pelkoja ja peikkoja

Viikonloppu oli, tuli ja meni. Liian nopeasti.

RM oli täällä. Tuli perjantai-iltana. Tunsin suht nopeasti, että nyt jokin ei ole hyvin. En kuitenkaan halunnut heti kysyä, vaan annoin olla. Lopulta sitten lauantaina, kun olimme käyneet elojuhlissa kuuntelemassa Juha Tapiota ja Laura Voutilaista, sain kysyttyä. Palaan siihen myöhemmin...

Oli aivan ihanaa (pienestä lämpöilystä huolimatta) olla ulkona, ihmisten silmien alla, pelkäämättä. Siis olla esillä, näyttää että olemme yhdessä. Painautua kiinni toiseen ja kuunnella musiikkia, pusutellakin välillä. Jääkylmä nenä hiukan ehkä viilensi romanttista tunnelmaa, tai ainakin se räkävana. Tuli sinne tuttujakin paikalle, kuten äiti, täti, ja enokin. Siis tuttu ja turvallinen jengimme.  Ja muutama sata muukin ihminen, vähemmän tuttu. Aika nopeaan väsähdin ja oli pakko ajella välillä kotiin lepäämään. Otin tunnin tirsat kullan kainalossa ja palasimme takaisin elojuhlille. Elojuhlat taisivat olla ensimmäiset koskaan mitä täällä on pidetty. Erittäin hyvin toteutetut ja ilmaiset. Hyviä esiintyjiä oli paljon ja kaikkia olisi ollut kiva nähdä, voimat vain loppuivat. Kirottu flunssa!

Illalla sohvalla mukavan ja rennon päivän päätteeksi aloimme hiukan syvällisemmän keskustelun. Haemme selvästi sitä varmuuden tunnetta, että toinen on ihan yhtä vakavasti liikkeellä kuin itse on. Pelkoa on ilmassa, sillä meidän kaksi aiempaa yritystä kun on kaatunut. Nyt uskoisimme että kumpikin panostaa tähän kaiken mitä arjeltaan pystyy. Asioita on puitu monelta kantilta, mutta ei kuitenkaan niin, että olisimme saaneet tämän näyttämään mahdottomalta. Olemme vain selkiyttäneet toiveitamme, ajatuksiamme ja tunteitamme. Olemme pohtineet millaista elämää haluamme viettää? Onhan meillä 4 lasta yhteensä, 3 on täysi-ikäisiä, yksi vielä hetken alaikäinen. Yksi mun muksuista asuu omillaan, ja toinen kanssani. RM:llä asuu kumpikin vielä hänen kanssaan. Nämä eivät ole ongelmia. Vain aikataulu kysymyksiä. Eli ei vakavia.

Suurimmat ongelmat on kenties siinä, että olen ollut sinkkuna niin kauan, että parisuhteeseen laskeutuminen ottaa tovin tottua. RM:llä taas eron jälkeisiä tunnelukkoja joita auomme, ja annamme ajan parantaa. Ehkä kaikki tapahtui taas liian pian eron jälkeen, mutta se veri vetää meitä niin kovin puoleensa. Nyt olemme siis tässä. Hiukan pelottaa kumpaakin mahdollisuus toisen menettämisestä. RM pelkää minua enemmän ja huomaan että taistelee henkisen jarrunsa kanssa. Kun näen että hän jarruttaa, jarrutan minäkin. Äänen totesinkin, että juna pysähtyy jollei jarruja saada pois päältä. Mutta emme laita jarruja kokonaan, hidastamme vain ja muistamme hengittää ja antaa toiselle tilaa hengittää. Tätä en halua sörssiä.

Kävimme myös mun isän luona kylässä, ekaa kertaa avoimesti parina. Se se vasta hyvältä tuntui! Tunsin RM:n saavan hyvin lämpöisen vastaanoton. Isäni oli todella mielissään ja onnellinen puolestani. Hän kun on aina kovin RM:stä pitänyt. Saimme myös äitipuoleni tekemän virkatun maton lahjaksi. Tarjosin siitä rahaa, mutta isäni sanoi napakan lämpöisesti! "Ei, se on teille yhdessäolon kunniaksi-lahja". Sen ihanempaa en olisi sillä hetkellä voinut kuulla. Kiitos isä. (tähän sydänhymiö).

Äitini hiukan huolestuttaa. Olemme olleet liki 10-vuotta oma sinkku-tiimimme. Olemme tehneet kaiken yhdessä. Mä ja äippä. Luulen, vaistoan, että äidille tilanne on hämmentävä. En olekaan enää samalla tavalla saatavissa kuin ennen. Olen suunnittelemassa elämää miehen kanssa. Äiti saattaa (luulen siis, en tiedä) tuntea olonsa jopa yksinäiseksi, hylätyksi? Olemme kyllä ottaneet äidin huomioon, aivan tarkoituksella. Käymme yhdessä esim. grillaamassa. Soitamme ja tarjoamme seuraa. En tiedä onko siitä kyse, mutta äiti ei juurikaan ota kantaa seurusteluumme. Jotenkin saan sellaisen vaikutelman, että hän ei ole niin iloinen asiasta. Voihan olla että ajatukseni on aivan metsässä. Mutta tällaisia ajatuksia ja tuntemuksia meille on herännyt. Toivon olevani väärässä.

RM viipyi luonani aina tähän aamuun saakka. Vei mut töihin autolla ja matkasi siitä sitten takaisin kohti Turkua. Arkeen. Mulla on ikävä, mutta samalla edelleen luottavainen olotila. Olen mielestäni ansainnut kaikkien vuosien jälkeen tämän onnen. Tosin tästä onnesta olemme maksaneet kovan hinnan. Asia jonka olen luvannut joskus kertoa, mutta se jää vieläkin kertomatta. Jaksanette odottaa? Pakkohan teidän on.

Ai niin...katselimme asuntoja täältä, mun kotikaupungista. Minkälaisia on tarjolla, ja onko toiveemme samansuuntaisia. Olihan ne. Niin ja vielä, jouluksi olisi  tiedossa matka etelän lämpöön.

Näihin tunnelmiin tänään täältä.

Juha Tapio, Kuinka paljon?