Ylpeilee.

Niille tiedoksi, jotka eivät tiedä. Olen kasvattanut mun pojat lähes yksin aikuisiksi saakka. Tosin yhdessä isommassa kriisissä Siilitukka muutti isälleen asumaan ja sieltä sitten omilleen, eli tähän mun alakertaan.
Mutta tuolloinkin osallistuin voimakkaasti ja aktiivisesti Siilitukan kasvatukseen. Juurikaan toisinpäin se ei onnistunut, siis että olisin saanut poikien isältä tukea. Ei, ihan yksin istunut miljoona palaveria. Koittanut sopeutua yhteiskunnan asettamiin kasvatusnormeihin ja johdattaa poikia läpi lapsuuden polkujen, nuoruuden kivikoiden ja varhaisaikuisuuden vastuiden kanssa.

Joskus tuntui siltä, että haluan vain paeta. Tai olla vain hetken kuollut, poissa. Palata takaisin kun pahimmat ajat on ohi. Se ei ollut mahdollista. Niin monet kerrat itkin itseni väsymyksestä, ahdistuksesta ja pelosta itseni uneen. Päivän olin töissä toisten lasten kanssa, vastaanottamassa potkuja, sylkemistä, repimistä, uhkailua ja nimittelyä. Kotiin tullessa vastassa oli kaksi uhmailevaa nuorta poikaa joilla rankoista elämänkokemuksista arpia ja haavoja sisin täynnä. Toki he oireilivat. Osa oireista mun huonojen päätöksien tai ihmissuhteiden takia. Tai ainakin siitä yhdestä, narsistista.

Vastaanotin kotona huudot, tappelut, uhkaukset. Olin kuin erotuomari pillin kanssa monta vuotta. Pelkäsin aina uutta aamua, mitä se toisi tullessaan, selviäisinkö taas siitäkin päivästä järjissäni ja hengissä? Odotin vain iltaa, jolloin laskeutuu hiljaisuus, rauha ja lepo. Paitsi jos yöllä Heviletti sattui näkemään kauhu-unia. Silloin ei nukuttu, vaan rauhoteltiin poikaa. Kun poika rauhottui, mun uni oli tiessään ja valvoin aamuun odottaen seuraavaa päivää.

Mutta se mistä ylpeilen on se, että Heviletti palaa takaisin koulunpenkille. Lopetti opinnot kesken, lorvaili kotosalla tovin. Hakeutui työpajalle ja sitä kautta elämään kiinni. Nyt on hyväksytty takaisin opiskelemaan. Voi ihanuus, se käyttää luojan suomia aivojaan! Olen niin ylpeä, sillä pojalla, Heviletillä on sisua ja selkärankaa! Mun poika!(sydänhymiöitä).

Siilitukkakin lopetti opinnot aikoinaan kesken. Hakeutui hänkin jo ennen Hevilettiä samaiselle työpajalle. Tuo työpaja nosti hänetkin siivilleen. Kiittelen työpajaa siitä, että nostanut mun kaksi poikaa jaloilleen. Ensin Siilitukan ja nyt Heviletin. Mutta otan kunnian myös itselleni. En ole missään vaiheessa heittänyt hanskoja naulaan. Olen jaksanut kaiken shitinkin keskellä olla poikien tukena. Omien vaikeuksienikin kanssa seissyt niiden rinnalla. En ole kääntänyt selkääni, vaikka voimat onkin ollut monesti loppu.
Siiltukkakin oli päättävinen, halusi taksikuskiksi. Sille ammatinvalintapsykolgi oli sanonut, että paniikkihäiriön kanssa sitä työtä et pysty tekemään. Siilitukan halu oli vastustusta voimakkaampi. taisteli itselleen kurssipaikan, hankki itse raha-avustukset, ja meni ja teki sen minkä halusi. Nyt ajellaan oman isän firmassa renkinä. Närhenmunat, sanoi poika, kun sanoi psykologi että ei muka siihen kykene! (sydänhymiöitä)

Heviletti palaa joulukuun alussa opintojen pariin, ja heinäkuussa käväsee suorittamassa intin ja palaa takaisin taas suorittamaan opinnot loppuun. Ihan ite teki päätökset ja hoiti asiat. Mun poika.

Niin, siis olen sanomattoman ylpeä mun pojista. Ne on mun elämän valo.