Syys saapuu.

Näin se meni.
Mun ikiaikainen kesäkollini, on jäämässä taas tulevan syksyn jalkoihin. Niin, tiesin sen jo alussa, joten en voi väittää olevani yllättynyt tai pettynyt. Näinhän tämä on aina mennyt.
.
Hänen kanssaan tavattu ensi kerran 18-vuotta sitten. Silloin oli ääriäni myöten rakastunut. Hänkin tiiviisti viihtyi kanssamme. Mutta sitten saapui syys, ja oli aika tossujen osoittaa eri suuntiin. Ei meille arki sopinut.

Sitten tuli uusia kesiä, ja taas sama mies...ja sama kuvio. Kun syys saapuu, on hyvästien aika. Mutta hymyyn kääntyy suu, sillä taas kaikkea on eletty ja koettu. Eikä mikään kaduta. Ei silloin, eikä nyt. Miksi katua?
Mies nostanut mut siivilleni niin monta kertaa, antanut tuulta mun purjeisiin, nostattanut mut lentoon.

Niin nytkin, jälleen. Vaikka sydän tuntuukin kipristelevän ja käpertyvän kasaan, samaan aikaan on niin vapaa olo. Hän teki sen taas. Eheytti mut. Antoi mulle uskoa elämään, itseeni ja naiseuteeni. Olen edelleen haluttava, viehättävä ja seurani on haluttua.

Ihan vielä emme ole viimeistä pistettä lyöneet tämän kesän kirjan kanteen. Mutta se on enää ajan kysymys. Ihan pian alkaa tämän suhteen syys. Mutta oman elämäni uusi kevät. Uskon astelevani eteenpäin uusin voimakkaimmin ja tietoisemmin askelin kuin aiemmin. En enää pelkää avata sydäntäni, sinne voi astua ja asettautua, voin altistaa itseni haavoittuvuudelle. Voin ottaa sydämeeni vielä uuden ihmisen.

Kiitos sinulle, oma kesäkollini. Teit sen taas.