Turinaa.

Tuolla kommenttiboksissa käyty hiukan keskustelua vaihdevuosista ja ongelmista ja ratkaisuista.
Itse vaihdevuosia en pelkää, ne tulee ajallaan, kun on tullakseen. Ollaan hanat auki ja burana-purkilla.
Se mikä tässä tympii, on se, että ei tunnu löytyvän mulle helpottavaa hoitoa. Hormoonikierukka ei käy, ne menee karkuun suoraan kohtuun kun kerran tuuppasee. Ja sinne meni reilu satanen. Kalliiksi tulee tuuppasut.
Sairaalaan kaavintaan joka tuuppasun jälkeen, ei onnistu.

E-pillereitä jotka tasoittaisivat kiertoa ja vuotoa, ei mun ikäsille enää mielellään tarjota, syöpäriskin kohoamisen vuoksi. Tosin, kun tulokset tulevat, teen siirtoni. Eli jos kokeet antavat viitteen vaihdevuosien esiasteesta, tilaan ajan suositellulle yksityiselle gynelle. Kiitti K sulle vinkistä. Uskon jotain helpotusta tilanteeseeni olevan.
Vaihdevuodet on osa elämää, joten sen kun tulevat, ja saan jotain helpotusta tilanteeseeni.

Lapsia en enää aio tehdä. Piuhatkin jo suljettu liki 5-vuotta sitten. Mun ja RM:n kaikki lapset on nyt täysi-ikäisiä. Emmekä missään nimessä aio aloittaa kasvatusurakkaa alusta. Ei ole minkäänlainen vaihtoehto, ei enää lapsia. Toki ja onneksi mun sterilisointi tehokkaasti estää tämän. Huoletonta aikuisten kanssakäymistä, ilman pelkoa maan täyttämisestä. Tehköön nuoremmat sen puolestamme. Mikäs, on meillä yhteensä 4 nuorta, joilta voimme jälkikasvua jossain vaiheessa odotella. Mummina oleminen voisi olla aika mukavaa.

Siskolla kun on se ihana pieni Terapeutti. Mun rakas siskonpoika, olen saanut harjoitella leikkisästi miltä tuntuisi olla mummi. Aika mukavaa. Saan hellitellä, halia ja suukotella. Kuitenkin ilman kasvatusvastuuta. Voi aina luovuttaa ihanan ja rakkaan paketin takas äitinsä hoiviin. Mun oman rakkaan Terapeutin. On meinaan aika täysivaltaista terapiaa kun Terapeutin näkee. Mä sulan. Se hymy, se valloittavuus, se eloisuus ja ilo minkä se paketti mukanaan tuo. Silloin väistyy kaikki murheet. No hups. Siirryttiin vauhdikkaasti aiheesta toiseen. Vaihdevuosista mummiuteen. No, onhan toi aika luontainen elmänkulku?

Tulevana vkl olemme lähdössä ns. perheristeilylle. Mä ja RM ja meidän nuoret aikuiset. Luvassa hurjaa menoa, pelottavia tanssiaskelia lattialla. Nuorille myötähäpeää mahdollisen humalatilan yllättäessä meidät vanhemmat. Eka kerta kun nuoret tapaavat toisensa lapsuuden aikojen jälkeen. Hiukan jännittää. Valitsimme turvallisen maaperän, ei kenenkään maalla. Ollaan kirjaimellisesti poissa maasta, veden varassa. Eikä kukaan pääse karkuun.

Musta tuntuu vahvasti siltä, että RM:n kanssa olemme nyt turvallisilla ja vakailla vesillä (ihan pakko käyttää tätäkin aasinsiltaa edellisestä kappaleesta) ja pidämme kiinni samasta ruorista. Suunta on merikartasta katsottu ja matka menee kuin vene vesillä.

RM hakeutui myös ehdotuksestani psykoterapiaan. Käsittelemään eron aiheuttamia syviä verestäviä haavojaan. Mulla on voimakas tunne siitä, että olen rakastettu ja mulla on lupa rakasta. Merkitsee meinaan aikalailla että Mies on valmis terapiaan, ja meidän yhteisen hyvän eteen. Voiko tuota miestä olla rakastamatta?