinnalla. Nyt on taas mun vuoro. Tosin tajuan, etten enää saa samanlaista vastavuoroisuutta  koskaan häneltä takaisin, se aika on jo menetetty. Mutta edes jotain jos olisi mahdollista saavuttaa. Ystävyytemme pitää asettaa uudelleen, ja hyväksyä se, että se ei ikinä palaa ennalleen. Ystävyyden ei kuitenkaan tarvitse kadota, minun ei kuitenkaan tarvitse häntä hylätä. Olen jo yhden parhaan ystäväni menettänyt autokolarissa, tätä ystävää en halua menettää.

Keskustelimme myös erilaisista keinoista, joilla hänen elämäänsä voisi tukea, niin että minulle ja omaisille jäisi vähemmän. Kerroin palaverin käsittelevän niitä asioita. Vieläkään en halua hänen selkänsä takan puuhailla, vaan olla avoin. Hän kesti kuunnella, ja jäi miettimään. Ei halua imeä multa viimeisiäkin voimia. Hän ymmärtää sairauteni ja väsymykseni. Haluaa auttaa. Suurin apu olisi se, että hän suostuu muuttamaan tuetun asumisen pariin. Noin, se on nyt itämässä hänen päässään. Palaveri pidetään 13.1. Siihen vielä hetki aikaa.

Tie on siis aurattu, nyt kun jaksamme sen rintamana kulkea, mä, omaiset ja ystäväni ja hoitohenkilökunta.