Juhlat Venäläiseen tapaan.

Olin tänään juhlissa. Sehän nyt ei ole mikään uusi asia, pidän juhlista ja juhlissa olosta. Pidän sosiaalisuudesta ja yhdessäolosta. Olen tottunut kuitenkin suomalaiseen tapaan. Eli seisova pöytä josta haetaan kahvit ja kakut ja hakeudutaan jonnekin istumaan ja juomaan ja syömään, kaikki vähän "oman"-sakkinsa pariin. Tänään pääsin juhlistamaan miniäni syntymäpäiviä Venäläiseen tapaan. Ne pidettiin Pompun ja Siilitukan kotona. Sinne oli kutsuttu mun puolelta mut ja Heviletti ja Pompun puolelta sitten vanhempia, isovanhempia, tätiä jne... Eli oli porukkaa. Niin, unohdin kokonaan täpinöissäni mainita, että sukujuuret miniällä on Venäjällä. Isä on Georgiasta, äiti Venäjältä, isovanhemmat Inkeriläisiä. Eli hyvin moninainen kulttuurisekoitus.

Tiesin etukäteen vain sen, että juhlat on erilaiset, ei kovin hiljaiset, vaan puheita pidetään. Näin Pomppu oli mua valistanut. Siiltukka jo ollut muutamissa juhlissa ja tiesi suurinpiirtein mitä odottaa. Pelkäsi myös sitä, että kun ne maljapuheet alkaa, ja niitä on paljon, ja mä joudun myös nostamaan maljan joka kerta. Miten mun viinipää kestää? On joskus nähnyt äitinsä hiprakassa, eikä se oo ollut välttämättä ihan siistiä katsottavaa.

Mä sain todella lämpöisen vastaanoton ihan ekana kaikilta. Mua tultiin ovelle vastaan, tervehdittiin, esiteltiin, tutkailtiin ja mittailtiin.  Kaikki meni ohi hujauksessa. Yksikään nimi ei jäänyt mieleen, sen sanoinkin ääneen, että saatte illan aikana toistaa varmaan monta kertaa kaiken, ei jää mieleen. Mutta ihana tavata teidät kaikki!

Pomppu oli siirtänyt ruokapöydän olohuoneen puolelle, keittiössä ei ollut tilaa isolle pöydälle ja isolle vierasmäärälle. Nyt ymmärsin miksi heillä on niin iso ruokapöytä, se on näitä juhlia varten. Joskus ihmettelin heidän jättikokoisen pöytänsä olemassaoloa, en ihmettele enää. Se on perheen ydin, kodin sydän, yhdessäolon paikka.

Pöytä oli katettu, oli ruokaakin tarjolla. Olin odottanut synttäreiden olevan kahvitteluhetkinen. En odottanut ihan tuon mittakaavan ruokailua. Pomppu oli hiki päässä ahertanut Siilitukan kanssa yhdessä. Oli moussakaa, salaattia, karjalanpiirakoita,  Viiniä, kuohuviiniä ja sekalainen sortti kaikenmoista muutakin naposteltavaa ja juotavaa.
Kaikki kävivät kiinni ruokaan, Siilitukka tarjoili karjalanpiirakoita, juomia. Oli isäntänä. Riemulla katselin ja hyvällä mielellä. Istuin mukavasti pöydässä kumpikin poikani vierelläni, turvallisesti heidän välissään.

Juuri kun luulin että alamme syömään, nousee Pompun isä ylös. Toivottaa kaikki tervetulleeksi tyttärensä syntymäpäiville. Lasken haarukan alas, otan lasin käteen ja kuuntelen. Hän selittää ensin mulle järjestyksen, tavat ja systeemit. Kaiken tämän suomeksi, jotta ymmärrämme mekin. Kertoo että puheet liikkuvat järjestyksessä joka on kotoisin Georgiasta. Ensin puhuu päivänsankari, eli Pomppu joka oli jo toivottanut kaikki tervetulleiksi ja eka malja nostettu silloin. Sitten Isä pitää puheen tyttärelleen, sen jälkeen seuraa puhe isovanhemmille, jonka jälkeen puhe päivänsankarin veljelle, sitä seuraa puhe päivänsankarin puolisolle, eli Siilitukalle, sitten sukulaisille ja viimeisenä edesmenneille. Edesmenneille ei skoolata, kaikille muille skoolataan ja kilisytellään laseja. Mutt edesmenneille vain nostetaan malja hiljaisuudessa. Tämän jälkeen saa kuka tahansa pitää puheen. Naisten ei ole koskaan pakko, mutta saavat halutessaan. Puhe vain ei saa olla pidempi kuin tuon Isän pitämä, joka toimi samalla seremoniamestarina. Juhlat eivät olleet mitenkään muodolliset, vaikka tuota protokollaa olikin.

