Uusi elämä edessä.

Uuden elämän kynnyksellä.

Monen monta pohdintaa, valvottua yötä, mörköä ja peikkoa takana. Yksi kerrallaan niitä kampitettu.
Nyt ei ole enää jäljellä kuin yksi, mihin meistä kukaan ei voi vaikuttaa. En minä enkä RM. On myös niin henkilökohtainen, etten sitä tähän kirjoita. Mutta vaikuttaa meihin kumpaankin, ja olemme täysin kädettömiä, ilman keinoja auttaa. Pelottaa jättää eräs nuori tavallaan omilleen. Hänelle on kaikki apu tarjottu, asiat puhuttu. Mutta kun täysi-ikäisyys on saavutettu, emme voi enää tehdä mitään. Kuin pelätä ja toivoa.

Sydäntä rusentaa ajatus, että hän on omillaan. Mutta näin haluaa, ei huoli apua, ei keneltäkään. Haluaa tahkoa omaa tietä, joka vie vain synkempään ja kohti pahempia aikoja. Jos sinussa lukijani, on hengellisyyttä, rukoile tuon nuoren ihmisen puolesta.

Me olemme RM:n kanssa uuden elämän äärellä. Hän muuttaa toistaiseksi tähän mun luokse helmikuussa, siis muutaman viikon päästä. Työpaikka on hakusessa, monta hakemusta kirjoitettu. Työt rekkamiehenä toivon mukaan pysyvästi takana. Sille tielle RM ei enää halua lähteä. Haluaa elää mun kanssa, eikä niin että saapuu kotiin silloin kun mä olen jo nukkumassa. Haluamme aloittaa elämän niin, että elämme sitä yhdessä, toisillemme. En meinaa uskoa onneani. Pelkään edelleenkin liputtaa onneani. Pelkään edelleen että se viedään pois. Ymmärrän että ei viedä. RM on nyt viimein mun, kaikkien mutkien jälkeen ja mä hänen. Voimme alkaa elämään ihan vaan eläen ja nauttien olemisesta.

En kuitenkaan usko että kaikki käy kivuttomasti. Olemme kovin erilaisia luonteeltamme. Se ehkä huolettaa. Mä olen alati elävä ja energinen, sosiaalisuuden huipentuma. Elän toisita ihmisistä ja nautin olla tekemisissä ja puhua paljon. RM on hiljainen, ehkä jopa juro tai sisäänpäin kääntynyt. Ei luota nopeasti mihinkään, harkitsee ja tutkailee. Itsetunto voisi olla parempi, se on häneltä onnistuttu tahkomaan alas. Nyt toki jo nousussa, ja alkaa uskoa taas itseensä ja siihen, että voin ja haluan rakastaa häntä sellaisena kuin hän on.

Toki rohkaisen eteenpäin, olemaan aktiivisempi. Toisaalta hän taas tasapainottaa mut enemmän maahan. Mulla kun ajatus lähtee, niin se lähtee. RM pitää jalat maassa, ja mä kiskon meitä ylös. Pysytään siis sopivasti kiinni elämässä.

Arvostan ja rakastan niin montaa asiaa RM:ssä. On piirteitä joista en pidä, mutta niin pitää ollakin. Täydellinen on tylsä.

Niin, mun yksineläminen on ohi. Tulen olemaan pian avoliitossa. Ensin mussuttelin sanaa parisuhde, nyt avoliitto. Ja sitten ei rakennella mitään muuta, stop siellä. Mä kuulen kuinka teidän aivot raksuttaa. Ei, ei hypitä edelle asioiden.

Kesään mennessä pitää löytää isompi asunto. Kesällä tulee RM:n tytär myös tänne asumaan, meidän kanssamme. Hevilettikin asuu kanssamme, vaikkakin vain hetken, sillä heinäkuussa kutsuu armeijan harmaat. Vaiko vihreät? Mikä väri se nyt onkaan, ihan sama.

Me saadaan hetki viettää vielä ns. perhe-elämää kahden nuoren kanssa. Siitä tulee jännää ja odotan sitä innolla. Tosin en tiedä odottaako Heviletti. Siitä en ota mitään selkoa. Ei puhu eikä pukahda. Mutta tää on mun elämää, ei Heviletin. Eikä Heviletti enää ole lapsi, vaan viikon päästä 20v. Joten astunee pian omaan elämäänsä.

Mun pitää nyt tehdä tilaa tänne, RM:n tavaroille. Katsottu jo valmiiksi, minkä verran teen tilaa. Yhdessä siivottiin jo vaatehuone, sinne saadaan vaatteet mahtumaan. Lopuille tavaroille sitten raivataan tilaa muualta.
Onneksi osa isommista tavaroista jää RM:n lapsille, ainakin toistaiseksi. Katsotaan sitten mitä tehdään kun tytärkin tänne saapuu.

Näitä tuulia tässä nyt haistellaan.