Putoaminen.

Menneisyyden mies astui hetki sitten ovesta ulos. Vietettyään luonani taas neljä päivää. Suhteemme, kyllä, sanon nyt suhteemme. Onpa siinä mutusteltavaa, ajatuksessa, sanassa. Suhde. Otin tänä aikana isoja harppauksia eteenpäin. Näyttäydyimme julkisesti sukulaisteni keskuudessa, halaillen ja lähekkäin ollen. Se taisi tulla yllätyksenä aika monelle. Myös itselleni. En tee tuollaisia juttuja hetken mielijohteesta, tarvitsen siihen harkintaa. Mutta kuinka luontaiselta tuntui muiden läsnäollessa vain painautua toiseen kiinni.

Olen ollut todella pitkään yksin, niin ettei mulla ole koskaan ollut miestä mukana sukutapaamisissa ym. jutuissa. Aina olen ollut se pariton. Näin muutaman kysyvän katseen, ja huomasin että miesystävääni mittailtiin päästä varpaisiin. Miksiköhän alkaisin kutsumaan miestäni (apua, mitä sanoja käytän? Miestäni?). Olkoon vaikka RekkaMies. Se on hänen ammattinsa. Mutta ei ole sellainen mikä suurimman osan mieleen kenties putkahtaa. Ei siis ole karvainen, kaljamahainen perusmies. Vaan siisti, sutjakka mies.

Meillä on äärimmäisen pitkä historia. Olemme tavanneet ensi kerran vuonna -87, tai -88. Kerron joskus koko tarinan, se on kipeä, iloinen, surullinen ja traaginen. Siihen mahtuu kaikki tunteet. Uskomaton taival.
Koko sukumme tuntee miehen. Hän on ollut ollut mun ja lasteni isän häissä vuonna -90, silloisen vaimonsa kanssa. Joten RekkaMies ei ole vieras suvulle. Eikä meidän tarinakaan ole suvulle vieras. Mutta ihmetys voi olla silti suuri, että olemme nyt viimein löytäneet tosiemme tällä tasolla. Nyt emme enää ole piilossa, vaan olemme näkyvissä. Ennen olimme lähinnä ystäviä. Nyt paljon muuta ystävyyden lisäksi.

Äsken itkimme kumpikin. Tunne on hyvin voimakas toista kohtaan, Monella tasolla. Itkin kun hän sanoi minulle "Enää sun ei tarvitse pärjätä yksin, olen sun kanssani, autan siinä missä voin".  En voi ymmärtää, viimein, on mies joka on Mies. Pitäisi musta huolta, niin myötä kuin vastamäessä. Mies joka puhuu ja pussaa. Mies joka todella rakastaa läheisyyttä kuten minäkin. Ei ahdistu kun haluan käpertyä kainaloon, tunkea jalat syliin telkkaria katsellessa. Kyhnyttää kainalossa kaupan kassajonossa. Tunnen itseni niin teiniksi. Pelottavan aitoja tunteita. RekkaMies itki kun kerroin että putosin häneen. En kykene enää irrottamaan. Itkimme naurahdellen.

Mä myös kerroin rehellisesti, että mua pelottaa. Pelottaa sitoutua, avata sydämeni. Laskea sinne toinen ihminen. Mutta se tapahtui eilen. Mun sydän aukesi ja putosin häneen. Syvälle sisään. Hänelle kävi samoin, tosin kuulemma jo aiemmin, mutta ei ole sitä mulle sanonut. Tietää että mulle on iso asia sitoutua, antaa palanen itsestäni kaikkien sinkkuvuosien jälkeen toiselle. Muodostaa parisuhde.

RekkaMies on kuitenkin vastaikää eronnut. Vielä on selvittämättömiä asioita, hänen on löydettävä tasapaino itsensä kanssa. Opittava olemaan yksin, ja opittava nauttimaan yksinolosta. Kun osaa olla yksin, osaa olla kaksin. Mä sanoin, että odotan sitä, kun hänen minuutensa puhkeaa kukkaan, kun hän saavuttaa tasapainon oman itsensä kanssa. Tekee rauhan menneisyyden kanssa. Hyväksyy sen, että edellinen parisuhde oli pettymys, se päättyi. Unohtaa katkeruuden ja avautuu mulle kokonaan. Mä odotan, silloin suhteemme ei enää ole "vaikea selittää". Teimme FB-päivityksen suhdestatukseemme, emme laittaneet vaihtoehdoksi "parisuhde", vaan "suhdetta vaikea selittää". Suhteemme muuttuu kunnon parisuhteeksi kun hänen menneisyyden taakka löytää tasapainon ja hyväksyy sen osaksi elämää ja se jää taakse. Mutta nyt en suostu RekkaMiehestä irrottamaan. Pidän kiinni, tuen ja odotan.

Otin puheeksi myös tän salamatkustajan, MS-taudin. Kysyin että muistathan että mulla on tämä tauti? Että en välttämättä ole tässä kunnossa lopunelämääni? Että ymmärrätkö että tämä on parantumaton sairaus? Tämä tulee vaikuttamaan elämääni, elämäämme. On sitäkin ajatellut, mutta ei sen vuoksi aio perääntyä. Se ei ole ongelma. On kuulemma senkin punninnut ja ymmärtää minkälainen sairaus on kyseessä. On valmis senkin kanssa elämään. Se on jo paljon se. Sanattomaksi menin siitäkin.

Just nyt olen surullisen onnellinen. Sydämessä on kaipaus.