Edistystä.

Nyt on ensinmäinen ystäväni uusista palavereista takanapäin. En lähde kirjoittamaan sen yksityiskohtia sen tarkemmin. Mutta loppu tai välitulos on tämä. Hänelle alkaa oma isänsä edunvalvojaksi, on joku joka hoitaa hänen raha-asiansa, jotka ovat enemmän kuin pahasti. Mutta tämä hyvin yleistä vakavasti mielenterveyssairailla. Häntä ei myöskään lasketa tässä välissä kotiin sairaalasta, vaan odottelee seuraavaa isoa hoitopalaveria, missä on paikalla eri hoitotahojen edustajia. Ystäväni siis viimeinkin katsotaan kokonaisuutena, eikä niin, että jokainen vain hoitaa oman tonttinsa ja sen jälkeen ystäväni saa taas pärjäillä omillaan. Seuraavan palaverin asia on se Ystäväni kotona asuminen, joka ei siis ole enää mahdollista. Siellä pohditaan tätä asiaa ja tämänhetkinen lääkäri on sitä mieltä, että ystäväni ei palaa enää takas kotiin. Hänele etsitään turvallisempi asumismuoto ja vastuu pois minulta.

Kokonaistilanne on niin vakava ja hän on niin monisairas, ettei kukaan hänen tilassaan enää pärjäisi yksin. En minä eikä kukaan muukaan. Palaveri oli rankka, sillä meidän kaikkien oli puhuttava suumme puhtaaksi, kerrottava pelkomme, väsymisemme, ahdistuksemme ja huolemme, siis kaikki mitä sydämellä oli. Kaikilla sitä oli paljon. Meidät otettiin todesta, meitä kuunneltiin, viimeinkin! Tätä olemme yrittäneet yhdessä omaisten kanssa jo kauan ja monta kertaa. Nyt vasta, kun mä en enää jaksanut kantaa taakkaa, ja ilmaisin sen voimakkaasti, oli kaikkien pakko toimia. Sosiaaliohjaaja tunnusti, että asiat ovat viivästyneet osittain ehkä siksi, että olen ollut aina tukena. Eri hoitotahot on helposti jättäneet ystäväni mun valvontaan. Näin on tapahtunut monesti. Jos ei ole ollut tilaa Kellokoskella, on hänet jätetty mulle. Liian kilttinä ihmisenä olen aina myöntynyt. Mutta myös voimavarani tuolloin ovat olleet paremmat. Nyt niitä ei enää ole. Enkä enää halua olla liian kiltti. Mä saan olla mä ja mulla saa ja pitää olla oma elämä.

Kyllä mulle kyynel tuli siellä silmään, olen niin väsy, että pieninkin myötätunnon osoitus saa mun pinnan halkeamaan ja kyyneleet pääsee virtaamaan läpi. Sosiaaliohjaajan todetessa, "Olet ollut ystävällesi aarre", mä repesin. Myötätunto tuntuu olevan ainut asia millä mun muuri murretaan. Mä sopersin vain, "tämä aarre vain ei enää jaksa ja on liian väsynyt". Ystäväni hätkähtää itkuani ja tarttuu kädestä kiinni, puristaa ja sanoo "Olet rakas ystävä". Piti sitä sitten itkeä hiukan lisää...Ystävyys, se on siellä, se elää.

Nyt olen luvannut käydä siivoamassa ystäväni keittiön ja vien kaikki roskat pois. Ystäväni asunto on päässyt hyvin siivottomaan tilaan. En jaksa siivota sitä kokonaan, eikä mulla edes ole sellaisia välineitä olemassa, millä kaiken lian sieltä räjäyttää pois. Mutta kun keittiön haisevat pilaantuneet likaiset astiat on siivottu ja roskat viety. Ei haju enää tule rappukäytävään. En kuvaile tätäkään enempää. Kuin että likainen on lievä sana.

Nyt huolena on meidän kissa, Toffo. Se on melko heikossa hapessa. Pakkosyötän ja juotan sitä. Huomenna pääsee Toffo lääkäriin. On nyt parempi ku aamulla. Mutta kipuja sillä tuntuu olevan rintakehän alueella, sitä ei voi koskettaa jos Toffon nostaa syliin. Huomenna kertoilen sitten siitäkin.

Huomenna on mulla aamulla lääkäri, sen jälkeen työpsykolgin tapaaminen ja se jälkeen kissan lääkäri. Taidan olla melko uuvuksissa päivän päätteeksi. Torstaina pitäs mennä töihin. Sikäli mikäli lääkäri toteaa mun olevan työkykyinen.