Kun sydän heräsi tuntemaan.

Pitkään, hyvin pitkään elin vain äidin roolia, Olin hyvä työntekijä, hyvä ystävä. Suoritin elämääni, hyvin.
En enää muistanut mitä on olla minä, nainen. Mitä on olla kun tuntee taas jotain. Muutakin kuin asiat lasten kautta. Elin niin pitkään kahdelle pojalleni. Nyt, kumpikin aikuisia, on tilaa MUN elämälle.

 Luulinkin että olin menettänyt kyvyn tuntea jotain toista kohtaan. Tuntea tunteita miestä kohtaan. Tulla tilanteeseen missä pitää hengähtää. Kun eroaa, tulee yökylän jälkeen kotiin. Istuu sumein silmin, tekee työt kotosalla rutiinilla ja huokaa väliin, kaihoisasti. On jopa hiukan alavireinen, sillä se mihin oli saanut itsensä hukuttaa, onkin poissa ulottuvilta. Kädet jäivät tyhjiksi, iho jäi paljaaksi.

Se tunne kun on ikävä toisen iholle. Sen tuoksu, pehmeys, aistimus toisesta lähellään. On huumassa toisen tuoksusta, äänestä, kaikesta. Sydämessä epävarmuus siitä, näemmekö vielä? Päästä taas kiinni arkeen, siihen tilaan missä ei joka henkäyksellä ajattele vain seuraavaa hetkeä minkä saa toisen kanssa viettää. Tuleeko se hetki ylipäänsä, se yhteinen hetki?

Niin todella, olen siis aikuinen nainen, ylittänyt jo 40-kympin rajapyykin...Mutta sydän on kuin teinillä. Se hakkaa lujempaa kun saa kädet täyteen toista, tai kuulee äänen puhelimessa, saa tekstiviestin. Tai sovitaan seuraava tapaaminen. Sydän hyppää, tekee voltin. Luulin, että en enää saa kokea näitä tunteita. Kiitollinen siitä, että saan tuntea. Tiedän olevani elossa, vahvasti.

Uskallan heittäytyä virtaan. Uskallan ottaa riskin ja ehkä kokea sydämen murskaantumisen. Mutta on riskin arvoista. Siis hyppään mukaan!