Puheiden pito alkoi. Edettiin tuossa äsken mainitussa järjestyksessä. Joka välissä oli tauko ja syötiin välillä. Sitten taas seuraava puhe ja niin ruokailu eteni. Hiprakka alkoi hiipimään, sillä puheita todella riitti. Kun mun tai kenen tahansa lasi tyhjeni, se täytettiin nanosekunnissa. Tajusin että on otettava joka skoolauksessa vain pieni tujaus, jotten ole ihan töötissä. Sen huomasin, että oli tärkeää kilisyttää lasia ihan jokaisen kanssa joka välissä, sitä noustiin vaikka seisomaan että se lasi yltti kilahtamaan jokaiseen lasiin. Tökkäsin Hevilettiä kylkeen, että ota vain pieni huikka, sun lasi täytetäään välittömästi. Heviletti ei pidä yhtään viinistä. Heviletti virnisti ja totesi, että just huomasin saman. Taidan vain kastaa huuleni viiniin.

Oleminen oli rentoa. Hyvin lämminhenkinen ateriointi ja jutteleminen. Osan he juttelivat venäjäksi, osan suomeksi. Pomppu tai Pompun veli suomensi mulle osan venäjäksi puhutuista jutuista. Mä sain onneksi puhua ihan vaan suomea, he kaikki ymmärsivät kyllä. Nauru kumpusi hyvin helposti lähes kaikilta. Elämää ja ääntä tuosta pöytäseurueesta lähti ja mä nautin joka hetkestä. Todella nautin, tällaisesta tykkään.

No enhän mä voinut olla pitämättä puhetta kun sellainen hetki viimein saapui, että voin puheen pitää.  Sen verran viini kielenkantimia irroitti. Näin kuitenkin yllätyksen muiden silmissä, pitääkö se puheen? Ei selkeästi ole totuttu että suomalainen ja vielä nainen, pitää puheen. Mutta multahan se onnistuu, puhuminen. Yritin kammeta itseni pystyyn, istuin hankalasti pöydän ja sohvan välissä, en mahtunut seisomaan. Joten nousin erittäin sievän näköiseen polviseisontaan sohvalle. Nostin maljan ja aloitin jotain tähän tyyliin " Ihan ekana onnittelut Pompulle tänä päivänä, ja kiitokset siitä, että kutsuit myös meidät tätä päivää juhlistamaan. (Puhuin siis koko pöytäseurueelle, näin huomasin olevan tapana, joten koitin mukailla tuota tapaa). Kerroin epäilleeni jotain olleen ilmassa kun poikani, Siilitukka alkoi lainaamaan multa imuria usein. Syykin selvisi pian, kun Siilitukka toi Pompun näytille. Ekalla tapaamisella jo ihastuin tyttäreenne, joka oli avoin ja välitön. Näin onnen Pompun ja Siilitukan silmissä. Itselläni on kaksi ihanaa poikaa, mutta tytärtä en koskaan ole saanut, joten olen kiitollinen teille siitä, että nyt mullakin on siivu tytärtä teidän tyttären kautta, ja kiitos että Pomppu olet juuri tuollainen kuin olet"

Sitten kilisyteltiin taas, ja Pomppu ja Pompun Isä kiittivät mua kauniista ja herkistä sanoista. Silloin tiesin, että läpäisimme "testin". Tosin en kokenut olevani testissä, mutta olihan se eka kohtaaminen heidän kanssaan, ja ekalla kohtaamisella on suuri merkitys.

Kun Pompun perhe oli lähtenyt, jäimme vielä Heviletin kanssa sinne. Pomppu ihmetteli kovasti varsinkin äitinsä lämpöä ja avoimuutta minua kohtaan. Hän ei kuulemma ole juuri koskaan sellainen, ei edes omien parissa. Eikä myöskään ole esittäjä, jos ei pidä, ei ole taipuvainen sellaista esittämään. Mutta jos pitää, sen kyllä näyttää. Pomppu kertoi äitinsä selkeästi pitäneen minusta, samoin kaikkien muidenkin. Hän oli jännittänyt oman perheensä puolesta, kuinka osaavat olla ja osaavatko "käyttäytyä".

Pomppu kysyikin jälkikäteen, että mitä pidin tällaisesta tavasta. Rakastin sitä! Ihana perhe, ihana lämpö!

Ette arvaakkaan, tai sitten arvaatte, kuinka hyvää tuo teki mun väsyneelle sielulle. Ei todellakaan ollut murheet läsnä tuona hetkenä. Mieli on kevyt ja tiekin ehkä hetken kevyt taas kulkea.

(Se joka liittyy lukijakaartiin tässä mutkassa, kerrottakoon että Siilitukka on mun vanhin poika, Heviletti mun nuorempi, Pomppu siis Siilitukan kihlattu)

Kippis, kulaus, pojehali!