Itsekkyyttä, viimein.

Käväsin sitten tänään töissä viemässä verokortin ja saikkulapun. Koitin mennä niin ettei kukaan mua näkisi. Mennään edelleen melko heikolla pinnalla. Jää murtuu kovin helposti, enkä halua töissä itkeä tihruttaa. Yöks.

Näin pari työkaveria, ja eka kommentti olikin, "et näytä kovin hyvältä". No älä. Miten voisinkaan kun nukkunut ja itkenyt vuoronperään? Enpä viitsinyt alkaa selittelemään. Nyt on huono aika ja se siitä. Koitan pitää itsestäni huolta. Hiukan nakersi sisintä kun näin seinällä poissaolojen määrän. Kamala sentäs! Miten ihmeessä ne jaksaa jotka on töissä? Todella iso määrä poissaolijoita. Kyllä on väsynyttä sakkia sielläkin.
Onneksi, luulen ainakin, että olen voimaantunut sen verran hyvin ensi viikon torstaihin mennessä, että pääsen töihin. En tiiä kykenenkö ihan satasen panokseen, mutta sen tuskin väliä. Ei siellä taida tällä hetkellä muutkaan jaksaa, siellä mennään survivor-meiningillä.

Mä olen tänään siis jaksanut poistua kotoa, kävin hoitamassa pakollisia asioita, ja istuin hetkisen myös kahvilassa. Tuntui perin hyvältä olla ihmisten parissa, poissa kotoa. Mun puhelin soi tosin koko ajan. Mun uuteen linjaukseen kuuluu, olla itsekkäämpi, ei aina saatavilla. Jätin vastaamatta kun näin että se on se ystäväni sairaalasta. Sillä ei voi olla mitään hätää, joten en ole nyt hänelle saatavilla. Olen nyt omalla ajalla, ihan vapaalla. Olen pitämässä itsestäni huolta. Huomaan että mun verenpaine nousee joka kerta kun hän soittaa. Tiedän, että ei ole hätää ja mä tarvitsen häneen etäisyyttä. Mun on vaan pakko toimia näin, rajaten asioita. Aikaisemmin päivällä pyysi mua menemään kauppaan ja viemään hälle tupakkaa ja limppaa sairaalaan. Ei olisi ollut ihan helppo nakki. Oisi pitänyt ensin käydä kaupassa ja mennä bussinvaihdon kautta sairaalalle ja samaa reittiä takas. Selitin hälle ihan rehellisesti etten jaksa. Mun on pakko ajatella omaakin jaksamista, olen sairaslomalla fatiikin/uupumisen takia. En voi toimia nyt kuin omaksi parhaakseni, jotta tervehdyn. Kehotin häntä kävelemään sairaalan vieressä olevaan kauppaan. Matka ei ole pitkä ja hänellä on poistumislupa sairaalasta.

Kun pääsin kotiin, soitin sitten hälle. Mitään hätää ei ollut, on vain yksinäinen. Sekä halusi kertoa että kävi kaupassa. Fine. Alan olla todella uuvuksissa. Jotta tästä ystävyydestä saa vielä jollainlailla toimivan, on mun jaksettava asettaa rajoja. Jaksoin, ja kykenin. On mulla opettelemista.

Nyt kerään taas itseni kasaan ja pidän mielessä, aina ei tarvii miellyttää. Kunhan ei tahallaan ketään loukkaa.
Tämä on osa sitä projektia "Olla vähemmän hyvä ihminen".